sunnuntai 21. elokuuta 2016

Usko ja rukous –sivuston tytöt ja pojat keskustelevat minun kirkollisuudestani



Usko ja rukous –sivustolla ovat pojat ja tytöt käyneet outoa keskustelua minun kirkollisuudestani. Tuo keskustelu häiritsee minua jossain määrin, sillä nimimerkkien takaa kirjoittavat heittelevät mielikuvitusta peliin, ilman että olisivat vaivautuneet lukemaan, mitä itse olen asiasta sanonut.


Kun keskustelijat ovat kuitenkin ilmeisemmin teologian opiskelijoita, joista jotkut ovat syntyneet jopa myöhemmin, kuin itse tulin jo papiksi 1980-luvulla, niin muutamia uskonelämän perusasioita tuon kohdattavaksi.


Nikean uskontunnuksen mukaisesti olen aina uskonut, tunnustanut ja toiminut: ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”.


Tämän vuoksi pidän erittäin törkeänä kirjoittaa ”kääntymyksestä” puoleen tai toiseen. En ole ”kääntynyt” luterilaisesta kirkosta ortodoksiseen kirkkoon enkä ole ”kääntynyt” ortodoksisesta kirkosta luterilaiseen kirkkoon.

Nimimerkki Petrous on näkevinään, että en olisi teksteissä ilmaissut viitteitä ortodoksisen uskonkäsityksen reflektioon ja hän suosittelee ”harkintaa ja riittävän pitkää katekumeeniaikaa”. 

Usko ja rukous -sanan nimimerkit kehittävät viisaudessaan fantasiansa.

Toisen elämää tietävät kirjoittelijat ovat varsin oudoilla vesillä tehdessään noita päätelmiä minun puolestani. Mitä tulee viitteitä ortodoksiseen uskonkäsitykseen, olen toki lukuisia kertoja esitellyt ortodoksista teologiaa, liturgiaa ja oppineita – toista kymmentä. Miten paljon Petrous olisi tarvinnut varmuuden saamiseksi kirjoituksiani, on minulle tarpeeton kysymys. 


Tässähän ei ole kyse mistään muusta kyse, kuin siitä, että Petrous katsoo kykenevänsä paimentamaan sopivat ”katekumeeniajat”. Mistä hänen intressinsä tulee tähän ohjaukseen, jääköön tässä julkisesti arvailematta, kun minua syytetään usein psykologisoinnista.


Michelange-nimimerkki sanoo, että ”kääntymys” ei kauan kestänytkään. ”Kääntymyksestä” ei ole koskaan ollut kyse, koska kyse on yhdestä kirkosta. Syksystä 2011 on nyt puolivuosikymmentä. Tämä on lyhyt tai pitkä aika. Siihen en ota kantaa. Minusta viisi vuotta on pitkä aika, jos joku kuluttaa viisi vuotta teologisessa tiedekunnassa maisterin papereiden saamiseksi – se on tolkuttoman pitkä aika.

Michelange jatkaa spekulaatiota, että olisin ”harras russofiili”. Hän kysyy: ”Mistä ihmeestä hänen Venäjä-rakkautensa oikein nousee?” Nimimerkin takaa piilossa kirjoittava henkilö epäilee, että minä olisin ”etninen ortodoksisuusfanittaja”.

Jälleen on havaittavissa, että Michelange ei ole lukenut lainkaan, mitä olen antanut haastatteluja venäläiselle valtamediallekin ortodoksiseen uskoon kuulumisesta ja mitä olen kirjoittanut blogissani. 


Minussa ei ole vähääkään ”harrasta russofiiliä” ja vielä vähemmän ”etnistä fanittamista”. Se, että en liity paranoidisuuteen suomalaisen iltapäivälehdistön harhaisia ääniä toistaen, johtuu silmistä, korvistani ja kokemuksistani, jotka perustavat oikeaan elämään Venäjällä, silloin kun olen siellä.


Yritän lyhyesti ja kootusti kerrata vielä tässä asiat.
  1. Erosin luterilaisesta kirkkokunnasta, koska olin loukkaantunut sen hallintomentaliteettiin, jossa minun kokemukseni mukaan terroristien puoltajat saivat mielisuosion ja minua kohdeltiin russofobisen hengen johtamana.
  2. Erosin luterilaisesta kirkkokunnasta, koska olin loukkaantunut ateistiseen vallankumoukseen luterilaisen kirkon viestinnässä ja teologiassa.
  3. Venäjän ortodoksiseen kirkkoon en ”kääntynyt”, vaan edelleen olin yhden apostolisen kirkon jäsen Nikean tunnustuksen mukaisesti, mutta ortodoksiseen kirkkoon liittymisen syynä oli kaksi tekijää:
    1. Venäjän ortodoksisen kirkon jäsenyydessä olin samassa kirkkokunnassa ja samojen palvelujen piirissä kuin perheenjäseneni.
    2. Venäjän ortodoksisen kirkko oli ilmaissut minun hyväkseni moraalista tukea ja sen teologia oli vähemmän ateistinen, mitä tulee kirkon viestintää ja kirkon alttaria.
  4. Venäjän ortodoksiseen kirkkoon en ole koskaan tympääntynyt tai loukkaantunut, mutta on selvää, että minulla ei olisi varaa lähteä viideksi vuodeksi eroon perheestäni Venäjälle pappisseminaariin voidakseni palvella ortodoksisen kirkon pappina myöhemmin.
  5. Venäjän ortodoksisen kirkon kirkkoherra ja jokainen sen jäsen on ollut erittäin ystävällinen, mutta minun ongelmani oli lähinnä kaksi:
    1. Venäjänkielinen jumalanpalvelus oli minulle vähän vaikea, koska haluan myös ajatuksilla ymmärtää sanat, mutta en tavoittanut usein sanojen merkityksiä jumalanpalveluksesta. Haluan ymmärtää ja tulkita pienetkin sanojen vivahteet.
    2. Venäjän ortodoksisen kirkon jumalanpalvelus oli hieno ja sinne on monella tavalla kaipuu, mutta Hietaniemessä se oli niin kaukana kotoani, että työttömänä minulla ei ollut rahaa matkustaa omalla autollani Hietaniemeen. Lisäksi lähes poikkeuksetta olin aina varattu lasten liikuntaharrastuksiin ja hoitoon sillä tavalla, että en voinut pitää yhteyttä jumalanpalveluselämään.
  6. Olen ottanut varhain vuoden 2016 alussa yhteyttä piispa Irja Askolaan. Tämän jälkeen asialle on ilmaantunut monia väliin puhujia ja edeskäypiä, enkä olen koskaan asiasta puhunut Askolan tai Helsingin tuomiokapitulin kanssa. Ilmeisesti asia ei etene lainkaan, jos olen oikein tulkinnut tilannetta jo runsaasti yli puolen vuoden näkemyksen perusteella. Nämä väliinpuhujat ja edeskäyvät ovat toki kertoneet näkemyksensä asiasta. Mikäli minun asiani hoidetaan huhujen, juorujen ja takanapuhujien tasolla, niin voin jättää luterilaisen kirkon jo tämän vuoden 2016 puolella, sillä varma olen ainoastaan siitä, että Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa.
  7. Olen toiminut yli 20 vuotta pappina, olen pitänyt ensimmäisen jumalanpalvelussaarnani sunnuntain aamujumalanpalveluksessa kesällä 1984 – siitäkin on jo yli 32 vuotta. Vuoden 1984 alussa toimin Haminan varuskunnassa varusmiespastorina, minkä jälkeen moni Usko ja rukous –kanavan keskustelija on vasta saanut syntynsä. Olen myös väitellyt teologian tohtoriksi Helsingin yliopistossa pitkän hankkeen seurauksena, jota tein keväästä 1988 alkaen virkatyön ohessa ilman apurahoja ja lomia. Olen kokenut myös ihan riittävästi kovia asioita elämässäni. Mielestäni olen osoittanut sen verran teologista kokemusta ja osaamista näiden yli kolmen vuosikymmenen aikana, että katson ainoaksi oikeaksi moraaliseksi tavaksi tulla arvioiduksi reaalisesti silmästä silmään tai sanasta sanaan, mutta hengellisen yhteisön jäädessä sosiaalisen median nimimerkkien, pelureiden, väliinpuhujien ja edeskäypien levittämien huhujen ja juorujen varaan päätöksiään valmistellessa ei tietenkään voisi tulla kodikseni, jossa palvelisin pappina ja kristittynä.
  8. Tänään sunnuntaina päättyy vuosiloma vessojen siivoojana ja käyn hakemassa taas avaimet, jotta huomisaamusta pääsen pesemään herrojen ja rouvien vessat paskasta ja kusesta. Kuntoani parantaakseni juoksen aamulle kello 5 jälkeen työmatkani 30 kilometriä mahdollisimman usein. Vaikka tämä kertomus kuulostaa karulta, niin karua se on vain niille, joille valhe ja fantasia muodostavat todellisuuden: reaalisuus on vapauttavaa ja aitoa, jopa tuottaa usein iloa.
Demarien ja Perussuomalaisten mukaan minä jo pian yli kuusikymppinen pitkäaikaistyötön joutaisin jo ilmeisesti eläkkeelle, mutta en suostu sellaiseen ajatteluun, kun yli 99 %:a suomalaisista varusmiehistä ja teologian opiskelijoista on fyysisesti huonommassa kunnossa esimerkiksi Cooper-testissä kuin minä. Ongelma ei ole minun, vaan yhteiskunnan, kun olen pitkäaikaistyötön osa-aikainen siivooja. Ongelma on myös Suomen itseään tuhoavassa sanktiopolitiikassa ja sen mukaisesta muusta hengestä, jonka avulla suomalaiset poliitikot tuhoavat työtä Suomesta, eivätkä luo uusille työpaikoille edellytyksiä.

