Statcounter

maanantai 1. joulukuuta 2008

Mitä narsisti pelkää yli kaiken?


Kuvassa on tietokonemuunneltu Salvador Dali.

Taas kerran piti lukea monimutkaista kirjallisuutta. Lueskelin ihan uuden John S. Kloppenborgin teoksen Q-evankeliumin synnystä (Q, the Earliest Gospel. An Introduction to the Original Stories and Sayings of Jesus. Philadelphia: Westminister Press.). Tullut painosta vasta lokakuussa 2008.

Luin myös tänään tänä vuonna ilmestyneen Raul Moncayon, Californiasta Alliant yliopiston psykologian luennoitsijan, teoksen lacanilaisen psykoanalyysin narsismitutkimuksesta: Evolving Lacanian Perspectives for Clinical Psychoanalysis: On Narcissism, Sexuation, and the Phases of Analysis in Contemporary Culture (London: Karnac Books).

Minä olen viehtynyt jostakin syystä narsistitutkimusten lukemiseen. Syynä lienee julkisen työkuvan, pappisviran, tähden tarvittava terapia itseään varten. Mutta kyllähän sitä kiinnittää huomiota myös suomalaismedian hahmojen korostuksiin.

Narsismi on vähintään kaksiteräinen miekka: narsistisuus vaikuttaa karismaattiselta, johtajuudelta, johon ylistettävästi liitetään sanat leadershipistä: tällainen on enemmän kuin pelkkä managementin, rutiiniasioiden pyörittäjä.

Todellisuudessa johtajan ja hänen seuraajiensa suhde on kahden toisiaan narsistisesti tarvitsevan suhde.

Valitettavasti täydellisesti itsensä ja nautintonsa kieltävä henkilö ei kuitenkaan ole vaikuttava, usein hän ei ole realistinen edes itseään kohtaan.

Jari Sarasvuo kertoi minulle aamukahveilla pari vuotta sitten Trainers’ Housen tiloissa, että tarvitsisin ”seksuaalisuutta”, mutta tämä ei olisi seksuaalisuutta siinä mielessä kuin ahtaasti tarkoitetaan. En päässyt hänelle töihin, mutta otaksun, että valmennuslaitoksen vaikutusvalta perustuu melko pitkälle narsismin monimutkaiseen, mutta kuluttavaan suhteeseen.

Olen yrittänyt ymmärtää Jacques Lacanin hirvittävän vaikean kielen avulla, mitä hän oikein tahtoi sanoa narsismista. En tiedä, onko hänen lukeminen enemmän narsismia valottava kuin narsismiin upottava kokemus - etenkin jälkimmäinen, jos uskoo oivaltavansa, mitä suuri-Lacan puhuu meille tavallisille kyläpapeille ja muulle kansalle. Valitettavasti Lacania on pitänyt lukea jopa vieraalla kielellä. Lacan kirjoitti jotakin tämän tapaista:

Haluamme antaa terävän kokemuksemme avuksenne, jotta emme harhauta itseämme emmekä potilaitamme johonkin uskomukseen ennalta-asetetusta harmoniasta, jossa olisimme vapaat kaikesta aggressiivisuudesta sosiaalista sovinnaisuutta varten. Ihmisen narsistinen hetki löytyy yksilö kaikista geneettisistä asteista, jokaisessa vaiheessa persoonassa, varhaisimmista vaiheista, joissa se liittyy libidon turhautumiin, ja myöhemmistä vaiheista, joissa se ylittää normaalin sublimaation. Tämä antaa meille edellytykset ymmärtää aggressiivisuutta kaiken tyyppisissä regressioissa, kaiken tyyppisen kehityksen hylkäämisissä ja pidäkkeissä, erityisesti seksuaalisuuden toteuttamisessa sekä libidon muutosta määrittävissä vaiheissa, joista ratkaisevia ovat vierottaminen, oidipaalinen vaihe, puberteetti, äitiys." (Jacques Lacan, Écrits, 1977b: 26–27).

Mielestäni Lacan torjuu kuvitelmat ihmisen alkuperäisestä harmoniasta, jossa vallitsisi pelkkä sovinnaisuus. Sellainen ei ole todellinen kuva ihmisestä.

 Ihminen on narsistinen varhaisimmista turhautumista alkaen aina aikuisen sublimaatioihin saakka. Sekin on sublimaatiota, että kirjoitan väitöskirjaani ja kuvittelen nautintoa saamastani tittelistä, vaikka todellisuudessa hullu, joka luulee olevansa oppinut, ei ole hullumpi kuin oppinut, joka luulee olevansa oppinut.

Narsismilla on siten selvä olemuksellinen yhteys turhautumiin, sublimaatioon ja aggressiivisuuteen, vaikka aggressiivisuus ei purkautuisi väkivaltaisena puukkojen ja nyrkkien heiluttamisena. Se voi tulla esille myös älyllisenä itsensä esittämisenä, tai ehkä surullisissa taantumissa vähemmän realistiseen itsestä huolehtimiseen.

Omasta puolestani vastaan, että en ole narsisti: minä olen kiinnostunut kuuntelemaan lähimmäisten näkökohtia ja palvelemaan häntä. Kansalaisyhteiskuntaan osallistuminen keskustelemalla ei ole narsismia - itseensä epätoivoisesti rakastumisesta ja sen esille intomielisesti tuomista - vaan rohkeutta kestää kipua ja eriäviä mielipiteitä. Narsisti pelkää yli kaiken sitä, että joku ei hänestä pidä.

 Moni narsisti huutelee salanimillä ja nimimerkeillä, koska hän ei uskalla olla vastuullinen kärsimysten keskellä.