[1] Usko ja rukous http://uskojarukous.fi/t/ukrainan-ja-venajan-tilanne-uskonnollisesti-ja-muutenkin/148/39


Kirjoittaja kuvassa elokuussa 2016 noin kello 7 aamulla siivouspaikallaan, jonne joskus juoksen työmatkan 30 km, jos raha ei riitä metrolippuun ja joskus menen julkisilla kulkuneuvoilla, kun väsyttä liikaa. Olen nyt tunnustanut kaiken.
Juha Molari, D.Th, BBA.
osa-aikainen siivooja
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha

perjantai 19. elokuuta 2016

Tunnustukseni: epäilty elämäni ”Kremlin trollina”




En tiedä, milloin minut olisi kutsuttu ja kuka olisi minut nimittänyt Kremlin trolliksi, koskapa oma kokemukseni elämästäni on ollut hyvin tavanomainen, jopa arkinen. Kerron nyt kuitenkin kaiken, miten siinä näin kävi. 


Joskus mietin yhä edelleen venäläiseen vaimooni tutustumistani joskus muinoin Helsingissä, jolloin suomalainen media kohisi venäläisen mafian valloittavan koko Suomen ja miljoonien venäläisten tunkeutuvan rajan yli maahamme. En tiedä, joko minut silloin valittiin ”Kremlin trolliksi”, kun hän katsoi suurilla silmillään vuonna 1997 niin lempeästi minuun. 

Tämän jälkeen alkoi merkillisyydet, joiden seurauksena jotkut suomalaiset ja amerikkalaiset tahot ovat minut keskinäisessä yhteistyössään ja ymmärryksessään nimittäneet Kremlin trolliksi. Minä itse en edes huomaa, milloin olisin tullut Kremlin trolliksi. 

James Brooke on pitänyt minua Kremlin trollina

Onhan se ollut minusta kummallista, kun yhdysvaltalaisen radiokanavan Voice of American johtaja James Brooke on jopa moittinut minua nimeltä mainiten osaksi Kremlin propagandasotaa Yhdysvaltoja vastaan. Puolestaan olen kokenut kauniina sen, kun Pariisin Venäjä-kulttuurikeskus, professori Jean-Pierre Arrignon ja Venäjän kulttuurikeskuksen presidentti Irène Commeau esittivät vetoomuksen Euroopan valtioille minun oikeuksieni puolesta.  Heille olin ihminen, jolla on omatunto.

Kuvassa professori Arrignon


Koko maailman venäläisten kansojen neuvosto eli Moskovan ja koko Venäjän patriarkan johtama ortodoksisen kirkon neuvosto vetosi 15. huhtikuuta 2011 minun hyväkseni: 


”Olemme varmoja, että Juha Molari nähdään mielellään Venäjän ortodoksisen kirkon jäsenenä, joka ei koskaan flirttaile terroristien kanssa eikä pelkää heidän uhkauksiaan. Ortodoksit tarvitsevat nyt todella tällaisia rohkeita ihmisiä”.


Kai näillä perusteilla voisin jotain arvioida elämääni ”Kremlin trollina”?

Vuonna 1998 minä menin avioliittoon venäläisen naisen kanssa. Silloin alkoi myös viranomaiskontaktini. Suomen lähetystöstä Pietarista poliisiyhdysmies soitteli minulle pelotteluja, mitä riskejä Suomen valtiolle ja minun henkilökohtaiselle turvallisuudelleni koituisi, jos kutsun vaimoni luokseni Suomeen. Sellaiseen puheluun vastasin ensimmäistä kertaa Kirkkonummella Sipulin leirikeskuksessa, kun pidin rippileiriä. Pietarista saakka minulle suomalainen poliisiyhdysmies soitteli.

Tämän jälkeen hän soitti useamman kerran ja sanoi, että voisin kuolla, jos matkustan Venäjälle. Kaikesta huolimatta minä matkustin Venäjälle. Jopa työtoverini varoittivat, että Venäjällä voi sattua mitä tahansa. Tietenkin suomalaisena olin viranomaisuskovainen ja kuuntelin työtovereitani, jotka olivat lukeneet suomalaisista lehdistä kauheita asioita 90-luvun Venäjästä. 

Minä elin täysin umpiossa suomalaisen yhteiskunnan keskellä. Ehkä ensimmäistä kertaa ostin suomalaisen iltapäivälehden ja luin sellaisen vasta 2000-luvun alussa. Jo 1990-luvun aivan alussa iltapäivälehtiemme lööpeissä oli kerrottu, että suomalainen pastori tuomitsee homot helvettiin. Muutamat tutut kertoivat, että siinä olisi puhuttu minusta, mutta en minä lukenut, kun en arvostanut iltapäivälehtiä edes sen verran, että olisin ostanut sellaisen. Yliopiston muuan dosentti kertoi minulle, että Hentilä ja Halonen olisivat sanoneet jotain pahaa minusta. 

En oikeastaan kiinnostunut asiasta, koska minulle oli yhdentekevää ja oikeastaan merkityksetöntä, keitä Hentilä ja Halonen olisivat. Vasta myöhemmin kuulin, että tämä Halonen olisi sama henkilö, joka tuli presidentiksi.

Samalla tavalla 1990-luvun lopulla muodostin maailmankokemukseni ilman suomalaista lehdistöä sen mukaan, mitä itse näin ja koin. 

Niin matkustin omalla autolla Pietariin, ja olin Lähialuematkojen virkailijan mukaan yksi niistä harvoista, jotka siihen aikaan ajoi omalla autollaan Pietariin. Suomalaiset pysähtyivät yleensä Viipuriin, mutta kauemmas eivät uskaltaneet omalla autollaan.
Lopulta Suomen ulkomaalaispoliisi soitti minulle ja vaati, että minun täytyy kopioida kaikki henkilönimet ja numerot vaimoni papereista sekä lähettää heille. Olin hätääntynyt suomalainen tuore aviomies, mutta en lähettänyt mitään papereita. Sitten poliisi lähetti vaatimuksen, että minun täytyy lähettää selvitys, miksi en lähetä mitään. Laitoin paperin, että minulla ei ole mitään lähetettävää.

Tuosta papereiden tutkimusvaatimuksesta meni muutama kuukausi, kun venäläinen vaimoni haki oleskelulupaa Suomen ulkomaalaispoliisissa. Ensin kävimme molemmat poliisin kuultavana erikseen. Meidän piti vastata siihen, missä tapasin, mikä on toimeentulo, ym. Myöhemmin poliisi on tunnustanut oikeudessa, että heidän epäilyksensä virisi siitä, kun miehen ja vaimon vastaukset olivat liian samanlaiset. Minun ongelmani oli todellakin se, että muistin hyvin tapaamiset ja yhteydenpidot, koska en ole koskaan ollut humalassa.

Soitin tutkivalle ulkomaalaispoliisille ja pyysin tätä kiirehtiä oleskelulupapäätöstä, mutta tämä hermostui ja vannoi, että sinä joudut vannomaan käsi Raamatulla oikeudessa ja joudut kuultavaksi. Siihen vastasin, että ethän tarvitse muuta kuin pari minuuttia ja lyödä leimasi, kun teet vähäisen työsi: minä maksan verojakin enemmän kuin sinä ansaitset bruttona pienessä poliisihommassasi. Siitä poliisisetä ilmeisesti hiukan suuttui.

Olin itsekin hiukan kireä siihen aikaan, sillä olin vuoden 1998 syksystä alkaen tehnyt kokoaikaisen pappisviran ohessa myös jokainen yö kello 23-07 bensa-aseman yövorot, joskus myös pitemmät ajat, jotta saan turvattua perheeni elannon, koska sosiaaliturvasta en olisi saanut rahaa.

Se, että minua vielä poliisi alkaa epäillä mafiapomoksi tuon hurjan työmääräni jälkeen, hermostutti minua vähän. Ja ilmaisin kyllä halveksuntani kyyläämistä vastaan: kun epäilin poliisin vierailleen Audissani, ostin seuraavana päivänä Mercedeksen, jonka ajoin kuulusteluihin poliisilaitoksen ikkunoiden alle. Asianajaja varoitti, että ei pidä provosoida, koska poliisi voi olla kateellinen.

Kun sitten voitin oikeudessa lopulta, ajoin uudehkon Mercedes ML-maasturin samaisen poliisilaitoksen ikkunoiden alle, kun menin asioille kaupunkiin. Minä - mafiapomo?!

Vladimir Žirinovskin asiamies ja ystävä on auttanut minua monissa asioissa.

Sitten poliisi iski kotiini, autooni, pankkitileille, puhelintietoihin, kirjeisiimme sekä aloittivat moninaiset kuulustelut, joissa minua epäiltiin Helsinkiin soluttautuneen venäläisen mafian päähahmoksi, jonka alaisuudessa toimii monet venäläiset naiset turmellen suomalaista perheonnea.
Sitähän minä en tiennyt lainkaan, että vaimoni pyysi omaksi juristikseen venäläisen huippupoliitikon Vladimir Žirinovskin asiamiehen Suomessa George Pailen


Poliisi kertoi asiasta minulle, mutta en tiennyt, kuka on Paile ja kuka on Žirinovski. Ne asiat eivät olleet minun asioitani. Minä itse pyysin juristikseni Kari Silvennoisen, joka sittemmin on tullut tunnetuksi Pro Karelian aktivistina. Sitäkään poliittista kytköstä en tiennyt, enkä edes tiennyt, mikä lahko tuo Pro Karelia on.


Kaikenlaista poliisi keksi matkan aikana käräjäoikeuteen, jonne poliisi toimitti syyttäjälle valvontapaperin, jonka mukaan poliisi olisi valvonut kaikkea liikennettä kotiini ja kodistani ulos 1.12.-10.12.2000. Minä ja juristini sekä vaimoni ja hänen juristinsa emme saaneet nähdä tuota valvontapaperia sekä joitakin poliisille tehtyjä kuulusteluja ennen käräjäoikeuden istuntoa. Pyysin, että käräjäoikeus paikantaisi puhelimestani soittotiedot, jotta voisin osoittaa valvontaraportin väärennetyksi, mutta siitä alkoi puolenvuosikymmenen show.

Käräjäoikeus kieltäytyi tietojen hankkimisesta, niin teki myös silloin puhelinoperaattorini sekä viestintävirasto. Perusteluna kieltämiselle oli, että henkilökohtainen puhelimeni on voinut olla jonkun toisen henkilön käytössä, jolloin puhelujen paikallistamisella olisi voitu loukata näitä kuvitteellisten ihmisten oikeuksia. Vasta melkein viisi vuotta sitten myöhemmin sain viestintävirastosta päätöksen, että sittenkin paikallistaminen olisi ollut mahdollista, mutta olin jo voittanut oikeudenkäynnin – Hovioikeudessa ilman näitä tietoja, jotka olisivat näyttäneet poliisin valvontaraportin väärennökseksi.

Hovioikeudessa konstaapeli myös kumosi aiemman valallisen todistuksensa käräjäoikeudesta ja esitutkintalausuntonsa, jonka mukaan hän olisi ollut toimittamassa vaimoni ja erään Olgan pidätyksen kodissani 31.5.–1.6.2000. Se kumoaminen otti koville jopa syyttäjälle, joka ei mitenkään olisi tahtonut kuulla konstaapelin suusta sitä, vaikka jo käräjäoikeudessa ja uudestaan hovioikeudessa olimme toimittaneet jopa passitiedot, joiden mukaan emme olleet edes Suomessa, vaan olimme Pietarissa tuona määrättynä hetkenä. Käräjäoikeus hylkäsi sen todistusaineiston, mutta hovioikeus uskoi passin leimat ihan olennaiseksi seikaksi – vasta konstaapelin oman tunnustuksen jälkeen.

Pyhäinpäivänä vuoden 2001 lopulla sain tietää, että käräjäoikeuteen minut kutsutaan parin päivän kuluttua – heti pyhäinpäivän viikonlopun jälkeen maanantaina! Näin käräjäoikeuteen marssivan lautamieheksi kaikenlaisia monivärisiin asuihin pukeutuvia lautamiehiä useita tunteja myöhässä istunnon sovitusta alkamisajasta, minkä tähden minun maksettavaksi tuli tältä odotusajalta asianajajan tuntipalkka. Kun sain pyhäinpäivän aattona perjantaina tietää tulevasta käräjäoikeudesta, kävin samana päivänä ilmoittamassa hakemukseni Helian ammattikorkeakouluun.
Sain kutsun ammattikorkeakoulun pääsykokeeseen käräjäoikeuden ensimmäisen viikon istuntojen jälkeen ennen päätösistuntoa – taisi olla juuri edellispäivänä ennen päätösistuntoa. Suoritin pääsykokeen ja aloitin liiketalouden AMK-opinnot vuoden 2002 alussa ammattikorkeakoulussa, jonka nimi on nykyään Haaga-Helian ammattikorkeakoulu. Teologian väitöskirjahanke sekä aiheeseen liittyvät kieliopinnot olivat vielä kesken siinä vaiheessa.

George Paile sanoi minulle, että koko juttu oli kohdistettu todellisuudessa minua vastaan. Hän pyysi minua töihinsä asianajotoimistoon, jotta aloittaisin oikeustieteen opinnot. Asia kiinnosti minua, mutta liiketalouden opinnot ja teologian opinnot olivat jo itsessään tarpeeksi. Paile piti ihan varmana aiemman kokemuksensa perusteella mm. eduskunnan oikeusasiamiehen toimistossa, että puhelintani ja sähköpostiani poliisi tulee kuuntelemaan ja seuraamaan, vaikka poliisi ei ikinä asiaa tunnustaisi eikä ikinä käräjäoikeudelta kyselisi lupia. Minulle tuo maailma oli ihan outo, koska minulla ei ollut puhelimessa tai sähköpostissa salaisuuksia.

Keskityin liiketalouden opinnoissa kaikissa kursseissa venäjän kielen oppimiseen ja Venäjä liiketalousympäristön hallintaan. Ajattelin käyttää hyödyksi tämän mahdollisuuteni opiskella. Suoritin ripeässä vauhdissa laadukkaasti opintoni niin että pääsin hakemaan vaihto-opiskelijaksi Pietarin valtiolliseen finanssi- ja ekonomiyliopistoon (FINEC). 

Keväällä 2003 etsin työharjoittelupaikkaa AMK-opintoja varten ja löysin netistä Pietarin kauppatie-lehden. Laitoin Reino Pulkkaselle kysymyksen palkattoman työharjoittelun mahdollisuudesta Pietarista käsin. Aloin keväällä hänen Datsha.com –verkkolehdessä ja heti Pietarin kauppatie –lehden konkurssin jälkeen olin rakentamassa kollegojen kanssa Venäjän kauppatie –lehteä. Syksyllä aloitin FINEC:ssä opintoni sekä lisäksi tein opinnäytetyötä pohjanmaalaisen huonekalutehtaan markkinointistrategian toteutumisesta Venäjän markkinoilla, mitä varten toteutin mm. muutaman sadan kuluttajan haastattelun Pietarissa.

Venäjän kauppatie –lehdessä ja Datshassa minulla oli itsenäinen tehtävä etsiä 5-10 artikkeliin aihetta Venäjään liittyvistä uutista. Joskus tein sen haastattelemalla satunnaisesti tapaamaa kiinnostavaa ihmistä, usein surffailin netissä ja etsin kiinnostavia aiheita. Opiskelutoverit puhuivat jostakin ”Bäckmanista”, joka oli minulle ihan outo nimi. Kun menin opiskelutovereiden kutsumana pietarilaiseen saunaan, niin täällä iso mies sanoi tuntevansa minut ja tahtovansa jutella kanssani. Hän oli tämä ”Bäckman”. Lähdin nopeasti pois saunasta, koska en tahtonut jutella kenenkään kanssa. En luottanut tahoon.

Johan Bäckman oli saanut minun tiedot kuitenkin joltain opiskelutoveriltani tai mahdollisesti Venäjän kauppatie –lehdestä, jossa oli puhelinnumeroni. Niin hän soitti ja pyysi tavata Pietarissa. Lähellä FINEC:n päärakennusta oli ruokaravintola, jossa söin lounaan Bäckmanin kanssa. Lupasin toimittaa hänelle aineistoa tapauksestani. Sen jälkeen Bäckman lähetti muutaman tekstiviestin tai sähköpostin, jossa hän kutsui tapaamisiin Pietarissa, mutta en mennyt paikalle. Itse asiassa minulla oli koko ajan kiire, kun tein opinnäytetyötä, opiskelin FINEC:ssä, tein joitakin tenttejä Helsinkiin sekä yliopistolle että ammattikorkeakouluun ja työskentelin Venäjän kauppatie-lehdessä, jota varten piti tehdä lukuisia artikkeleita, järjestellä sanomalehden jakelua Venäjällä jne.

Olin oikeastaan ihmeissään Venäjältä saavuttua takaisin Suomeen kesäksi 2004, että Venäjällä ei kukaan viranomainen tai poliittinen taho ollut koskaan mitenkään yhteydessä minuun. Minuun ei yritetty vaikuttaa millään tavoin, vaikka sanomalehteämme jaettiin kuitenkin kaikilla raja-asemilla, suurlähetystöissä ja monilla messuilla ym. 

Vain pari viranomaistapausta liittyy Pietarin vuosiin - ja ne ovat suomalaisia!


Meidän lehteämme tuli pieni nippu Suomesta Pietariin erään venäläismiehen autokyydissä. Kun hän näki, että Vaalimäen lähellä Rajahovissa oli sanomalehteämme telineessä tosi vähäisesti, hän otti autostaan nipun ja jätti telineeseen. Niin paikalla ollut suomalainen rajaviranomainen näki tapahtuneen ja kutsui raja-asemalla kuulusteluihin, jonka jälkeen hän tuhosi venäläismiehen viisumin, koska tämä oli muka tehnyt töitä Suomessa ilman työlupaa! Rajaviranomainen soitti myös minulle asiasta, koska piti minua tärkeänä asiassa. Niin venäläismiehelle Suomi määräsi muutaman vuoden maahantulokiellon Suomeen sen tähden, että tämä oli jättänyt nipun sanomalehtiä lehtemme tyhjään lehtitelineeseen Rajahovissa!

Toisen kerran viranomaistapaus tuli tunnetuksi minulle, kun Helsingissä lehtemme toimistoon ja sen tietokoneille suomalaiset viranomaiset tekivät tarkistusiskun, jossa kaikki paperit ja tiedostot pengottiin jos jotain hämärää löytyisi. Ei löytynyt!

Useamman kerran jouduin viranomaisten kanssa juttusille Suomen raja-asemalla Vaalimaalla. Matkustin Pietarista Helsinkiin tentteihin venäläisellä yöbussilla, joka maksoi vain muutaman euron per matka. Suomalaiset rajaviranomaiset seisottivat meitä raja-aseman tuntumassa useita tunteja eivätkä sallineet matkustajien edes käydä raja-asemalla vessassa tämän odotuksen aikana, vaikka raja-asema oli tyhjä. Kun sitten tulimme raja-asemalle, he kovasti kuulustelivat, miksi minä olen Venäjällä, mistä minä tiedän tämän bussin, miten minä löysin tämän bussin, miten minä uskallan matkustaa venäläisten kanssa, enkö minä ymmärrä pelätä matkustaa venäläisten kanssa. En ymmärtänyt pelätä.

Muuan kerran kerroin tällaisesta em. tapauksesta myös Venäjän kauppatie-lehdessä, mikä lehtinippu kuitenkin Vaalimaan raja-asemalla ihan ilmeisesti vahingossa oli suomalaisviranomaisten toimesta siirretty ulos vesisateeseen tuhoutumaan, kun seuraavalla kerralla ylitin raja-aseman.

Venäläisen vaimoni kanssa saimme myös lapsen keväällä 2003, joten Pietarissa oli mielenkiintoista katsella paikallisen neuvolan toimintaa, joka sekin osoittautui paremmaksi kuin Suomessa oli annettu ymmärtää.


Venäjällä en saanut poliittista tai sotilaallista ohjausta oppilaitoksessa, en missään ihmissuhteissa enkä edes harrastusympäristössä. Kävin joka päivä pietarilaisella kuntosalilla, jossa kävi myös Venäjän sotatehtävissä olleita upseereita, joiden matkustaminen ulkomaille oli tehtävien johdosta kielletty. Juttelin muutamia sanoja heidän kanssaan, mutta mitään linkkiä en rakentanut.


 Kun saavuin kesäksi 2004 Suomeen, niin sain useita sähköposteja, joissa trolli-sanaa vanhemman kielellisen version (”ryssä”, ”kotiryssä”) mukaan minua vastaan tietyt suomalaiset ihan osaavat tahot toivottivat, että en ikinä enää saapuisi Suomeen. Minä en itse tiennyt olevani vielä Kremlin trolli, kun olin vain opiskellut ja kirjoittanut artikkeleita oman mieleni mukaan. Suomeen saavuttua en löytänyt enää niitä tasapainoisia liikemiehiä, joita Venäjällä olin tavannut suomalaisten yritysten toiminnoissa, vaan kohtasin heti Vaalimaan raja-asemalla iltapäivälehtien lööppien julistaman paranoidisen Suomen. Kun aiemmin luin Sitran tutkimuksia, jotka olivat ihan tervehenkisiä, niin pian ihmettelin, mikä tuo ihan erilainen maailma on, kun kävin kuuntelemassa muutaman UPI:n järjestämän tilaisuuden. Poliittinen analyysi meni aivan eri reittejä kuin liike-elämän tutkimukset ja kokemukset. 

Henrikki Heikan – piispa Mikko Heikan pojan mitä en silloin tiennyt – haastattelu kesällä 2006 UPI:ssa oli niin merkillinen kokemus, että soitin jopa Venäjän suurlähetystöön Tehtaankadulle ja kysyin heiltä lausuntoa Heikan Nato-väitteisiin. Ja Tehtaankatu vastasi minulle ja julkaisi lausunnon Suomen Nato-tarpeista, joka perustuisi muka Venäjän uhkaan.

Kun journalistiliitto ja Suomen Pen kertoivat kauheista journalistikohtaloista Venäjällä, mitä Ville Ropponen ja muut olisivat kokeneet, niin lähetin sähköpostilla pyynnön, että voisin haastatella tutkimusta varten kauheita kokeneita journalisteja, sillä itse en ollut kokenut yhtään mitään. Itse asiassa olin jopa pettynyt, kun edes Kremlin apupojat ja konttoritytöt eivät ottaneet minuun yhteyttä. Eivät ottaneet eivätkä tarjonneet tehtäviä trollina! Journalistiliitto ja Suomen Pen eivät vastanneet tutkimuspyyntööni.

Suomessa evankelisluterilainen kirkko ilmoitti ehdottomasti, että en saa enää työskennellä Venäjän kauppatie-lehdelle edes satunnaisena artikkelikirjoittajana pappisviran ohessa. Niin minä kirjoitin kesästä 2004 alkaen kevääseen 2011 saakka ilmaiseksi, harrastuksena, koskapa en palkkaa saanut nauttia. Harrastusten kieltäminen on aina varsin vaikeaa.

Jatkoin teologian väitöskirjan tekemistä sen jälkeen, kun olin jo saanut AMK-tutkinnon suoritettua. Väitöskirjassa kiinnostukseni suuntautui yhä enemmän psykologisiin tekijöihin viestinnässä. Kun olin jo vähän oppinut venäjää, niin surffailin yandexin avulla asiaa koskevia venäläisiä tutkimuksia ja löysin keväällä 2008 Andrei Manoilon nimen. Hänelle lähetin sähköpostia ja sain pian vastauksen. Tein Venäjän kauppatie –lehteen pari artikkelia hänestä, informaatiopsykologian akateemisesta tutkijasta, jota toimintaa hän harjoitti tuossa vaiheessa Venäjän ulkoministeriön Diplomaattiakatemian professorina. Sittemmin liityin teologian tohtorin väitöskirjassani moniin hänen artikkeleihin ja tutkimuksiin, niin kuin hän myös sekä Diplomaattiakatemian julkaisuissa että omassa väitöskirjassaan oli liittynyt minun nimeen. Pyysi hän myös käymään kylässä Moskovassa erään Historian väärentämistä vastaan toimivan komitean konferenssin aikaan, mutta en lähtenyt. En tiennyt siinä vaiheessa, että tämä nuori akateeminen tutkija olisi muutaman vuoden kuluttua Venäjän presidentin turvallisuusneuvoston jäsen ja Moskovan valtioyliopiston valtiotieteen professori. Tässäkään vaiheessa en tiennyt olevani Kremlin trolli, vaikka siinä vaiheessa erityisesti Pauli Saarinen kirjoitti asiasta runsaasti häiriköintiin erikoistuneella Uusi Suomi –verkkosivustolla.

Noina vuosina koin erityisesti Aleksander Djukovin johtaman säätiön moraalisen tuen merkittäväksi. Koin, että tällä tavalla toimii myötätuntoa kokeva vastuullinen ihmisoikeudet tunnustava historiantutkija.

Kerroin myös sähköpostissa muutamista kamppailuistani Alexander Djukoville (Dyukov), venäläiselle toisen maailmansodan historian tutkijalle, joka julkaisi ne järjestönsä sivustolla. Vielä syksyllä 2015 Leena Hietanen toivoi, että Baltian alueen ongelmia käsittelevä eräs artikkeli julkaistaisiin jossain Venäjällä, niin minä lähetin pyynnön Djukoville, joka julkaisi muutama minuuttia myöhemmin tuon artikkelin. Varsinaisesti minulla ei ole näitä yhteyksiä, vaan ainoastaan sähköposti toimii!

Osallistuin kirkkoherravaaleihin ja voitin vaalit Pohjassa. Kun voitin nuo vaalit, niin en tiennyt, että siitä kylästä oli lähtöisin Mikael Storsjö – eräs pahimmista ellei kaikkein pahin terrorismin tukija Suomen historiassa kautta aikojen Kavkaz-Center –nimisen webresurssin kautta ja laittomien maahantulojen järjestäjänä. Niin vain kohtaloni oli tässä, kun evankelisluterilaiselle kirkolle oli tärkeämpää ystävällisyys terrorismirikoksista tuomittujen ja etsintäkuulutettujen islamistien sekä heidän tukijoidensa kanssa, kuin oman papin, joka ei voi hyväksyä noiden kuolemankulttia. Kun tiedossani oli, että Suomeen saapui myös Interpolin etsintäkuuluttama bandiitti, niin kerroin näiden saapumisella olevan yhteyksiä terrorismiin: osa oli toiminut terrorismiverkostossa ja osa oli paennut terrorismin maailmaa. Koin moraalisena velvollisuutena moittia asiasta, joka näytti olevan suomalainen valtiollinen suojeltu ”salaisuus”.

Suomen poliisin poliittista ohjausta voisi joku hyvin spekuloida sen jälkeen, kun sain noiden lausuntojen johdosta kuulustelukutsut. Heidi Hautalan jättämän rikosilmoituksen kuulusteluhetki oli poliisin toimesta määrätty sattumalta aivan samaksi minuutiksi kuin Mikael Storsjön oikeudenkäynti Vantaalla laittoman maahantulon järjestämisestä. Poliisi oli niin onneton, että se oli lähettänyt kutsun postissa enkä saanut postia ajoissa, vaan olin sittenkin Storsjön oikeudenkäynnissä, mitä ainakin Kavkaz-Center protestoi voimakkaasti. Joku saattaisi saada vaikutelmaksi, että poliisi ja Hautala tahtoivat estää minun läsnäolon Storsjön pakolaisoikeudenkäynnissä. 

Sittemmin Kavkaz-Center julkaisi noin 300 vihamielistä ja valheellista artikkelia minua vastaan englanniksi, venäjäksi ja turkiksi. Jotkut artikkeleista levisivät jopa Hizbollahia kannattavan fanaatikon sivustoille Lähi-itään. Artikkeleiden mukaan olisin FSB:n agenttina käynyt jopa tappamassa erään toimittajan Oslossa! Ramzan Kadyrovin kotisivulla muistettiin kunnioituksella minua tässä asiassa, kun taas YK:n turvaneuvoston Al-Qaida –terrorismiresurssiksi nimeämä sivusto sai myötäkaikua evankelisluterilaisessa kirkossa ja suomalaisessa mediassa.


Vieläkään kukaan ei ollut Kremlistä tai pienemmästä paikasta palkkaamassa minua trolliksi, vaikka olin jo näin kuumissa paikoissa!


Kun sitten Heidi Hautalan asiassa saavuin poliisin kuultavaksi, niin minulta kysyttiinkin yhteyttä Tshetsheniassa julkaistavaan erääseen sivustoon, joka oli kovasti arvostellut Suomen poliisin toimintaa. Vastasin, että ilmeisesti kirjoittava henkilö on hyvin moraalisesti vastuullinen henkilö, koska hän ei hyväksy poliisin tappajien toimintaa, mitä Kavkaz-Center suosittelee marttyyrien suureen arvoon vedoten. Kun syyttäjä näki Hautalan paperit, hän torppasi rikosilmoituksen käsittelyn siihen. Hautalan asia eteni kuitenkin kuulustelukutsuun kuitenkin vain viikko hänen jättämänsä ilmoituksen jälkeen.

Minä itse olin jättänyt jo rikosilmoituksen Mikael Storsjön kustantamaa Kavkaz-Centeriä vastaan sekä jättänyt rikosilmoituksen mm. sen johdosta, että sain Dagestanista sähköpostin, jossa Doku Umarovin arvonimeen vedoten minulle luvattiin kuolemantuomio, jos en vaikene Kavkaz-Centeriä vastaan. Helsingin poliisin mukaan Doku Umarov on kuitenkin Kaukasian alueen kiistanalainen presidentti, joka on tuskin lähettänyt tätä viestiä. Niin he eivät päättäneet tutkia vihapostia tappouhkauksesta lainkaan. Suojelupoliisi ainoastaan varotti tshetsheenien mahdollisesta läheisyydestä. Suojelupoliisi ei kuitenkaan varottanut poliisilaitoksia, sillä illan pilkkopimeydessä useampi etsintäkuulutettu Kaukasian alueen ex-taistelija oli järjestämässä mielenosoitusta Pohjan hautausmaalla minua vastaan eikä Raaseporin poliisi saapunut edes paikalle!

Mitä tulee rikosilmoitukseen Kavkaz-Centeriä vastaan, jonka kustantaja on suomalaisruotsalainen Storsjö (mainittakoon, että sivusto pitää yllä selvästi rahankeräystä), niin Raaseporin poliisi vahingossa laittoi roskikseen yli 100 sivua pitkän rikosilmoituksen aineistoineen. Kun eduskunnanoikeusasiamies kyseli asiaa, niin Raaseporin poliisi aloitti uudelleen asian selvittämisen ja minäkin pääsin kuultavaksi, kunnes neljä vuotta alkuperäisen ilmoituksen jättämisen jälkeen poliisi ilmoitti keskeyttävänsä tutkinnan, koska Kavkaz-Centerin palvelin ei olisi heidän mukaansa Suomessa. Nyt ei ollut mitään väliä sillä, että kustantaja on suomalainen mies.

Samanaikaisesti muuan henkilö perusti minun identiteetin varastaen useita kymmeniä vääriä sivustoja, joissa hän esitti minut skitsofreenikoksi pedofiiliksi mieheksi, jolla on kaikenlaisia ongelmia. Hän kävi kuvaamassa kotioveni ja lupasi oveni taakse murhaani sekä lenkkipolulleni minun murhaani. Poliisi ei ole päässyt neljän vuoden aikana noiden yli 200 vihakirjoituksen tutkinnassa edes alkuun, vaan on ainoastaan soittanut minulle ja pyytänyt antaa anteeksi mainitulle vihakirjoittajalle, joka itse ei ole pyytänyt ikinä anteeksi! Poliittinen intressi tutkimukseen puuttuu!

Ekaterina Gracheva kävi luonani Helsingissä.

Tilanne vaikutti menevän aika hulluksi Suomessa, niin Vladimir Putinin projekti RT-kanava otti yhteyttä minuun ja kysyi, voisivatko he tavata Helsingissä. Kerroin Ekaterina Grachevalle 7. huhtikuuta 2011 Helsingissä, että olisi mukava myös kirjoittaa joskus RT-kanavalle, jos heillä olisi siihen edellytyksiä. Ekaterina kertoi, että Mikael Storsjön haastattelua RT-kanava ei halua, koska he eivät haastattele terroristeja – se on kanavan sääntö. Heidi Hautala täydensi vielä rikosilmoitustaan tämän RT-kanavan esityksensä jälkeen yhteistyössä Mikael Storsjön ja Kerkko Paanasen kanssa, jolta tuli Hautalan täydentämään rikosilmoitukseen lupaus, että ”Jumalaa ei ole ja kuvernöörin me tapamme”.

Kun sitten RT-kanavan dokumentti tuli julki maailmalla, niin Suomessa samana päivänä yllättäen Eva Biaudet tiedotti eri kautta sekä Heidi Hautalan ja Mikael Storsjön johtaman Finrosforumin kautta, että minut poliisi kutsuu kuulusteluihin epäiltynä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Niin ensin luin lehdestä ja sitten pian poliisi soitti pyytäen jo samalle päivälle kuultavaksi. Poliisi halusi tietää vähemmistövaltuutetun vaatimuksesta, millä perusteella olen linkittänyt Suomeen tulleita tshetsheenejä terrorismiin. Vastasin, että yhteydet terrorismiin ovat moninaiset: toiset pakenevat ja toiset ovat itse osallisia terroristiseen toimintaan. Mikäli asiassa tulee oikeudenkäynti, niin tuon esille Suomen poliisin tiedoista ainakin kaksi terrorismiin linkittynyttä henkilöä, mukaan lukien Interpolin etsintäkuulutus asian johdosta. Asia ei mennyt oikeuteen, rikosta ei ollut tapahtunut.

Anissa Naouai kävi luonani.


Ystävät olivat huolissaan katoamistani poliisin huostaan, ja RT-kanava teki asiasta dokumentin. RT-kanavan Anissa Naouai kävi myös kotonani Kontulassa haastattelemassa minua. Dmitri Kiseljov teki RT-kanavalle dokumentin myös minun kamppailuistani. Sittemmin Kiseljov nousi RT-yhtiön johtoon ja EU:n pakotelistalle.

Koin, että Dmitri Kiseljov oli tärkeä ihmisoikeusaktivisti, joka toi esille myös minun asiaani rehellisesti ja oikeudenmukaisesti.

Kesäkuussa 2011 Ekaterina Gracheva soitti minulle, olin muistaakseni silloin Pietarissa, että miksi en ole vastannut RT-kanavan sähköpostiin. Sähköposti oli mennyt gmailin toimesta suoraan roskapostiksi. Siinä RT-kanava kertoi, että voisin joskus kirjoitella heidän kanavalle englanninkielisiä kolumneja. Minä itse etsisin omat aiheeni omatoimisesti ja lähettäisin heille julkaistavaksi. Tein muutamia lyhyitä englanninkielisiä kolumneja, mutta olin aika pettynyt RT-kanavaan ja Kremliin, koska kukaan ei koskaan antanut mitään aihevihjettä tai ei koskaan antanut mitään ohjausta asioista kirjoittamiseksi. Minä olin kuitenkin sähköpostitse Venäjän puolustusministerin tytärpuolen Anastasija Serdjukovan sekä muiden kanssa monta kertaa viikossa yhteydessä toisiimme. 


Minä löysin täysin yksin ja omatoimisesti huolen myös GOLOS-vaalitarkkailijana esiintyvän sabotaasijärjestön, Storsjön ja Hautalan Suomeen tuoman Venäjä-Tšetšenia ystävyysseuran sekä Aleksei Navalnyin välille yhteiseen amerikkalaiseen isäntään:  amerikkalaisen NED:n rahoitukseen. Kirjoitin näin poliittisesti arasta ja merkittävästä asiasta ensimmäisenä RT-kanavalla, enkä saanut kenenkään ohjausta! Juuri tuo yksinäisyys oli ärsyttävintä! 


Navalnyi tunnetusti suuttui minuun ja kirjoitti joitain törkeyksiä sekä Facebookissa että Twitterissä niin kuin myös hänen kannattajansa ruotsalaisjuutalaisen Bonnier-yhtiön Fontankan keskustelusivuilla minua vastaan. Vasta paljon myöhemmin varmistui, että Navalnyi meni tuomiolle näissä asioissa.

Sen kerran poliisi kuunteli minua Heidi Hautalan asiassa, mutta Hautala oli lähestynyt vielä tämänkin jälkeen Venäjän tahoja: jopa Euroopan parlamentin puhemiehen kanssa hän oli yhteisesti kääntynyt Venäjän duuman puhemiehen puoleen, jotta häntä ei saisi enää kritisoida tai asettaa kyseenalaiseksi. Myös muita uhkauksia tuli niin paljon, että kirjoitteluni RT-kanavalla päättyi keväällä 2012. Sain asiasta tiedot Serdjukovalta. Olihan se kiva kirjoitella presidentti Dmitri Medvedevin ja Dmitri Rogozinin kanssa samalle RT-kanavalle kolumneja, vaikka minulla ei heihin yhteyksiä ollutkaan. Rogozin toimi tuolloin Venäjän NATO-edustajana. Sittemmin hänetkin – Venäjän varapääministeri – kai sijoitettiin EU:n pakotelistalle. Näin ainakin kaksi entistä partneriani on tuolla pakotelistalla.


Vielä tähänkin saakka olin kulkenut ihan sattuman varassa aitona ihmisenä ilman Kremlin ohjausta, enkä tiennyt vieläkään olevani Kremlin trolli. Olin vain ihminen, joka katseli maailmaa avoimin silmin ja kirjoitti hienotunteisesti näkemästään. 


Kävin pari kertaa omasta aloitteestani – kun olen kai hiukan hullunrohkea Pietarissa – FSB:n isossa rakennuksessa kysymässä mahdollista informaatiota Kavkaz-Centeriin liittyvissä tiedoissa ja sain ystävällistä asiakaspalvelua, mutta en kuitenkaan mitään palkkaa, ohjausta tai työmääräystä.

Syksyllä 2012 suomalaiset erikoiset tahot olivat järjestämässä mediakonferenssia ”Särkyneet peilit”, mutta siinä minua häiritsi pari asiaa. Ensinnäkin mediakonferenssin rahoitus tuli Venäjään vihamielisesti suhtautuvilta tahoilta Yhdysvalloista (NED, USAID): nämä rahoittajat ovat jopa kielletty Venäjällä. Toiseksi järjestäjät ovat itse toivottaneet toistuvasti verenvuodatusta Venäjälle. Kun tuollaiset tahot järjestäisivät mediakonferenssin Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa, niin otin yhteyttä Moskovaan Venäjän hallituksen viralliseen lehteen sekä muutamaan tahoon. Nämä ilmoittivat pari päivää myöhemmin, että Venäjän tiede- ja kulttuurikeskus ei ole enää mediakonferenssin käytössä eivätkä myöskään Venäjän diplomaatit osallistu tilaisuuteen. 

Minä sain komennuskirjeen Venäjän hallituksen viralliselta lehdeltä lähteä seminaariin, jotta kirjoitan artikkelin. Pyysin tuota komennuskirjettä. Suomalaiset järjestäjät estivät kuitenkin Venäjän hallituksen virallisen lehden pääsyn Venäjän mediaa käsittelevään seminaariin Suomen eduskunnassa, jonne tilaisuus oli siirretty. Tähän puolestaan Venäjän hallituksen lehti reagoi ansaitusti. Jälleen olin toiminut vain katsellen maailmaa ilman mitään ohjausta tai palkkausta.

Minulle oli soittanut muuan rakennusmies jo aiemmin, että Heidi Hautala teettää pimeitä remontteja. Annoin ohjeeksi, että julkista asia sopivassa tilanteessa. Niin sitten tuli ministeri Hautalan oviskandaalin vuoro ja minusta riippumatta jotakin kautta asia meni iltapäivälehdille, jolloin Hautala kävi kuumana. Hän syytti Ulkoministeriön lehdistötilaisuudessa televisiokameroille, että olisin syyllinen hänen skandaaliinsa, koska olisin hänen ”arkkivihollisensa”. Todellisuudessa olin vain vastannut kysyvälle ihmiselle sielunhoidollisen ohjeen puhelimitse – sen jälkeen kun olin juuri tullut ulos ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksesta.

Minähän liityin Venäjän ortodoksiseen kirkkoon syksyllä 2011. Moskovasta paikalle lensi myös muuan sotilaspastori tervehtimään minua konfirmaatioon. Venäläiset uutiskanavat kertoivat asiasta laajasti. Suomalainen media vaikeni kokonaan. Olin jo keväällä pääsiäisenä käynyt lukemassa evankeliumin Pietarissa ortodoksisessa jumalanpalveluksessa: sekin oli puhdas sattuma, sillä edellispäivänä olin tavannut tuon papin ruokakaupassa ja hän tunsi minut. Niin hän pyysi minut lukemaan evankeliumin seuraan pääsiäisyön jumalanpalvelukseen.

Lähes kaikille suomalaisille on jäänyt havaitsematta, että yhteistyöni Presidentin akatemian kanssa on ollut hyvää ja tiivistä, mutta sieltäkään ei ole tullut koskaan mitään ohjausta ja kehotusta mihinkään suuntaan. Olen pitänyt omatoimiesti esitelmäni ja kirjoittanut tutkimukseni.

Kun olin työtön tohtori, niin katselin yksinäisenä ihmisenä Suomessa villiintynyttä informaatiosotaa analyyttisesti ja oudoksuen, kun mielestäni oikeat asiat Suomessa olisivat ihan muualla. Lähetin ulkoasiainvaliokunnan eduskuntaan järjestetyn informaatiosodan seminaarin osallistujille sähköpostin, jossa pyysin vastauksia muutamiin kysymyksiin, koska halusin tehdä tutkimuksen asiasta psykohistorian näkökulmasta. Mielestäni kysymysten esittäminen on ihan normaali ja kohtelias toimi. En tykkää siitä, että ilman vuorovaikutusta ja yhteydenottoa vain kirjoitetaan toisesta ihmisestä. Olen oppinut siihen, että aina otetaan yhteys tutkimuksen kohteeseen. Mutta en ikinä arvannut, että saisin pian tyrmäyksen saapumiselle tuohon seminaariin, kun minut oli jo hyväksytty vähän aiemmin. Sitten vielä koko esiintyjäporukka oli niin vakavan ja myrtyneen näköisiä seminaarissa! Olinhan minä toki luvannut tarkkailla heidän hikipisaroita, mutta en minä uskonut, että he tekevät sen noin tehokkaasti.

Saara Jantusen hysterian oireita ja huonoa tutkimusetiikkaa olen moittinut, sillä hän kirjoittaa ihmisistä ilman että ottaa heihin yhteyttä. Minä otin yhteyttä kirjoittaakseni, mutta siitäpä Jantunen raivostui!

Saara Jantunen kirjoitti sitten Infosota-pamfletissaan tuosta yhteydenotostakin ikään kuin olisin tehnyt kovankin informaatio-operaation siinä, että lähetän kysymykset. Vielä uudemman kerran kävin kuuntelemassa Saara Jantusta, kun hän esiintyi sananvapauspäivänä yliopiston Porthania-rakennuksessa. Jälleen minua kuvattiin ja minun läsnäolo otettiin esille jopa mainitussa kirjassa, vaikka olin yleisöä niin kuin pari sataa muutakin ihmistä. Kukaan ei ollut lähettänyt minua, mutta päätin mennä, kun elämä tuntui niin tylsältä ilman tällaista mahdollisuutta.

Joel Harding on jo jonkinlainen eläkeläisupseeri, joka on raivonnut käsittämättömästi aikuiseksi mieheksi, kun on kirjoittanut jopa minua vastaan.


Kun sittemmin havaitsin, että Jessikka Aro touhuaa yhteistyössä Joel Hardingin kanssa, niin lähetin asiasta aineiston MV-lehteen, joka julkaisi senkin tiedon. Niin jälleen eräs keskustelu avautui. Kukaan ei minulle tätä asiaa opettanut eikä ohjannut. Itse vain ajattelin ja lähetin sähköpostia havainnoistani. Niin olin tehnyt kymmeniä kertoja aiemmin myös Venäjän median kanssa: laittanut havaintojen perusteella sähköpostia.

Kun sitten kävin katsomassa Jessikka Aron outoa esitystä, niin hän oli pistänyt jo samana päivänä asiasta tiedon Joel Hardingille – yhdysvaltalaiselle infosoturille – joka asian johdosta kauhisteli LinkedIn-jutussa muiden jenkkiläisten infosotureiden kanssa, jotkut alansa legendoja Venäjän ja Neuvostoliittoon kohdistuvassa tiedustelutoiminnassa, paitsi että nyt he kirjoittivat lukuisia asiavirheitä. Eikö siellä Aroa ollut kuulemassa kymmeniä muitakin ihmisiä?

Olen moittinut pitkät ajat, kun Torsti Sirén yhteen vaiheeseen vajaan vuoden verran liki joka päivä kommentoi Facebookissaan ja luki blogiani työtehtävänään. Mielestäni sellainen on aivan outoa touhua, sillä olin kuitenkin ainoastaan moraalisesti toimiva osa-aikainen siivooja, jolla ei ollut mitään yhteyttä Kremliin. Mielestäni informaatiosotaa ja ylipäätänsä sotilastoimintaa ei pitäisi harjoittaa noin kuin Sirén tekee. 

Minä olin perheeni kanssa Moskovassa hääjuhlissa kesän 2014 lopulla. Vaimoni koulukaverin ja hyvän ystävänsä tytär oli menossa naimisiin. Siellä hääjuhlissa lähes jokainen perhe liittyi Venäjän turvallisuuspalveluun tai sen eri sektoreihin, myös tuon ystävän veli, venäläisen laskuvarjojääkäridivisioonan komentaja, joka asui samassa asunnossa kanssamme. Tämän veljen työtoveri oli KGB:n ja FSB:n eläkkeellä oleva kenraali, joka asui myös meidän kanssamme. Näiden kanssa juttelin sopuisasti, enkä vieläkään tuntenut olevani Kremlin trolli, koska he eivät mitään vaatineet eivätkä mitään ohjeistaneet, vaan ainoastaan sanoivat tervehtivänsä minua ”veljenä”. Ihmiset ovat vain ihmisiä ja juttelevat eri ammatissa olevien kanssa: myös minä siivooja kenraalin kanssa. Laskuvarjojääkärien komentaja lupasi kouluttaa minusta taistelijan, jos tahtoisin lähteä Donbassiin, mutta en ollut lähdössä. Hänen vihreät miehet olivat auttaneet Krimin kansanvallan toteutumista. Se, että minulla oli ollut vain muutama päivä aiemmin laskuvarjojääkärien desanttien hattu päässä juhlapäivän kunniaksi, oli puhdas sattuma, sillä en tiennyt, että tuttuni on komentajana ollut valitsemassa näitä desantteja, jotka antoivat lakin päähäni juhlan kunniaksi.

Kahdella desantilla oli kädet hartioillani, kun kunnioitimme desanttien juhlapäivää.


Minusta tuntuu liki turhauttavalta, kun en mitenkään pääse oikeasti Kremlin trolliksi, joka saisi tuntea veljellistä tukea ja ohjausta älykkäältä organisaatiolta. Olen edelleen vain osa-aikainen siivooja. Olen kulkenut omat silmät auki ja kirjannut omat havaintojani, mikä on joskus toisia ärsyttänyt tai ihastuttanut. Niin on syntynyt maine, joka ei vastaa todellisuuttani yksityisenä itsenäisenä ihmisenä - poliittisesti riippumattoman suomalaisena.


Syksyllä 2015 poliisi teki rynnäkön kotiini, jolloin vahingossa ahtaassa eteisessä kaksi poliisia kaatui, mistä nämä niin vihastuivat, että pyysivät vielä lisää kaksi poliisia viemään minut nippusiteissä Pasilaan. Ensimmäisen sammumattoman valon alla nukun työn jälkeen en saanut ruokaa koko päivänä, mutta poliisit veivät minua paikasta toiseen kuultavaksi yhä uudestaan samoista asioista: suhteistani poliittisin tahoihin ja mediaan.  

Tämä tapahtui muodollisesti ja teknisesti siten, että minut vietiin Kontulan terveyskeskukseen, jossa lääkärin piti kirjoittaa lähete psykiatrisiin tutkimuksiin. Kysyin myöhemmin tavatessani nenän alla olevan tulehdukseni takia tuota ulkomaalaistaustaista, erittäin huonosti suomea puhuvaa lääkäriä, miksi hän ei lue ICD:n diagnostiikkaa. Hän kertoi, että hänen tehtävänään oli vain kuunnella poliisin tahtoa. 

Niin minulta poliisin valvonnassa kysyttiin, onko mediassa tai kirjoissa kirjoitettu minusta, valvotaanko tai seurataanko minua. Siihen vastasin, että mielestäni ei mitenkään poikkeuksellisesti – niin kuin eurooppalainen käytäntö, elämäni on rentoa ja kivaa. Sitä ihmettelin, mihin tämä kaikki liittyy. Kysymykseni oli väärä, enkä saanut sitä esittää enkä saanut vastausta siihen. Mihin piti selittää, miten tulen toimeen taloudellisesti, kun viisi vuotta aiemmin olisin romahtanut taloudellisesti kirkkoherranviran päätyttyä. Kerroin, että köyhäähän tämä elämä on. Uusia vaatteita en ole ostanut viiteen vuoteen. Kaikki nuo tunnustukseni, että RT-kanava löysi minut puhelinsoitolla ja Iranin suurlähettiläs löysi minut puhelinsoitolla, olivat vain ärsyttämässä lisää kyselijöitä. 

Poliisin psykologit yrittivät kai kehittää jotain paranoidista häiriökuvausta, johon liittyy omnipotenssi ja kuvitelmat itseensä liittyvästä kaikesta kirjoittelusta, mutta tunnustin nukkuvani yöni edelleen hyvin enkä halunnut mitään unilääkettäkään. Mielestäni olen koko ajan ollut vain ihminen, joka katselee avoimin silmin ja kirjoittaa näkemästään. Mitään erityisiä suhteita ei synny tuolla perusteella – ei edes trolliarmeijan vähäisimmän sotilaan paikkaa. Niin minä kerroin: ihan tavallista elämääni elän perheeni kanssa. En tohtinut epäluuloisia kuulustelijoita villitsemään enempää kertoakseni, että appiukkoni isä oli Smolenskin alueen miliisipäällikkö ja partisaanipäällikkö sekä hänen isänsä oli Stalinin nimittämä Neuvostoliiton ensimmäinen miliisi, joka oli virallisesti sellaiseksi valmistunut. Kai minut olisi pistetty johonkin aineisiin, jos tarinat olisivat olleet niin ihmeellisiä. Parempi hillitä kertomusta tavallisesta elämästä suomalaistenkin keskuudessa, silloin kun vähemmät puheet ovat parhaaksi oman turvallisuuden kannalta. Eikä tästäkään tapauksesta tullut sitten yhtään mitään.

Kun nyt minä katselen MV-lehteä ja Ilja Janitskinia vastaan aloitettua viranomaistoimintaa, niin minusta poliisin toiminnalla näyttäisi olevan ilmeinen poliittinen ohjaus. Eihän niin saisi olla?

Minulle on syntynyt vain vaikutelmia, että Suomessa olisi poliittinen ohjaus poliisin resurssien käytölle eikä oikeus olisi yhtäläinen kaikille kansalaisille.

Kirjoittaja kuvassa elokuussa 2016 noin kello 7 aamulla siivouspaikallaan, jonne joskus juoksen työmatkan 30 km, jos raha ei riitä metrolippuun ja joskus menen julkisilla kulkuneuvoilla, kun väsyttä liikaa. Olen nyt tunnustanut kaiken.
Juha Molari, D.Th, BBA.
osa-aikainen siivooja
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha