lauantai 31. tammikuuta 2009

Veli-Matti Hynninen ja me muut

Pohjan suomalaisen seurakunnan kevätohjelman jakelu koteihin on jostakin syystä viivästynyt reilun viikon, mutta ohjelma on tässä pdf-muodossa. http://personal.inet.fi/palvelu/molari/Kevat2009.pdf. Viimeistään maanantaina 2.2.2009 se lähtee myös koteihin postin kautta.

Taneli Kylätasku kirjoitti kirkolliseen Kotimaa-lehteen 31.1.2009 väitöskirjastani pienen kuvauksen: http://personal.inet.fi/palvelu/molari/KotimaaMolari.pdf

Sunnuntaina 1.2.2009 on kello 16 Pohjan Pyhän Marian kirkossa Pohjamessu, jossa Veli-Matti Hynninen saarnaa. Mukana on myös Pohjan suomalaisen seurakunnan työntekijöitä. Itse tutustuin Veli-Matti Hynniseen lähemmin vasta vaalien aikana. Hänestä kerrotaan toki laajasti kirkollisissa piireissä, mutta parempi on tavata ihminen kasvotusten kuin puhua vain ja ainoastaan selän takana. Veli-Matti on poikkeuksellisen vaikuttava ja karismaattinen henkilö, joka herättää helposti myös valitettavasti kateutta papistossa, jollei tämä toinen pappi pysty samaan näyttävyyteen. Mielestäni Veli-Matti on ymmärtänyt oikein, ettei kirkkoherran ja papin ensimmäinen tarkoitus ole jäädä viraston toimitusjohtajaksi, vaan kutsumuksena on olla ihmisiä varten. Valitettavasti kirkollinen hallintobyrokratia ei salli kuitenkaan toimitusjohtajan mentaliteetin unohtamista, vaan jopa painottaa sekundaarisia asioita yli kirkollisen ydintehtävän.

Veli-Matti Hynninen on herättänyt myös paljon ihastusta. Olin viikolla Kirjo2 A-kurssilla Kirkkonummella. Tuo kurssi on kirkkoherrojen kehittymistä varten suunniteltu koulutus, jonka tuomiokapitulit järjestävät. Monet papit lausuivat ihaillen, että Veli-Matti on ihmemies, kun hän jaksaa varhain aamulla herätä ja mennä avantoon uinnille, sitten alkaa hänen aktiivisuutensa, joka on vertaansa vailla. Hän kiertää seurakunnasta toiseen, hoitaa Loviisan seurakunnan kirkkoherrana, tekee huolella radio-ohjelmansa, kiertää monissa luottamustehtävissä ympäri Eurooppaa. Hän tekee enemmän kuin yhden ihmisen energiaan pitäisi olla mahdollista.

keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Juha Molari: Q-evankeliumi ja psykohistoria (väitöskirja 2009)


Juha Molari, Q-evankeliumi ja psykohistoria – Uuden testamentin eksegetiikan väitöskirja (Helsinki 2009). Ethesis on julkaissut tämän tutkimukseni tänään sivuillaan: https://oa.doria.fi/bitstream/handle/10024/42953/qevankel.pdf?sequence=1
Nettiversiosta puuttuvat nämä vaikuttavat kannet.

Omat kotisivuni ovat tässä: http://personal.inet.fi/business/molari/

Tällä hetkellä olen tuomiokapitulien järjestämällä Kirjo2A –kurssilla Kirkkonummella. Ensi viikolla annan haastattelun Länsi-Uusimaa –lehteen väitöskirjastani. Pian teen myös laajan artikkelin väitöskirjani perusteella Demari-lehteen. Minua kiinnostaa stressien ja kriisien vaikutus yhteisön toimintaan ja johtajuuteen. Mielestäni samainen tuskallinen ilmiö näkyy myös ensimmäisen evankeliumin syntyprosessissa.

maanantai 26. tammikuuta 2009

Kirkkoherran hartaus Mannerheim-tapahtumassa


Hautajaispsalmi 23 vanhan raamattukäännöksen mukaan:
Herra on minun paimeneni: ei minulta mitään puutu. Hän kaitsee minua viheriäisessä niityssä, ja vie minua virvoittavan veden tykö. Minun sieluni hän virvoittaa: Hään vie minun oikialle tielle, nimensä tähden. Ja vaikka minä vaeltaisin pimiässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani: sinun vitsas ja sauvas minun tukevat.

Torstaina 4. syyskuuta 2008 tapahtui kohtalokas kohtaaminen Mannerheim-tapahtuman kannalta. Teatteriohjaaja-näyttelijä Seppo Heinola ja hänen ystävänsä Mannerheim-tutkijat kävivät katsomassa Helene Mannerheimin hautaa ja kirkonkirjoja kuolinpäivältä 23. tammikuuta 1881. Miksi Helene-äidin sydän ei kestänyt? Aviomies – Carl Robert – jätti vain vuosi aiemmin. Helene jäi ison perheen yksinhuoltajaksi. Jo pian nuori yksinhuoltajaäiti kuolee ”sydämen järkytykseen” (tms.).

Kirkkoherravirastossa vanha merkintä hautajaispäivästä oli tavallisen karu rivi kirkonkirjoissa niin kuin kaikilla muillakin. Omassa kirjeessään Helene kertoi kohtalokkaasti, että kaikki ovat hylänneet hänet.

Sovimme Seppo Heinolan kanssa, että hän tulee kirkkoomme Mannerheimina. Niin kuin hyvät arvostelut tietävät kertoa Kotimaa-lehdessä ja Aamulehdessä, hänen Mannerheim on vaikuttava. Marsalkan äiti lepää aivan kirkkomme vieressä pienen kummun sisällä, joka on suljettu. Monet kylämme miehistä muistavat, että he ovat tuota hautakammiota kunnostaneet vuosikymmeniä sitten.

Vuonna 1879 12 vuotta vanha Gustaf potkittiin pois Böökin lyseosta, kun hän oli kivittänyt ikkunoita rikki. Vähän ajan päästä isä Carl Robert jätti pojan ja koko perheen, lähti perheen vararikkoon ja meni toisen naisen kanssa Pariisiin. Poispotkittua poikaa ei valittu kadettikouluun. Ja muutamien kuukausien kuluttua - 23. tammikuuta 1881 - äiti Helene Mannerheim kuolee!

Kaksi viikkoa äitinsä kuoleman jälkeen 8. helmikuuta 1881 Gustaf Mannerheim, yhä vain 13 vuotta vanha, vasta kesäkuussa 14 täyttävä poikanen kirjoittaa kirjeen siskolleen:
Sofi kiltti! On hirveätä ajatella, että hän on poissa, mutta nyt hän on onnellinen. Kaikkein pahinta on minulle, sillä minä olen meistä kaikista eniten koetellut häntä. En kestäisi tätä millään, ellen tietäsi että hän on antanut minulle anteeksi. Voi miten onnellinen hän olisikaan ollut, jos olisi tiennyt, että Pappa tuli kotiin ja sulki hänen arkkunsa kannen. Olin Sällvikissä hautajaisten ajan. En ole ehtinyt ostaa mustaa mustetta ja kurkkuni on kipeä, niin että minun täytyy kirjoittaa punaisella, ei suinkaan tee mitään, kun minä kuitenkin sydämessäni suren. Älä osoita tästä lähin kirjeitä Rehtorille, sillä silloin hänen täytyy maksaa 5 penniä postiljoonille jokaisesta kirjeestä. Hyvästi Sofi äläkä anna minun turhaan odottaa kirjeitä Sinulta. Gustaf”.

Gustaf Mannerheimin kirjeestä näkyy pienen pojan syyllisyys ja anteeksiantamuksen tarve. Isä oli jättänyt, perhe oli hajonnut, oli kouluongelmat, äiti oli kuollut. Ilmeisemmin aikuiset uskovaiset olivat opettaneet ihan oikein, että äiti on antanut anteeksi. Hän tiesi sanat, mutta sydän kärsi yhä, mutta hän toistaa opittua hyvää lausetta äidin anteeksiantamuksesta. Pieni poika ymmärsi äitinsä kokeneen valtavaa surua isänsä poislähdöstä: ”Voi miten onnellinen hän olisikaan ollut, jos olisi tiennyt, että Pappa tuli kotiin ja sulki hänen arkkunsa kannen”. Noissa sanoissa kuuluu myös nuoren pojan ikävä omaa isäänsä kohtaan.

Vuosi myöhemmin, 14 vuotta vanha Gustaf kirjoittaa 13. helmikuuta 1882 Hanna Lorenille kirjeessään äitinsä kuolemasta Hanna oli kirjoittanut aiheesta ja kysynyt pienen pojan surusta. ”Minä olen myös hyvin usein ajatellut Mammaa, eikä Master voi aavistaa miten ikävä minun on, kun tiedän etten koskaan enää saa tavata häntä. Ja vielä murheellisempaa on ajatella, miten paljon surua ja mielipahaa minä olen hänelle tuottanut. Gustaf Mannerheim”.

Pieni poika koki syyllisyyttä äitinsä tähden, jota hän ei koskaan voisi enää tavata. Lohdutuksen sanat eivät häivyttäneet ikävää tunnetta. Poika tulkitsi omat kurittomuutensa tässä tilanteessa, jossa isä oli jättänyt ja hän suri äitinsä kuolemaa. Puoli vuotta mainitun kirjeen jälkeen Gustaf astui kadettikouluun, mutta ei sopeutunut.

Virallisena selityksenä on Suomessa kerrottu se, mitä vuonna 1950 sotamarsalkka selittää omissa Muistelmissaan teinipoikana eletystä elämästä. Hänen mukaansa hänellä oli vaikeus sopeutua niihin pedanttisiin kasvatusmenetelmiin, joita erityisen ankarasti sovelsi käytäntöön kadettikoulun vuonna 1885 virkaan astunut uusi johtaja kenraali Carl Enckell, tiukka ja ankara soturi. Mannerheim muistelee: ”Muovasin sotilasmanttelistani mielestäni varsin laatuunkäyvän sijaisen sänkyyn ja lähdin karkuretkelle. Pikku kujeeni keksittiin pian ja sai esimerkillisen rangaistuksen: kahden vuorokauden arestin jälkeen sain lakonisen ilmoituksen, että minut oli erotettu koulusta”.

Kiitos sekä Pohjan Fiskarissa asuvan Julinin suvun että hyvän kummin, että taas kerran erotettu poika ei jäänyt yksin. Hän pääsi ylioppilaaksi Böökin koulussa Helsingissä ja Pietariin sotaoppiin. Kaikille hylätyille, erotetuille ja tappion kokeneille ei käy yhtä hyvin.

Kuolema kosketti ilmeisemmin kovasti Gustaf Mannerheimin uudemman kerran kesäkuun lopulla 1894. Nyt aikamiehen - 27 vuotta vanhan miehen - venäläinen vaimo Anastasia synnytti pojan, mutta tämä poika kuoli. Leonid Vlasov kertoo uskottavasti tutkimuksessaan, että Gustaf otti raskaasti perillisensä kuoleman. Hän sulkeutui kuoreen ja muuttui kovaksi ja ärtyisäksi. Hänen odottamaton äkkipikaisuus aiheutti ongelmia. Suomalaisessa historiankirjoituksessa katsotaan usein karsaasti Anastasiaa perheenäitinä, mutta pidän uskottavana, että komean 194 senttimetriä pitkän upseerin sydän tuli nyt jo toisen kerran kovasti haavoitetuksi. Sydämen haavojen kestäminen on vaikeaa, jos vaikka olisi komea sotilas.

Mannerheimin uskonnollisuutta on sanottu enemmän Venäjältä opituksi ortodoksisen kirkon ja hallituksen seremonialliseksi suhteeksi. Tämän mukaisesti Mannerheim pyrki siihen, että suomalaisilla sotilailla oli hengellistä huoltoa. Joulukuussa 1918 Mannerheim pyysi itseltä arkkipiispa Gustaf Johanssonilta, että tämä antaisi hänelle siunauksen. Yhtä kaikki seremoniallisuus: tammikuussa 1936 Mannerheim meni yksin Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon ja rukoili siellä entisen vaimonsa Anastasian sielun puolesta. Anastasia oli kuollut.

Kaikki muu on kovin pehmeää, mutta rakkaiden ihmisten elämä ja kuolema ovat tapahtumia, että ne jättävät jälkensä. Mutta vaikeuksien ja pettymysten jälkeen on yhä lupa elää.

Virsi 373, Jeesus kuule rukoukset, syntyi punaisten alueella Orivedellä 1919, kun vuoden 1918 järkytysten jälkeen virisi siellä helluntaiherätys. Virren sanoittaja Jenny Pohjala kertoo Orivedellä koetusta vuoden 1918 järkytyksestä ja sitä seuranneesta helluntaiherätyksestä. Hän oli rukouskokouksessa pienessä mummon mökissä lähes täsmälleen 90 vuotta sitten, helmikuussa 1919, kun hän sai Hengessään nämä sanat. Laulamme tämän virren 373.

Olet lukenut Juha Molarin blogia, mutta hänen kotisivunsa ovat tässä osoitteessa: http://personal.inet.fi/business/molari/ Kotisivut antavat monipuolisemman kuvan. Kotisivuilta on myös linkki luultavasti pariin sataan artikkeliin, joissa olen käsitellyt Venäjää. Kaikkein uusimpiin artikkeleihin ei ole linkkiä, sillä kokoan Venäjä-kirjaa ja ajattelin uusiokäyttää - toki muokattuna - osaa artikkeleistani.

perjantai 23. tammikuuta 2009

Lähdetäänkö käräjille?

Lainaus käyttäjältä: oobio - 05.01.09 - klo:23:26
Panen pääni pantiksi - ja koska te, Molari, olette töissä FSB:ssä, niin varmaan pääni myös menee

Olen saanut lukea vastaavia kirjoituksia liian usein. Aion koventaa asennettani.

Onko oobio ja vastaavat kirjoittajat havainneet syyllistyneensä rikokseen, kun väittävät Suomen kansalaisen tekevän työtä vieraan valtion tiedustelupalvelulle? Hän väittää siis maanpetosrikoksesta tai vastaavasta.

Rakkikoiramainen räksyttäminen

Ihmisillä on lupa olla eri mieltä kuin vallitseva rakkikoiramainen Venäjän vastainen räksyttäminen, joka on toki onneksi yleisintä vain tällaisilla nettikeskustelupalstoilla. Niiden vaarana on toki, että meikäläinenkin - rauhanomainen ihminen - provosoituu provokaation jälkeen vihaisiin sanoihin. Olen joskus sanonut liian pahasti, mikä ei toki sopisi kirkkoherran ja papin viralle. Mikä sille voi, että ei voi hillitä itseänsä, kun rakkikoirat räksyttävät.

Miksi olen kirjoittanut SAFKA:an?

Mutta syy miksi olen kirjoittanut SAFKA:an on oobion kaltainen rikollinen toiminta, kun hän leimaa Venäjään luontevasti suhtautuvat ihmiset maanpetollisiksi! Sen tähden tuo russofobinen, alistava, leimaava, jopa rikoslain vastainen herjaaminen yksittäistä ihmistä vastaan, pitää saada näkyviin suomalaisesta yhteiskunnastamme, jotta siihen voidaan myös korjaavasti puuttua. Kun kirjoitan avoimen röyhkeästi, saan esille myös tuon toistaiseksi liian sallitun vihamielisyyden Suomessa Venäjää vastaan, jotta voin myös siitä puhua: itse asiasta.

Meillä on koko ajan monessa paikassa tuollaista tai vähän erilaista alistavaa ja vihamielistä räksyttämistä Venäjää vastaan ja Venäjään luontevasti suhtautuvia ihmisiä vastaan. Itse olen valinnut sen tien, että otan pilkan vastaan enkä vaikene, koska pidän oobion toimintaa mainitussa seikassa jopa rikollisena. Ihmistä ei ole lupa leimata maanpetoksesta. Se olisi sama, jos leimaisin julkisesti toisen nimeltä mainitun ihmisen murhaajaksi. Niin ei sovi menetellä, mutta jostain syystä Suomessa sallitaan sellainen menettely.


Terve itsetunto


Toisin kuin oobiolla ja useimmilla vihamielisesti näkemyksiini suhtautuvilla ihmisillä, minulla on yli kymmenen vuotinen päivittäinen (24 H) kosketus venäläiseen kulttuuriin; pitkät ja monet eri opinnot Venäjällä; toiminta taloustoimittajana Venäjällä; sekä jatkuva kanssakäyminen suomalaisten ja venäläisten talousihmisten kanssa. Joskus jututan myös politiikkoja rajan siellä tai tällä puolen.

Sen vuoksi uskallan nostaa terveen itsetunnon tavoin pääni ylös pensaasta, tulen ulos kaapista niin kuin väitöskirjani kansikuva ennakoi, sillä tässä tapauksessa Venäjässä ei ole mitään hävettävää suomalaiselle. Jos terve itsetuntoni aiheuttaa syytöksiä fsb-palkkalistalle kuulumisesta, se osoittaa syyttävän suomalaisen ihmisen harkintakyvyn pettämistä.

Jos joku leimaa minua tämän jälkeen julkisesti tuollaisesta rikoksesta, tavataan käräjillä! Kyse ei ole minun herkkähipiäisyydestä, vaan röyhkeästä vaatimuksesta raivata Venäjään myönteisesti suhtautuville ihmisille ihmisoikeuksien ja demokraattisten vapauksien mukainen kunnioitus ja arvo sananvapauden ja maineen puolesta. Se pitää olla totta myös Suomessa.

Esimerkillinen antifasisti pelasti myyjän

Suomen tunnetuin antifasistinen kirkkoherra – Juha Molari – on antifasistisena kasvattajana ottanut mallia suuresta opettajastaan Vladimir Putinista, kunnioitettu olkoon hänen nimensä. Putinista tehdyt opetusvideot (http://www.youtube.com/watch?v=kY__x-I0XkU) ovat opettaneet myös suomalaisen miehen auttavaksi lähimmäiseksi. Pelkästään hänen pienestä pojastaan ei ole tullut jo hyvää antifasistia, vaan nyt myös isä on osoittanut antifasistin jalot luonteenpiirteet: auttavaisuuden ja rehtiyden.

Tänään esimerkillinen antifasistinen kirkkoherra meni paikalliseen Alepa-ruokakauppaan Helsingin Kontulassa, kun narkomaanit tyhjensivät kaljahyllyä taskuihinsa. Narkomaaneja oli useampi paikalla. Tämä ei ole mitenkään tarkoitettu leimaavaksi, vaan heidän kasvojensa haavat, silmien sameus, puheen sammaltavuus ja liikkeiden erityislaatuisuus eivät jättäneet epäselvää sille, mikä oli heidän paha orjuuttajansa.

Sankarillisesti antifasistinen kirkkoherra pysäytti rosvoavat pahatapaiset ihmiset, kun samanaikaisesti pienikokoinen – pelokas – vanha myyjärouva tyhjensi narkomaanien taskuja. Yksi näistä pahatapaisista ihmisistä uhkasi kirkkoherraa, että ”sinä saat puukosta, kun lähdet kaupan ulkopuolelle”. Pelottomana kirkkoherrana hän ei kuitenkaan väistynyt ennen kuin varkaan taskut olivat tyhjät. Syystä, jota ei tarvitse kertoa ja on yksityisasia, antifasistinen kirkkoherra ei osaa pelätä uhkauksia esittävää narkomaania. Järkyttynyt myyjä oli pahoillaan, että he eivät saa vartijaa pyynnöistä huolimatta kauppaan, vaikka vastaavia tapauksia on harva se päivä. Myyjät ovat varsin turvattomia pieninä naisina, kun nämä sekavat ihmiset käyvät uhkailemaan ja varastavat tavaroita.

Kaikki Suomen antifasistit, liittykää yhteen! Ottakaa oppia suuresta Putinista, miten jalomielisesti pitää auttaa sorrettua. Niin tekee myös esimerkillinen kirkkoherra Suomessa! Avutonta lähimmäistä ei pidä jättää yksin, kun häntä laittomasti uhataan!

LOPPUSANAT VAIN TOSIKOILLE: minulla ei ole mitään Putinia vastaan, päinvastoin, vaan pilailen edellä siitä suomalaisten harjoittaa leimaamisen, mielikuvien ja ennakkoluulojen voimaa, jonka kohteeksi olen myös itse joutunut. Tapahtuma on aivan tosi tältä päivältä, mutta se on kirjoitettu niin kärkevän parodian muotoon, jotta suomalaiset russofoobikot näkisivät omien ennakkoluulojensa hassuuden. Valitettavasti jopa tuo ironisuus ja leikkimielisyys eivät riitä, koska siitä huolimatta kovin moni on tosikko meidän keskuudessamme Suomessa. Siksi tämä pitkä selitys lopussa, mutta se on vain tosikkoja varten. Yhtä kaikki: lähimmäisestä pitää välittää niin teoissa kuin sanoissa.

torstai 22. tammikuuta 2009

Leimaaminen

Leimaaminen on yritys jäsentää maailmaa, joka olisi ilman jäsentelyä hyvin moni-ilmeinen. Leimaamisen tyypillinen esimerkki on fundamentalistinen luokittelu, jossa maailma ja sen ilmiöt jakaantuvat uskoviin tai epäuskoviin, pyhiin tai pahoihin, mustiin tai valkeisiin, vasemmistoon tai oikeistoon jne. Kun luokat tehdään hyvin hätäisesti tiettyjen tunnussanojen ja pienen tutustumisen jälkeen, leimaaminen voi kaventaa leimatusta ihmisestä saatavaa kuvaa hyvin rajusti.

Minä en ole pahoillani itseni tähden, jos minut leimataan jollakin tavalla. Olen lakannut kiinnostumasta siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Tuo kiinnostuksen loppuminen mainittuun huoleen on tehnyt minusta häpeilemättömän röyhkeän, jos on kyse vain minusta itsestäni (onneksi vaimoni ei osaa käyttää tietokonettani). Sitä vastoin leimaaminen saattaa loukata seurakuntalaisia, jotka tahtoisivat tulla kohdatuksi oikeina ihmisinä sen sijaan että pitäisi pelätä ”kommunistipapin” tai jonkun muun leiman mukaan määritellyn papin arviota heidän vakaumuksestaan.

Minä osallistun ja seuraan varsin aktiivisesti kymmeniä blogeja internetissä ympäri maailmaa. Suomessa olen viime päivinä saanut leiman, koska olen kirjoittanut antifasistisen komitean sivustolle lähinnä Karjalan palauttajien harhaisesta mytologiasta ja Viron ihmisoikeusongelmasta. Tällä perusteella olen saanut siis leiman kommunistiksi!

Tällä hetkellä on vähemmälle jäänyt se, että käyn joka kuukausi yhdessä tai useammassa talouselämän foorumissa, joiden arvomaailma on kovin kapitalistinen. Ajan Jaguar-merkkisellä kapitalistien autolla, vaikka olenkin miettinyt sen vaihtamista suomalaisen huvittuneen ilmapiirin tähden Volgaan. En ainoastaan silmäile kapitalistien talousfoorumeita, vaan viihdyn hyvin siellä pankkiirien ja bisnesihmisten parissa. Olenko minä siis sittenkin ”kapitalistipappi”?

Useat kymmenet tuhannet ihmiset saavat joka kuukausi luettavaksi kirjoituksiani, joita julkaisee suomalaisvenäläinen talouslehti Venäjän kauppatie (www.kauppatie.com) tai netissä talouslehti www.datsha.com . Nämä lehdet ovat täynnä mainoksia, joita ennen kaikkea suomalaiset yrittäjät ostavat. Ehkä olen sittenkin ”porvaripappi”?

Tuskin monikaan on havainnut, että osallistun nettikeskusteluihin Venäjällä, Yhdysvalloissa, Lähi-idän alueella ym. Luen liki päivittäin syyrialaisia sanomalehtiä, intialaisia sanomalehteä sekä erästä Nasaretissa ilmestyvää arabiankielistä sanomalehteä. Joskus saatan keskusteluihin laittaa muutaman välihuomautuksen tai linkin, kun pitkien lauseiden kirjoittaminen on mahdotonta meikäläiselle. Papin liperit eivät enää siellä edes heilu, koska olen muista lähtökohdista noilla keskustelualueilla. Miksi kukaan ei Suomessa määrittele minua noiden blogi- tai nettikeskustelukirjoitusten avulla, joita teen Yhdysvalloissa, Lähi-idässä, Venäjällä tai Intiassa?

Miten minun käy sitten, kun nyrkkeilen ja käyn juoksulenkillä. Jopa Ylläksen suurimmat laskettelurinteet olivat liian pienet. Ehkä olen sittenkin ”lihallinen pappi”? Lihallisuutta ei vähennä lainkaan yhteydenottoni venäläisen viihdemaailman kaunottariin.

Mutta olen Facebookissa Dostojevskin fun-clubissa, mutta niin olen myös mm. Lacanin fun-clubissa. Tunnen jopa Mariinskin teatterin oopperatähtiä. Olen kai siis "kulttuuripappi"?

Miksi ei muisteta, että opiskelen informaatioteknologiaa ammattikorkeakoulussa, toki nykyään ovat opinneet jäänet olemattomaan Haaga-Helian ammattikorkeakoulussa. Lisäksi käyn alan kursseilla, kun pistäydyn pitemmän aikaa Venäjällä. Olen kai oikeasti "nörttipappi"?

Minun väitöskirjassani olen tarkastellut sekä CIA:n, NATO:n että Venäjän informaatiopsykologian parhaiden asiantuntijoiden avulla maailman mustavalkoiseksi luokittelua, jonka eräs muoto on leimaaminen. Sen tähden minua huvittaa jo tutkimuksellisesta näkökulmasta osallistua keskustelukanaville eri puolilla Suomea ja maailmaa hiukan eri nimimerkeillä. Sen jälkeen on kiva katsoa, kuka minä milloinkin olen vastapuolien määritelmien mukaan. Todellisuudessa olen eräs savolaispoika, joka on kasvanut aikamieheksi, tee virkatyönsä ja elää perheensä kanssa.

Martin Heidegger opetti viisaasti, että oleminen voi näyttäytyä eri tavoin riippuen tavasta, jolla se on lähestyttävissä. On olemassa mahdollisuus, että tämä ajassa olo näyttäytyy sinä, mitä olo ei edes ole. Näemme näennäisen, lumeen. Oleminen ajassa on aina ilmiö. Se saattaa itsensä nähtäväksi, mutta ei paljasta totuutta. Elämä voi olla ylipäätään vielä paljastamatta salaisuuttaan ihmiselle itselleen. Ehkä kerran välähti kokemus elämän ilmiöstä, mutta sitten tuo peittyi taas.

Keskiaikaisessa ontologiassa lausuttiin transcendens olemisesta ja se uskottiin määriteltäväksi selkein käsittein. Niin postmoderni ihminen menettelee yhä edelleen, vaikka on luopunut ontologiasta: postmoderni ihminen yrittää selvittää todellisuuden moni-ilmeisen rakenteen hallittavaksi leimaamalla ja luokittelemalla. Sitä vastoin Martin Heideggerin (Sein und Zeit, 1927) mukaan oleminen on käsien edessä olevaa esilläoloa (Vorhandenheit).

Olen mieltynyt esilläolon ilmaisuun, jota myös Erwing Goffman (The Portrayation of the self in everyday life, 1959; Frame Analyse, 1986) käyttää. Oleminen syntyy näyttämöllä. Oleminen on normaalia jokapäiväisyyttä, mutta se saattaa alkaa näyttää ilmiöltä toisille. Pahaksi onneksi narsistit saattavat erehtyä myös omaan ilmiömäisyyteensä. Ja mitä savolainen on lausunut, voi olla toki myös toisinpäin, mutta vastatkoon kuulija, mikä sopii parhaiten tarkoitukseen.

Vähän sensuroitu Mannerheim-tapahtuma

Seurakuntaneuvosto on päättänyt tänään 22.1.2009 Pohjan suomalaisessa seurakunnassa, että järjestämme 25.1.2009 kello 14 Mannerheim-tilaisuuden Pyhän Marian kirkossa. Mannerheim saapuu takaisin lapsuutensa ja nuoruutensa kirkkoon, jossa hän on käynyt monta kertaa.

Seurakuntaneuvosto on edelleen päättynyt, että dosentti Johan Bäckmanin aloitussanat sensuroidaan tapahtumasta, koska homoseksuaalisuuden käsittely olisi voinut loukata monia ihmisiä, vaikka Bäckman olisi suhtautunut asiaan myönteisesti. Valtiomiehen arvon mukaista käsittelyä ei olisi ollut käsitellä kirkossa tuollaista teemaa. Ehkä jossakin muualla.

Bäckman tunnetaan erittäin perusteellisena tutkijana, joten hänen aineistonsa olisi asiasta ollut varmasti monia uusia asioita valottava. Tiettävästi hän on kerännyt aiheeseen liittyvää aineistoa jo vuosikymmenen verran. Nyt kuitenkin seurakuntaneuvosto päätti, että kirkon tilan käyttö on tarkoitettu toisenlaiseen tarkoitukseen.

Sensuurin lähtökohta ei ollut kuitenkaan homoseksuaalisuuteen liittyvä hämmennys, vaan sotilasjohtajan ja hänen lähipiirinsä kokema antipatia Bäckmaniin poliittisena ihmisenä tämän vasemmistolaisiksi koettujen näkemysten tähden ja erityisesti Pronssisoturipatsas-teoksen vuoksi. Seurakuntaneuvoston jäsenet olivat saaneet puheluita ja yhteydenottoja, joissa varotettiin oikeudenkäynnistä. Vanha vasemmisto ja oikeisto vastakohta vaikuttaa edelleen taustalla, kun Mannerheimiä pitäisi käsitellä. Kirkkoherra on seurakuntaneuvoston puheenjohtaja. Päätös oli yksimielinen.

Kirkkojärjestyksen mukaan kirkkoherra ja seurakuntaneuvosto päättävät yhdessä kirkon käytöstä ja kirkon käyttöä valvoo kirkkoherra.

Turun Sanomat 23.1.2009 (www.turunsanomat.fi) ja toimittaja MERJA ILPALA-KLEMM on kirjoittanut aiheesta: http://personal.inet.fi/palvelu/molari/Turunsanomat23012009.pdf

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Äidin merkitys marsalkka Mannerheimille

Olen tänään vastannut puheluihin ja sähköposteihin, joissa on vaadittu selvitystä Mannerheim-draaman johdosta. Innokkaimmat ovat olleet yhteydessä tuomiokapituliin. Tämän jälkeen tunsin ihanan paratiisimaisen hetken, kun vihdoinkin joku on ymmärtänyt tilanteen oikein. Etelä-Uusimaa -sanomalehti kirjoitti 22.1.2009 sivulla 10 tapahtuman kulun perusteella, mitä Pohjan Pyhän Marian kirkossa tapahtuu 25. tammikuuta 2009 kello 14.

Kirjoitus perustuu puhelinhaastatteluun, jossa vastasin asian johdosta. Meille on tapahtuman järjestäjäni tärkeää, että Pohjan kirkko oli jo nuorelle Mannerheimille muistojen paikka, koska tässä kirkossa teinipoikana hän saattoi äitinsä kirkon vieressä olevaanhautaan. Tarkoitus on tuoda esiin Mannerheim ihmisenä äitinsä viimeisen leposijan tuntumassa. Tottakai Mannerheim on muutenkin erittäin ajankohtainen Suomessa.

Tapahtumalla halutaan korostaa äidin merkitystä ihmisen elämässä ja juuri Pohjan Pyhän Marian kirkko on tässä mielessä oikea paikka esitykselle. Mannerheim vietti nuoruutta läntisellä Uudellamaalla ja erityisesti Fiskarissa. Juuri tuo kokemus antaa sekä näytelmälle että hartaudelle ulottuvuuden, jossa pohdin kuoleman ja luopumisen jättämiä syviä ja vaikeita jälkiä ihmiseen.

Minun mielestäni kirkon pitäisi tehdä omaa historiaansa vielä enemmän tutuksi ihmisille, koska Pohjassa on monia kulttuurihistoriallisia aarteita harmaakivisen rakenteen ohessa. Koko haastattelu ja Etelä-Uusimaa -lehden artikkeli on tässä osoitteessa puhelimen kameralla valokuvattuna: http://personal.inet.fi/palvelu/molari/MannerheimEU.pdf

Terve ihmisyys on joustava ja sovitteleva

Juristi Stanislav Markelov, Станислав Юрьевич Маркелов (20.5.1974 – 19.1.2009) oli tunnettu venäläinen antifasisti, joka korosti natsismin, fasismin vaarallista kasvua Venäjällä. Hän kertoi julkisuudessa vasta äskettäin valitettavasta tilanteesta, että anti-fasisteja tapetaan. Nyt 19.1.2009 myös Markelov itse tapettiin. Venäjän poliittinen johto on kiinnittänyt jo usean vuoden aikana huomiota fasismin huolestuttavaan ilmiöön Venäjällä, mutta valitettavasti tilannetta ei ole saatu korjattua. Kaiken lisäksi eräät ulkomaiset tahot jopa moittivat Venäjän Rikoslain asiaa koskevaa lainsäädäntöä, koska vaatisivat enemmän vapauksia. Olen kirjoittanut juristista enemmän SAFKA:n blogissa: http://antifasistit.blogspot.com/2009/01/juristi-ja-antifasisti-stanislav.html

Omassa väitöskirjassani viitekehyksen muodostavat juuri tutkimukset, joissa selvitetään äärimmäishenkisen persoonallisuuden ja lahkon muodostumista. Vaikuttaa siltä, että väitöskirjani on hyvin ajanmukainen – valitettavasti. Väitöskirjani ilmestyy myös netissä lähiaikoina tälle sivustolle: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-5155-5

Minun mielestäni terve ihmisyys – joka on kasvanut jo lapsuuden ensivaiheiden paranoidis-skitsoidisesta vaiheesta eteenpäin – tahtoo sovittelua, suvaitsevaisuutta ja joustavuutta. Jotkut kriisit saattavat romahduttaa ihmisen takaisin ehdotonta mustavalkoista totuutta vaativaan tunnemaailmaan, josta Melanie Klein on osuvasti kirjoittanut paljon. Luonnollisestikaan sovittelu, suvaitsevaisuus ja joustavuus eivät voi tarkoittaa sitä, että ihmisyyden itsesuojelusta luovutaan ja sallitaan fasistiset tai uusfasistiset tai erilaiset ihmisvihaajaryhmät muodostua uhkaksi toisille ihmisille. Aina asiat eivät mene oman mielen mukaan, mutta elämä on yksinkertaisesti sellaista ja se tappio on kestettävä.

tiistai 20. tammikuuta 2009

Pohjan kirkko järjestää kirkollisen kulttuuritapahtuman

Suomen antifasistinen komitea hiukan herätti kotisivuillaan liioiteltua kohua, kun kertoi, että Pohjan kirkossa järjestetään anfifasistinen Mannerheim-tilaisuus. Toki kukaan puhujista ja esiintyjistä ei kannata fasismia. En halua kuitenkaan leimata tilaisuutta antifasismin avulla, sillä tilaisuus on kirkossa sitä varten, että Mannerheim oli saattamassa hautaan oman äitinsä meidän kirkossamme, kun Mannerheim oli nuori poika. Kyse on kulttuurin ja historian palauttamisesta kirkkoomme. En missään tapauksessa voi hyväksyä kaikkea, mitä Mannerheimin elämään liittyy, mutta se on tuskin yllätys, ettei ihmiset ole ylipäätänsä pyhimyksiä (itse olen lähellä sellaista, mutta en ihan ylety itsekään pyhimykseksi...).

Toisaalla on niin, että meillähän ei voi olla oikeistolaista monopolia Mannerheimiin. Ei voi olla niin, että Mannerheimin tulkinta ja tarkastelu olisi sallittua vain tietynläisen oikeistolaisen politiikan näkökulmasta, vaan uskon Bäckmanin voivan tuoda myös sellaista inhimillisyyttä, jota oikeistolainen politiikka ei toisi Mannerheimiin. Kirkossa ei kai harjoiteta ennakkosensuuria, jonka mukaan vasemmistolaisilta olisi pääsy kielletty kirkkoon puhujina ja esiintyjinä? Ei ainkaan Pohjan kirkossa!

Olen toki pahoillani, että SAFKA:n mainitussa tiedotteessa Mannerheim-tapahtuma ilmaistaan antifasistisena tilaisuutena; ehkä kyseessä lienee mainoksellinen provokaatio - ei toki minun visioni mukainen. Ihmisillä on kuitenkin sananvapaus enkä pyydä poistamaan mitään, sillä ihmisillä säilyy vapaus puhua julkisesti myös ennen ja jälkeen tilaisuuden. Harmittaa toki jossakin määrin liian negatiivinen maine tilaisuudelle, jonka ohjelma on mitä kunniallisin aina maamme-laulua myöten.

Tottakai harmittaa, että olen saanut monia leimoja itskein. Todellisuudessa minua jopa - kai se on omaa järkyttävää narsismia tai kieroa savolaisuuttani - huvittaa tuo leimaamisen intohimo. Onhan se totta, että minulla ei ole sellaista pelkoa kuin keskimäärin lehdissä kerrotaan, kun matkustelen Venäjällä, mutta ei se ole totta, että en kirjoittaisi myös ongelmista. Itse asiassa liki jokaisessa julkaistussa artikkelissa talouslehdissä näkyy tuokin puoli, jos vaikka myönteiset asiat ovat myös esillä. Muutama päivä sitten meni kaikkiin pietarilaisiin hallinnollisiin rakennuksiin ja moneen muuhunkin vastaavaan sanomalehti, jossa selvästi kävi ilmi, miten miliisi kävi joulun alla "varastamassa" turkisfirmasta parhaat turkikset. Juttelin tuon johtajan kanssa.

Mainittakoon myös tulkintaa ja intressejäni varten, että minä kuljen koko ajan myös tutkijana väitöskirjani viitoittamalla tiellä, jossa tärkeä innoittajani oli CIA:n johtava psykiatri Jerrold Post ja hänen tutkimuksensa, kun hän selvitti äärilahkojen johtajien karismaattista vaikutusvaltaa seuraajiensa keskuudessa. Tästä näkökulmasta katsoen on kiinnostavaa seurata ihmisten reaktioita vähän joka puolella.

Ehkä SAFKA on joissakin mielipiteissä ääriklikki, mutta en tahtoisi sen olevan sellainen, koska ääriklikkinä sen merkittävyys turmeltuu. Pikemmin pitäisi kyetä aitoon humanismiin - jos vaikka näkemyseroja on - jossa vääriä suomalaisia nationalistisia myyttejä puretaan ja palautetaan ihmiset yhdenvertaisiksi toistensa kanssa. Alistaminen ja sortaminen suuntaan tai toiseen ei saa olla tavoitteena.

Minulla ei ole Suomi-vihaa, vaikka olen ollut pettynyt eräitä kertoja viranomaisiimme ja oikeuslaitokseemme, mutta on minulla myös hyviä kokemuksia samojen asioiden tähden. Elämäni on joka kovin nautittavaa tämän hetken Suomessa. Vihdoin eilen sain vietyä vahingonkorvausvaatimuksen Helsingin käräjäoikeuteen juristia vastaan, koska aiemmin en ennättänyt. Tämäkin oli mahdollista, koska oikeusjärjestelmämme toimii. Laitoin mukaan sekä Asianajajaliiton valvontalautakunnan tuomion että hovioikeuden tuomion, koska katsoin näiden tukevan vaatimustani varsin selväsanaisesti. Tässä kohtaa sanon hiukan ilkeästi, että Karjalan palauttamisen sijasta olisi hyvä keskittyä palauttaa minulle nuo reilut tuhat euroa!

maanantai 19. tammikuuta 2009

Suomen ja Viron yhteinen uhka

Suur-Suomen rakentajien syvät tunteet mukaan lukien on Viron ja Suomen kohtaloita arvioidu yhdessä, vaikka tiet kulkivat eri tavalla. Euroopan Unionissa Viron ja Suomen kohtalot ovat jälleen yhdenlaiset. Meillä on yhteinen uhka: uhka, uhka, uhka.

Viro ja Suomi ovat joutuneet lamaan: meidän pitää nyt pelätä ennen kaikkea sitä, että Venäjä kiinnostuu Kiinasta ja Intiasta meidän ja Euroopan sijasta. Sen sijaan voimme lopettaa iänikuisten fobioiden ruokkimisen Venäjän mahdollisesta uhkasta.

Venäjällä Arkady Dvorkovich lausui 28.11.2008 osuvan analyysin, että kriisi luo myös mahdollisuuksia Venäjälle. Maa ei saa rapistua petrotaloudeksi, joka elää tehottomasti luonnonrikkauksista, vaan maan täytyy tuottaa hyvää ja uudistua. Lama pakottaa tähän uudistumiseen. Suomalaisille yrityksille Venäjän hidastunut talouskasvu merkitsee myönteistä, kun ylikuumenneet työmarkkinat rauhoittuvat. Ihmisille kelpaa vihdoin työ eivätkä nämä tähyä heti uutta työpaikkaa ja parempaa palkkaa.

Tällä hetkellä Viro elää vakavaa talouskriisiä – pahinta sitten itsenäistymisensä. Virossa on jopa kaksinkertainen lama – omatekoinen pudotus alkoi jo ennen globaalin laman syttymistä. Nyt Viron hallitukselta vaaditaan näkökykyä, jossa talouden pudotusta ei selitettäisi vain jälkimmäisellä, globaalilla lamalla. Pelkään pahoin, että Viron hallitus tahtoo pestä kätensä omatekoisesta lamasta, jolloin Viron kehitys viivästyy. Viron hallitus on tunnettu ”epäpätevyydestä, ylimielisyydestä ja suvaitsemattomuudesta” (Rainel Kattel, (Eesti Päevaleht 15.12.2008).

Miten Viron yhteiskuntajärjestys säilyy kaksinkertaisessa lamassa, kun valtion johto ei ole kyennyt hyvinäkään aikoina rakentamaan kansalaisyhteiskuntaa? Kuluva vuosi 2009 on Viron pahin itsenäistymisen jälkeen. Eriarvoisuus ja sorto luovat aina riskin yhteiskuntarauhalle, erityisesti kaksinkertaisen talouslaman aikana Viron hallituksen kestävyys on koetuksella. Laskemme jo viikkoa, miten kauan hallitus kestää.

Marju Lauristin ym. ovat antaneet karun tuloksen Virosta jo vuonna 2007 raportissaan Human Development Report for Estonia. Tuon tutkimuksen valossa alle 30 vuotta täyttäneet Viron venäläiset ansaitsivat alle 70 % samanikäisten virolaisten ansioista. Ulkomaiset yritykset käyttivät venäläisiä halpatyövoimana. Venäläisten asema oli heikompi, vaikka nämä osasivat kieltä ja olivat Viron kansalaisia. Yli 50 % Viron venäläisistä oli kokenut omakohtaisesti syrjintää taustansa tähden työelämässä. Työttömyys oli yli kaksinkertainen venäläisvähemmistön parissa. Tämä eriarvoisuus ei ole hyvä pohja lama-Virolle!

Viron tilanteeseen heräävät ulkomaiset yritysjohtajat vetävät toimintonsa pois lilliputti-kansantaloudesta: poistumisstrategia syventää edelleen Viron kaksinkertaista lamaa, kun talouden veturina toimineet ulkomaiset investoinnit katoavat. Jälkimmäisiä viestejä olen ainakin itse saanut henkilökohtaisissa haastatteluissani, joita olen tehnyt Tallinnassa toimiville yritysjohtajille. Toinen syy poistumisstrategiaan oli liiketalouden kasvulle mahdottoman pienet näkymät, jota laman kulutuskysynnän romahdus ei paranna. Tällöin Virossa pääsee valitettavasti vallalle taas vanhat primitiiviset henkilökohtaiset ansaintatavat, jotka eivät ole niin kauniit, että pappi viitsisi niistä avoimesti kirjoittaa. Kansalaisyhteiskunta pitäisi kansan terveenä ja reiluna, mutta vallitseva aatemaailma on ollut johtajilla valitettavasti päinvastainen. Identiteettiään rakentava nuori valtio on valitettavasti alkanut määrittää itseään erilaiseksi kuin Venäjä, sen sijaan että olisi löytänyt oman tehtävänsä. Tuo on tunnetusti tyypillinen ongelma, että naapurit määrittävät itsensä vihamieliseksi koetun vihollisen avulla, sen sijaan että löytäisi oman itsensä.

Näistä näkökulmista käsin olen pahoillani Max Jakobsonin komission loppuraportin hengestä, jossa Viron yhteiskunnan ongelmia ratkotaan uudella mytologialla, jonka avulla voidaan yhä edelleen alistaa vähemmistöryhmiä, erityisesti venäläisiä. Raportti tukee olemassa olevaa syrjintää ja eriarvoisuutta. Viro tarvitsisi juuri päinvastaista henkeä: ihmisen hyvinvointia tukevaa visiota.

Suomessa köyhien määrä kasvaa noin 200 henkilöllä joka päivä, ehkä laman päästessä huippuunsa vieläkin nopeammin. Juuri äskettäin Iltalehti kertoi, että köyhien määrä on Suomessa jo yli 700 000. Olen surullinen, että tällaisessa tilanteessa suomalaiset suvaitsevat yhä edelleen vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat Venäjän johtoa vastaan. Johto voi vaihtua, mutta aina vallitsevaa johtoa vastaan pitää olla, jotta suomalainen suvaitsevaisuus säilyisi. Mutta miten käy tällaisen suomalaisen, jonka mukaan Venäjän yhtenäisyyden puolueen – johtavan poliittisen puolueen – politiikka on parasta tarjolla olevista, jopa aivan hyvää? Suomalainen ulkopolitiikka perustu tietämättömyyteen Venäjästä ja haluun jäljitellä Länttä, vaikka ei tiedetä oikein jäljiteltävääkään. ”Länsi” on vain yhtä epämääräinen fantasia kuin ”Venäjän politiikka”, koska Venäjällä on lukuisa määrä politiikkoja ja puolueita. Tällöin suositaan myös tarpeita kuvitteellisesta turvasta olematonta uhkaa vastaan, kun sen sijaan pitäisi harjoittaa viisasta politiikkaa suomalaisen työläisen ja yrittäjän hyvinvoinnin lisäämiseksi. Mitä enemmän räksytetään kyläkoirana naapurin tontille, sitä vähemmän naapurilta saa mitään hyvää itsekään.

Suomalaisilla ja virolaisilla olisi yhteinen mahdollisuus: myös laman aikana kasvava Venäjän kulutuskysyntä. Näistä syistä minä vastustan myyttistä historiografiaa, koska se luo ihmisten epäreilua erottelua, Venäjä-pelkoa, hyvinvoinnin mahdollisuudet tuhotaan turhaan ns. periaatteellisuuteen. Erityisesti minua koskettaa väärinkohdeltu ihminen: vasta äskettäin tapasin taas kerran venäläisen maahanmuuttajan, jota oli pahoinpidelty. Hänen osansa on hyvin orpo, mitä moni suomalainen ei tajua kovasydämisyydessään. Pahoinvointimme lisääntyy ja eriarvoisuus syvenee tietynlaisen oikeistolaisen politiikan (en tarkoita terveitä ja elämästä vastaavia liikemiehiä) seurauksena, jota NATO-fantasiat ja russofobia vain mustaavat edelleen.

sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Sotatohtori uhkailee kirkkoherraa

Tänään rukouspäivänä, johon perinteisesti tasavallan presidentti on määrännyt saarnatekstin mutta nyt perinne on tyrehtynyt, jonkinlaiseksi sotatohtoriksi ja upseeriksi itsensä ilmoittanut mies soitti minulle messun jälkeen, kun olin valmistautumassa kastetilaisuuteen.

Mies oli hyvin tuohtunut. Halusi kirkkoneuvoston puheenjohtajan nimen ja puhelinnumeron. Kerroin, että seurakuntayhtymässä ei ole kirkkoneuvostoa vaan seurakuntaneuvosto. Hän vaati, että annan seurakuntaneuvoston puheenjohtajan nimen ja numeron. Vastasin, että olen seurakuntaneuvoston puheenjohtaja. "Sinä olet siis oikea kirkkoruhtinas", upseeri vihastui.

Tiedustelin hänen huoltansa, johon hän vastasi, ettei voi hyväksyä, koska Mannerheim-draama esitetään Pohjan Pyhän Marian kirkossa sunnuntaina 25.1.2009 klo 14. Miksi valtiomiehiä pitää alkaa repostella? Kirkon pitää julistaa vain Jumalan sanaa?

En ymmärtänyt sotatohtorin (valitettavasti en muista mistä tiedekunnasta mies on tohtori) ahdistusta. En toki ymmärtänyt sitä keskustelun jälkeenkään. Mutta hän oli tuohtunut siitä, että kirkko ottaa tällaisia maallisia asioita esille. Muistutin, että kirkossa vietetään myös itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksia, kaatuneiden muistopäivää ja laskemme jopa seppeleet haudoille. Ymmärsin kuitenki jo yskän, enkä muistanut kertoa, että laskemme kunniakkaasti seppeleet sekä punaisten haudoille että sotaveteraanien haudoille. Jo tästä syystä ei ole kummallista, että Mannerheim tulee kirkkoomme.

Lisäksi kerroin, että meillä on kirkossa myös Mannerheimin päiväkäsky. Miten on siis merkillistä, että Mannerheimistä ihmisenä käsitellään kirkossa? Kaiken lisäksi Mannerheim itse jätti jäähyväiset omalle äidilleen juuri meidän kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa harmaakivikirkossamme. Mannerheimin äidin hauta lepää kirkkomme vieressä. Jos Mannerheim on tämän vuoden suomalainen teema, miksi häntä ei saisi juuri meidän kirkossamme muistaa ihmisenä.

Lopulta sotatohtori paljasti vihansa syyn. Kyse oli dosentti Johan Bäckmannin läsnäolo tilaisuudessa. Kerroin, että tilaisuutta pitää käsitellä kokonaisuutena niin kuin myös Mannerheimiä. Emme tee Mannerheimistä synnitöntä legendaa, vaan ihmisen niin kuin me kaikki olemme ihmisiä. Emme tarjoa Mannerheimiä syntien sovittajaksi ja Pelastajaksi, vaan hartaudessani tarjoan Jeesuksen pelastajaksi ja syntien sovittajaksi: yhtä vähän Mannerheimista kuin muistakaan ihmisistä olisi jälkimmäiseen tehtävään.

Sotatohtori kuitenkin hermostui yhä enemmän, erityisesti kuulleessaan, etten vihaa Bäckmania ja olen lukenut jopa hänen Pronssisoturiteoksen. Kaiken pahan sinetti oli se, että minäkin - pyhyyden symboliksi ilmeisesti asetettu pappi - oli turmeltumassa Pietarissa opinnoissaan. Miten sellainen saattaa?

Joka tapauksessa sotatohtori sai minulta tiedoksi, että piispa Mikko Heikka vastaa kirkkoherrojen toiminnasta kirkkolain ja kirkkojärjestyksen mukaan. Kai tässä saa kantelun, koska ei poista Mannerheimiä kirkosta. Jään miettimään, että pitäisikö siis kirkosta riisua myös Mannerheimin päiväkäskyt ja valtakunnalliset juhlallisuudet mukaan lukien kaatuneiden muistopäivä ja itsenäisyyspäivä. Minun uskoni ei ole kuitenkaan tuollainen, jota voisi luonnehtia sanalla doketistinen tai markionilainen, jossa luomistyön todellisuus hylätään uskon alueelta.

Sotatohtorin mukaan kirkon pitää julistaa vain Jumalan sanaa, mutta yhteiskunnan arviointiin ei saa puuttua. Ymmärrän hyvin, että arkamieliset papit Hitlerin Saksassa ja sisällissodan aikana sekä sen jälkeen Suomessa asettuivat valkoisten aatteiden yksipuolisiksi kannattajaksi, sillä pehmeähipiäinen pappi saattaisi säikkyä sotatohtorien puhuttelua. Sääliksi käy kansakuntaa, jos pappi vaikenee yhteiskunnan ja historian ilmiöistä ja myyteistä, sekä pakenee tällöin vain tuonpuoleiseen kielipeliin ja sallii oman kansallisen rasismin perusteet. Minä olen toki kokenut elämässä niin paljon tiukempia paikkoja kuin sotatohtorin puhelinsoitto, että minua lähinnä huvittaa suomalaisten kiivaus tietynläisen historian mytologian puolesta. Tuskin ongelmaa olisi mitenkään nostettu esille, jos alustuspuheenvuoron pitäjäksi olisin pyytänyt jonkun pro Karelia -liikkeen ihmisen, vaikka jälkimmäinen tahtoisi toimia - jos mahdollista - Suomen voimassaolevien valtiosopimusten vastaisesti, mutta Bäckman elää Suomen voimassaolevien valtiosopimusten mukaisesti.

Mannerheim tulee takaisin Pohjaan
Su 25.1.2009 klo 14
Pyhän Marian kirkko


Näyttelijä-teatterinohjaaja Seppo Heinola: Tuntematon Mannerheim
Mannerheim-tulkinnat Päämajassa-näytelmässä
saivat rinnalleen ansiokkaan ja miltei täydellisen tulkinnan.
Aamulehti
*****
Hänessä on sitä selittämätöntä lavasäteilyä, jonka vangiksi joutuu,
jos sitä on, ja jota ei millään opeilla saa.

Kotimaa
*****
Seppo Heinola on jo varttunut näyttelijä,
mutta perustellusti tätä tulkintaa voidaan pitää hänen läpimurtonaan.
Hän tavoitti aidosti ja tarkasti Mannerheimin niin ulkoisen kuin sisäisen hahmon

Aamulehti
*****
Dosentti Johan Bäckman lausuu alkusanat Mannerheimistä ilman legendoja.
Kirkkoherra Juha Molari: hartaus

Kirkon tapahtumaan on vapaa pääsy. Vapaaehtoinen ohjelmalehti 15 € korvaa osan tapahtuman kustannuksista.

lauantai 17. tammikuuta 2009

Lepopäivä

Tänään pidän oikean lepopäivän. Tunnen itseni väsyneeksi. Monen päivän aikana olen paljon matkustanut. Sitten on ollut paljon työasioita. Piti tehdä myös eilen illalla raportti tuomiokapitulin opintoja varten. Edellisena yönä piti tehdä seurakuntamme kausiohjelma ja lähettää painettavaksi. Väitöskirjankin tähden oli vasta kiireitä. Talousartikkelit piti saada valmiiksi. Tulivat eilen komeasti julki lehdessämme Venäjän kauppatie: www.kauppatie.com Kaiken lisäksi olen saanut miettiä oman seurakuntamme toimintakykyä erinäisten haasteiden tähden. Kuten kerroin eilen blogissani, venäläiset maahanmuuttajat pyytävät minulta apua monissa juridisissa asioissa. Vieraalla kielellä palveleminen syö myös energiaa. Eilen pääsin myöhään illalla nukkumaan sen jälkeen kun mainitun keskustelun jälkeen sain valmiiksi TTS (talous- ja toimintasuunnitelma) -raportin tuomiokapitulien järjestämän Kirjo 2A-opintoja varten.

Lepopäivän koen kaikkein iloisemmin virkistäväksi normaalisti, jos lepopäivä antaa virikkeitä. Sellaisia ovat kiinnostavien ihmisten tapaamiset. Odotan jo innolla venäläisen VIA GRA -ryhmä lehtijuttua. Tänään olen ollut yhteydessä kahteen tunnettuun eurooppalaiseen (suomalaiseen) MEP:iin, koska lehtijuttu heidän näkemyksistä Suomen, Venäjän ja Euroopan kehityksestä voisi rikastuttaa maailmaamme kovasti. Tuollainen vapaa piristää mieltä tavallisesti. Tällä kertaa en koe kuitenkaan itseäni pirteäksi, joten jätin väliin saamani kutsun Suomen antifasistisen komitean kokoukseen. Luultavasti minulla on myös vaikeuksia sitoutua tiettyihin ryhmiin - en tiedä, onko niin. Muistan nuorena pappian kriittiset kirja-arvosteluni "oman herätysliikkeemme" julkaisuja kohtaan. Ihminen tarvitsee tilaa hengittää - minulle on myös sellainen itsellisyyden arvostaminen tärkeää. Se on ollut hienoa mainitun SAFKA:n ihmisissä, että he selvästikin kunnioittavat kutakin ihmistä yksilönä. Tänään en kuitenkaan tee suuria taloudellisia ja poliittisia uhrauksia, koska olen ollut liian vähän perheeni kanssa ja silmieni alla on nyt tarpeettoman tummaa.

Kirjoitin joitakin aikoja sitten Viron talouden uhkatekijöistä ja toivotin, että maassa löydettäisiin yhteisymmärrys resurssien parhaaseen hyödyntämiseen sen sijaan että asenteet pahentuisivat. Nyt havaitsen, että kirjoitukseni oli käännetty jopa eestiksi ja jutusta on jatkunut sikäläinen keskustelu:
http://8mai.wordpress.com/2009/01/15/kas-eestit-on-veel-aastaks-voi-paariks/
Tänään on minulla siis päivä liikuntaa varten: käyn juoksulenkillä, ehkä 6-12 kilometriä. Illalla valmistelen myös huomisen päivän jumalanpalveluksen ja saarnan.

perjantai 16. tammikuuta 2009

Opiskella juristiksi?

Juridiikan – oikeustieteen – tarpeita olen kokenut poikkeuksellisen usein. Oman perheen joutuessa ongelmiin viranomaisten kanssa sain kokea viranomaismenettelyt, rikostutkintaprosessin ja oikeudenkäynnin hyvinkin läheltä. Lisäksi ”pääsin” lukemaan lakia, lain valmistelijan papereita ja oikeuskirjallisuutta omalta alueeltani ja vähän sen sivusta. Sen jälkeen yrityselämän juridiikka tuli tutuksi liiketalouden opinnoissa ja harjoituksissa. Perheoikeus tuli koettua omissa elämäni kohtaloissa. Vero-oikeutta sai lukea huolella, kun etsin mahdollisuuksia verotuksen oikeudenmukaistamiseen sen jälkeen, kun sain kertakorvauksena tulot pitkältä ajalta.

Juridiikan tarve on jatkunut nyt kirkkoherran virassa, enkä tarkoita vain työsuhteiden ja arvolisäverotuksen sekä tilintarkastuksen ym. hallintaa. Keskimäärin 2-4 venäläistä henkilöä kääntyy puoleeni joka kuukausia erilaisissa arkielämän juridiikan tarpeissa. Usein nämä puhuvat vain keskinkertaisesti tai heikosti suomea. Helsingin Itäkeskuksessa on toki palvelupiste tämänkaltaisia kyselijöitä varten, mutta silti saan kirjoittaa papereita, valituksia ja antaa neuvoja, miten työnantajan rasistisiin sortotoimiin venäläistä maahanmuuttajaa vastaan pitäisi reagoida. Asunnonhakupapereita ja korkeakouluhakupapereita sekä niihin liittyviä perusteluja olen myös kirjoittanut muutamia. Erilaisten tapausten kirjo on suuri pikkuasioista koko elämää järisyttäviin perheväkivaltatapauksiin ja lasten huoltajuuskysymyksiin. Miten vanhempien pitää toimia, kun venäläiset lapset joutuvat kouluissa opettajien painostuksen kohteeksi oman kulttuurinsa mukaisten vakaumustensa ja avoimuutensa tähden. Jopa sosiaalivirasto on tunkeutunut prokuraattorin intohimolla venäläisten maahanmuuttajien koteihin, koska on epäillyt, ettei venäläinen äiti osaa huolehtia lapsestaan. Miten äiti saa pitää lapsensa yksinhuoltajana? Miten äiti saa turvan avioerotapauksessa suomalaisesta miehestään? Miten käy oleskeluluvan tai lasten huoltajuuden? Olen hämmästynyt, miten usein joudun kuulemaan näitä tapauksia ympäri pääkaupunkiseutua – jopa useammin kuin omassa seurakunnassani varsinaisia kirkollisia sielunhoitotapauksia! Ehkä jälkimmäinen kertoo minusta huonona sielunhoitajana enemmän kuin hyvänä tukena venäläisille, mutta oman tulkintani mukaan usean maahanmuuttajan tuska on niin suuri, että he ovat omatoimisesti etsineet tavalla tai toisella minuun yhteytensä. Mitä minä muuta voin kuin olla ystävällinen ja auttava?

Minulla oli taas tänään yksi mainittu vakava, monisyinen tapaus, jonka tutkinta poliisillakin on merkillisesti viipynyt kohtuuttoman kauan tämän uhrin kärsimykseksi. Kun samanaikaisesti on hiukan tyhjä olo teologian opintojen ”päättymisen tähden”, vaikka neuvottelenkin Johan Bäckmanin ja SAFKA:n ym. kanssa mahdollisesti pian valmistuvan Venäjä-kirjani julkaisemista (sisältö poikkeaa melko paljon koulutoverini Arto Luukkasen kohtalokkaasta Venäjä-kuvasta!) ja vaikka minulla on pieniä muitakin kirjallisia intohimoja (mm. kyynikoista tehtävä psykohistoriallinen tutkimus), niin nämä mainitut tehtävät eivät täytä tarpeeksi aikaani. Haluan urheilla ja siihen jää nyt hyvin aikaa, kun muutan huonekalut takaisin Helsinkiin Pohjasta. Informaatioteknologian opinnot eivät mitenkään enää kiinnosta enkä ole niitä juuri voinut suorittaa virkani tähden vuoden 2008 aikana. En ole ilmoittautunut millekään kurssille kevääksi 2009. Pitäisi kai tehdä niiden suhteen ratkaisuja. Tarkoitukseni oli tehdä opinnäytetyö kirkon interaktiivisesta verkkotoiminnan hankkeesta, mutta kyselytutkimukseni ei tuottanut hyvää tulosta: piispa Mikko Heikan saatesanoista huolimatta Espoon hiippakunnan kirkkoherroista vain muutama tunnollinen palautti kyselyn. Ei sillä perusteella voi tehdä tutkimusta: voisin toki otaksua, että kirkkohallituksen ja Espoon hiippakunnan hanke ei saavuta toivottuja tuloksia, koska kirkkoherrat eivät vaikuta kovin aktiivisilta sen seuraamisessa, mutta jätän spekulaatiot vähemmälle ja otan paperini ulos ammattikorkeakoulusta. Sen jälkeen lähetän ne tuomiokapituliin, että edes pieni merkintä tulisi kesken jääneistä opinnoista papinkirjaan.

Intressini on ollut, että voisin opiskella politiikkaa ja informaatiopsykologiaa sekä mahdollisesti tietohallintoon liittyviä asioita Venäjällä syksyllä 2009 vapaapäivieni aikana. Tällaisen järjestely vaikuttaa kuitenkin vaikealta, koska perheestäni en tahtoisi olla erossa ja koska minulla ei ole sopivia opiskeluoikeuksia mielenkiintoisiin kurssikeskuksiin tai opiskelupaikkoihin Venäjällä. Pikkutyttöjen ja –poikien kanssa opiskelu ei enää kiinnosta: Venäjällä opiskelijat ovat tunnetusti kovin nuoria.

Elämä on jatkuvaa oppimista ja opiskelua, toivottavasti myös uudistumista. Oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykokeet ovat 17.6.2009 kello 12. Niihin ilmoittautuminen on Internetissä 2.2.–30.4. Pääsykoekirjat julkistetaan noin maaliskuun toisella viikolla. Luultavasti oikeustiede sopisi elämäni kokemukseen hyvin. Samalla voisin toteuttaa George Pailen toiveen, jonka hän sanoi minulle pari vuotta ennen kuolemaansa: opiskele oikeustiedettä! Mies olisi antanut jopa työpaikan aloittelevalle opiskelijalle toimistoonsa. Pailen maine on kovin värikäs eikä itsellenikään jäänyt kuva, että hän olisi hoitanut ihan loppuun asti asioitamme, vaikka itselläni ei ollut mitään pahaa sanottavaa. Asiansa hän hoiti tällä kertaa voitokkaasti. On turha sanoa, että hän ei ole voittanut koskaan mitään tapausta. Pikemmin tapaukset ovat olleet vaikeita, mutta Paile on avustanut siitä huolimatta. Minulla on tarpeettoman paljon joutoaikaa, joten oikeustieteellisen tiedekunnan pääsykoekirjat olisivat hyvää luettavaa. Pääsemisen kanssa on se vaikeus, että minulla ei ole aikaa eikä varaa valmennuskursseille. En saa myöskään koulutodistuksista kovia pistemääriä, koska todistukset ovat jo keski-ikäisellä miehellä kovin vanhat eivätkä arvosanatkaan olleet silloisen uskonnollisen intoni tähden parhaat ”muissa aineissa”. Sisälle voi päästä myös sillä perusteella, että osaa hyvin asiansa. Mitäkö minä tekisin juristina? Eläisin kirkkoherrana entistä viisaammin, saisin ehkä uutta vastuutakin, mutta voisin avustaa joitakin henkilöitä heidän oikeudenkäynneissään sikäli kuin vapaa virkatehtävistäni sallisi sen. Minä laitoin hakupaperit jo pari vuotta sitten oikeustieteelliseen tiedekuntaan, ostin hakukirjat ja luin ne, mutta virkaesteen (hautajaiset tai vihkiminen) en päässyt pääsykokeeseen. Tällä kertaa voin varautua paremmin oikeaan päivämäärään.

Minulla ei ole kuitenkaan sitä häiriötä, joka oli kuningas Herodes Suurella, joka tappoi mustasukkaisuudessaan vaimonsa ja lapsiansa. Poikansa hän saattoi oikeuteen tuomiolle, mutta tosiasiallisesti Herodes oli ikääntyessään kateellinen omille lapsilleen, jotka vahvistuivat ja kaunistuivat. Josefus on mahdottoman herkullisesti kuvaillut Herodeksen narsistista julmuutta ja kateutta. Minulla ei ole tuollainen häiriö, kun tahdon pysyä nuorekkaana opintojeni tähden. En kilpaile oman esikoispoikani kanssa, joka on jo kiitämässä minusta ohi. Ehkä me molemmat olemme samana kesänä yliopiston pääsykokeessa: minulle sopii tällä kertaa toki oikeustiede, koska valitettavasti lukion matematiikasta ja fysiikasta on liian monta vuotta, mutta poikani saattaa laittaa hakupaperit lääketieteelliseen tiedekuntaan. Minun osani on vähetä ja lapseni väistämättä menevät ohi, eikä heidän menestyksensä ole edes mitenkään minun ansiotani, koska olen ollut poissaoleva ”huono isä”.

torstai 15. tammikuuta 2009

Syön vain disperiiniä

Minusta liikkuu monia tarinoita jopa internetissä. Minua huvittaa tuo. Olen savolaisena miehenä, joka asuu Pohjassa, niin ”umpimonimutkainen ihminen”, että minä tykkään jopa provosoida epäluuloja ja pelkoja. Aloitin väitöskirjani tekemisen joskus 1980-luvulla kyynikkojen kanssa, joille oli tyypillistä röyhkeä (käyttivät tämän mukaista kreikankielen sanaa) itseriittoisuus, kun nauroivat ja ivasivat vallitsevia uskomuksia. En tehnyt väitöskirjaa kyynikoista, mutta luultavasti väitöskirjani jälkeen saatan kyynikoista tehtävän tutkimuksen akateemiseen muotoon. Aineistoakin on hyvin sitä varten. Sain ehkä kyynisen tartunnan.

LÄÄKÄRI MÄÄRÄSI LÄÄKITYKSENI

Syön vain 100 mg disperiiniä, koska sydämeni leikattiin n. 17 vuotta sitten eräänä perjantaina 13. päivä. Olin harjoitellut ennen sitä hetkeä jo pari vuotta kaksi tai kolme kertaa päivässä kestävyysjuoksua. Vanhat tutut Savon Mailerista saattavat otaksua, että olin ehdottomuudessani varsin loistavassa kunnossa, vaikka en ollut kilpaillut. Juoksin pari vuotta aiemmin (keväällä 1989) erään kisan, mutta sen aikana yliharjoittelun tuloksena reisiluuni murtui. Juoksin tuon puolimaratonin loppuun jalkaani laahustaen, jonka lääkäri totesi murtuneeksi. Sen jälkeen halusin tehdä menestyksellisen sensaation suomalaisten maratoonareiden joukkoon. Sain jopa tuomiokapitulista palkattoman virkavapauden.

Ensimmäisenä virkavapauspäivänä minä sain yli 40 asteen kuumeen, näkökyky kapeni ja kaikkea muuta pahaa tapahtui, koska sain aivokalvotulehduksen ja verenmyrkytyksen. Vähän myöhemmin myös mm. sydämeni hiippaläppään tuli repeämä, joka sitten sydänleikkauksessa korjattiin perjantaina 13. päivä. Sain paikan etuajassa tuolle päivälle, koska en ole taikauskoinen (enkä russofoobikko). Pian minulle riitti pelkkä disperiini lääkkeeksi, vaikka sydämeeni jäi kohtalainen reikä leikkauksen pienen epäonnistumisen tähden.

Osoitin uhmakkaan luontoni, kun päätin kielloista huolimatta juosta maratonin. Juoksin sydänleikkauksen jälkeen ensimmäisen maratonin Forssassa. En muista tarkkaa aikaa, mutta hölkkäsin aika varovasti, jotta en tunne hengästymistä enkä mitään väsymistä missään kohtaan (aika oli 3,04 ja joitakin sekuntia). Sitten juoksin myös Helsingin Jyryn 35v-miesten 4x 400 m viestijoukkueessa Suomen mestaruuspronssimitalin. Tuolla kertaa tapahtui kuitenkin sellainen kömmähdys, että olin jo pian sydänleikkauksen jälkeen aloittanut säännölliset yötyöt pappisviran ohessa.

Tein siis 5-7 yötä viikossa kello 23-07 töitä bensa-asemalla, joskus jopa kokonaiset 24 tuntia, kun oli virasta vapaapäivä. Nyt mestaruuskisat olivat lauantaina Vihdissä ja en onnistunut järjestää perjantain ja lauantain välistä yövuoroa vapaaksi (monet tahtovat juhlia perjantaina iltaisin). Tämän vuoksi en ollut nukkunut yhtään yli kahteen vuorokauteen. Juoksu lähti mukavasti liikkeelle, mutta sitten tuli käsittämätön seinä vastaan maitohapon tähden. Saimme minun tähden vain pronssia. En noutanut pronssimitalia. Juoksutoverit ottivat mitalini. Lopulta sain sen noin puolivuotta tapahtuman jälkeen. Niin hankala tyyppi olen tunnustaa tappiotani. Jos olisin nukkunut hyvin, mitalin väri olisi ollut parempi. En siis syö sittenkään mitään muuta kuin disperiiniä. Jotkut väittävä minua liian venäläismieliseksi tai kaikkitietäväksi, joten minun pitäisi näiden väitteiden mukaan syödä muitakin lääkkeitä. Mutta lääkäri ei ole määrännyt!

Nykyään nukun lempeästi ja reilusti pitkät unet.

POLIITTINEN VAKAUMUKSENI

Luultavasti syy lääkkeisiin liittyvään ivailuun liittyy kuviteltuihin poliittisiin vakaumuksiin, joita minulla kai kuvitellaan olevan. En vain itse tiedä, minkä näköisiä. Ehkä ystävät ja foobikot sitten paljastavat paremmin, jos saan neuvoteltua, että Suomen antifasistinen komitea SAFKA julkaisisi minun Venäjää koskevan kirjani. Olen vasta vihjannut ja kysynyt alustavia neuvotteluja. Siinä arvioidaan suomalaista politiikkaa ja Venäjää sekä vähän muutakin. On minulla sen verran haastattelukontakteja, että asialla voi olla yleistä mielenkiintoa. Monet eivät ole päässeet niitä ihmisiä lähelle, joita itse olen ollut.

En minä tiedä sitä omaa politiikkaa tarkkaan ja täsmällisesti. Varmasti perhetausta, kokemukset, opinnot ja ystävät vaikuttavat. Minulle on kai liiallisen luonteenomaista halu olla kaikkien ystävä, jos vain nämä ihmiset eivät ala sortaa toista ihmistä. Kaiken lisäksi papillinen vakaumus estää sekaantumisen puoluepolitiikkaan. Jo Vanhan testamentin ajoista alkaen ovat toki profeetat ja papit lausuneet näkemyksiä ympäröivän maailman vallankäytöstä. On minulla toki muutakin intressiä sellaiseen julkiseen puheeseen kuin heiluvat liperit pappina. Liiketalouden koulutus ja kokemukset Venäjällä sekä muualla erityisesti talouselämän foorumeissa ovat kasvattaneet katselemaan maailmaa monilla silmälaseilla. Tahdon yhtä aikaa kuunnella maailmaa suomalaisten erilaisten poliittisten tahojen, erilaisten talouselämän ja työelämän intressiryhmien sekä ulkomaisten puolueiden ja tiedotusvälineiden avulla. Aika skitso tilanne joku saattaisi sanoa? Olen minä saanutkin syytöksiä, että pitäisi syödä enemmän lääkkeitä. Syön kuitenkin vain disperiiniä.

Minä arvostan työläistä, sillä isäni teki metsätöitä, äitini oli kauppa-apulainen. Minä tein nuorukaisena ja nuorena miehenä vähän metsätöitä isäni seurassa (raivaussahalla ja moottorisahalla). En ole senkään jälkeen hävennyt, kun huoltoaseman haalarissa kaivauduin bensasäiliöiden pintojen mittaukseen. Minusta ei ole kai herraksi, vaikka olenkin kirkkoherra. Ei kuitenkaan niin, ettei minulla olisi rohkeutta tehdä ikäviä päätöksiä, itsenäisiä päätöksiä ja pitää kiinni kurista. En ole sokea esimiehenä. En ollut Pietarissa, en ole Pohjassa.
Talouselämän koulutus ja muut kokemukset estävät minua kuitenkin talouspoliittiseen kiihkoiluun, jossa uskoisin täysin oikealle upporikkaiden kannustuspuheisiin tai innostuisin yhden puolueen säätelemästä yksityisomaisuuden valtiollistamisesta. Vaimoni ja monet tuttuni osaavat kertoa hyvin, millaista tehottomuutta ja vääryyttä ilmeni Neuvostoliiton taloudessa. Romahdus tuotti hirvittävää kurjuutta, mutta järjestelmän romahdus ei ollut ongelmien ainoa ja suurin syy: pahin syy oli Jeltsiniä lähellä olevien oligarkien ja pimeiden miesten varkaudet. Valtion rikkaudet varastettiin muutamiin yksityisiin käsiin ja siirrettiin mahdollisuuksien mukaan jopa valtiosta ulos.

”MINÄ VAADIN”

Minä kannatan ehdottomasti (1) demokraattisia valinta- ja päätöksentekotapoja. Joskus demokratiassa tulee tappioita, joskus voittaa. Demokratiassa kuuluu oikeus tehdä myös vääriä päätöksiä. Demokraattisuuden kanssa samanaikaisesti minua harmittaa, että (2) ihmisten pelkojen provosointi ja manipulointi on Suomessakin niin voimallista. Suvaitsevaisuutemme on vain sen verran laajaa, että saamme olla yksimielisiä kulloinkin hallitsevaa venäläistä poliittista johtoa vastaan.

Kolmas tuntomerkki (3) poliittiselle vakaumukselleni on sosiaalisen vastuullisuuden korostaminen: samanaikaisesti kun taloustieteilijöiden kertoma ”luova tuho” rikkoo epäonnistuneita yrityksiä ja vapauttaa mahdollisuuksia tehokkaammille, kärsijöitä pitää helpottaa monella tavalla muutoksen tuomalla lisäarvolla. Jos lisäarvo ei riitä muutoksen vaurioiden parantamiseen, muutos ei ole kehitystä, vaan rappiota.

Neljäs tuntomerkkini (4) on herättänyt pelkoakin suomalaisissa lajitovereissani: ihmisten kohtaaminen. Minua tuo pelko huvittaa jopa niin paljon, että ihan tietoisesti annan ihmisten tulla tutuksi oman pelkonsa kanssa. Jos pelkoa ei kohdata, ei pelosta parannuta, vaan aina vain paetaan. Minua kai jotkut pelkäävät ja liittävät kaikenlaisiin salaliittoteorioihin pelkojensa tähden, koska minä uskallan kohdata kaikki ihmiset ihmisinä. Samalla tavalla kaikki instituutiotkin ovat ihmisten rakentamia.

SAA VÄHÄN HYMYILLÄKIN

Aina menen ihmisen luo, jos menen haastattelemaan jotakuta. Nyt olen erityisesti nauttinut, että haastattelen pian Via Gra –laulajaryhmää lehtijuttua varten. Itsensä kanssa heikosti selviytyvät ihmiset syyttävät minua keski-ikäisen miehen sekoilusta, mutta tosiasiassa ihmisten kohtaaminen on paljon arvokkaampaa. Ensinnäkin Via Gra on kauneudesta huolimatta hyvin psykoanalyyttinen laulujensa ja ohjelmistonsa toteutuksessa, jopa suoria viittauksia on Sigmund Freudiin. Katsomme missien kauneutta sokeana, mutta emme huomaa ohjelmaan upotettua vivahteikasta ironiaa, aggressiota ja viestiä. Toiseksi opin musiikkiryhmän avulla sen, ettei elämä ole vihattavaksi, vaan rakastettavaksi.

tiistai 13. tammikuuta 2009

Politiikka ja Jumalan rauha

Globaalin talouslaman häikäilemätön hyödyntäminen epädemokraattisten ja valtiota hajottavien päämäärien puolesta oli jo hyvin oletettavaa, kun tuntee venäläisen opposition länsimaiset suhteet. Allekirjoittanut kysyikin jo joitakin aikoja sitten, voisiko Venäjän tiedustelupalvelu FSB mahdollisesti kertoa tuollaisten ryhmien toiminnasta Venäjällä lehtijuttua varten, koska noista uhkista ja mediapelistä sopisi tehdä lehtijuttu. Suomalaisten lukijoiden olisi ollut kiinnostavaa tietää hiukan tarkemmin mainituista ääriryhmistä, jotka käyttävät häikäilemättömästi taloudellista taantumaa ja pahoinvointia epädemokraattisiin päämääriin. FSB vastasi kunnioittaen, ettei heidän mediakeskuksensa valitettavasti voi kertoa kysytyistä asioista. Luultavammin turvallisuusorganisaatiot kuitenkin seuraavat kaikissa valtioissa valtiovaltaa hajottavia voimia. Se on hyvä, että niin tapahtuu myös Venäjällä. Joidenkin hajottavien porukoiden tarkoitusperät ovat myös rajojen takaisia.

Toinen Venäjä on pieni venäläinen – pääasiassa ulkomaisella rahoituksella – toimiva porukka, joka ei halua osallistua demokraattiseen päätöksentekoon ja häiritsee vaalitapahtumia, mutta se voittaa toistuvasti länsimaisessa mediassa julkisuutta. Nyt tuon porukan tiedetään valmistelevan Venäjällä taas kerran provokaatiota, tällä kertaa Venäjän kommunistista puoluetta vastaan. Toinen Venäjä tahtoo juhlia 31. tammikuuta omana ”protestipäivänään” (nesoglasnih). Ryhmittymä on ottanut tällä kertaa itselleen kuvaavan nimen: ”ei-järjestelmä” (nesistemnaja).

Mainitulla porukalla ei ole mitään aikomusta hakea oikeudellista lupaa protesteihinsa. Sillä ei ole juuri kannattajia, joita varten edes pitäisi kertoa, missä protestit tapahtuvat. Moskovassa on kuitenkin suunniteltu pidettäväksi useita demonstraatioita. Näiden erikoisuus on siinä, että ”Toinen Venäjä” on menettänyt kiinnostavuutensa, joten se hakeutuu kommunistien vastaiseen provokaatioon! Tällä tavalla sen on mahdollista saada enemmän mediassa näkyvyyttä!

Toinen Venäjä” on tullut tunnetuksi myös sen kiinteistä suhteista ulkomaiseen rahoitukseen, joten amerikkalaisessa ja eurooppalaisessa mediassa suomalaiset mukaan lukien on odotettavissa taas kerran valitettavia koskettavia kuvauksia Venäjän oppositiosta. Ja Venäjä pelko vain kasvaa Skandinaviassa. Luulenkin, ettei ”Toinen Venäjä” toimi vain oman maansa muuttamiseksi, vaan kansainvälisen huolestuneisuuden vahvistamiseksi.

Jos vähän saa olla ennustajaeukko, tuskin suomalaiset toimittajat osaavat kuitenkaan jo kohta tulevista valokuvista katsoa, kuka on Venäjän demokraattista oppositiota (”kommunistit”) ja kuka on järjestelmää vastustavaa oppositiota (”Toinen Venäjä”). Kommunisteilla on toki liput ja värit, jotka paljastavat, etteivät ainakaan kaikki olleet ”Toisen Venäjän” kannattajia. Jälkimmäinen osaa esiintyä suurten kansanjoukkojen äänenä länsimaisissa tiedotusvälineissä, vaikka todellisuudessa se on pikemmin erään venäläisen puiston pieni shakkikerho kuin kansanliike. Heillä on taitava shakkimestari (Garry Kasparov) ja muita nappuloita (Grigori Yavlinsky jaEduard Limonov).

Kristittynä ajattelen, että yhä tärkeämmäksi on tullut meidän aikamme muutoksessa säilyttää ”Jumalan rauha”. Juuri mediassa tapahtuvan informaatiosodan, provokaatioiden ja kansanliikkeiden tarkoituksena on usein rauhallisuuden järkyttäminen, jotta alitajuisten pelkojen vaikutuksessa yksilöt ja joukot tekisivät kulloinkin haluttuja päätöksiä, etsisivät (väärää) Pelastajaa ihmisestä tai ihmisten tekemistä organisaatioista ja sotakoneista. Jumala antaa rauhan, joka on ymmärrystä ylempi, jota maailma ei voi antaa. Sellaisessa rauhassa voi tehdä harkittuja päätöksiä elämästä. Ilman Jumalan antamaa rauhaa olemme sokeiden viettien ja huijareiden orjia.

maanantai 12. tammikuuta 2009

Venäläinen kuuma musiikkiryhmä papin haastateltavaksi

Olen alituisesti yhteyksissä erilaisiin venäläisiin poliittisiin, talouselämän ja kulttuurin tahoihin. Olen jo hyvin kotiutunut Pietarista Marinskin teatterin (Kirovin oopperan ja baletin) oopperatähtien luota Ylläkselle tunturipapiksi ja virkatyöhön Pohjaan, mutta matka ei ole päättynyt!

Via Gra (ВИА Гра)

Olen ollut yhteydessä venäläiseen kuumaan – eräät sanovat kuumimpaan kaikista – musiikkiryhmään Via Gra (ВИА Гра), josta käytetään myös nimitystä Nu Virgos länsimaisessa markkinoinnissa. Heidän ensimmäinen levynsä oli Popytka No. 5 (http://www.youtube.com/watch?v=VHrfYJQBrjk) vuonna 2000. Tällöin Via Gran muodosti kaksi kaunotarta. Sittemmin Via Gra on kehittynyt huomattavasti. Ryhmän rakentamisesta ja ohjaamisesta ovat vastanneet erityisesti Dmitriy Kostyuk ja Konstantin Meladze.

Musiikkivideollaan Biologiya (Biology) he siirtyivät lopullisesti vuonna 2003 myös kansainvälisille markkinoille: http://video.google.com/videoplay?docid=3755676255922562793&ei=L2trSYrqMJ-QiQLPhvyqBQ&q. Nyt helmikuun puolessa välissä 2009 teen haastattelut ja lehtijutun heistä suomalaisvenäläistä Venäjän kauppatie –lehteä varten. Ryhmä oli erityisen innostunut haastattelusta, kun kuulivat tunnetun median nimen. En toki tässä vielä paljasta, mitä kaikkea haastattelu sisältää…

Stop, stop, stop (http://www.youtube.com/watch?v=1aeljV0cxRk) oli heidän ensimmäinen englanninkielinen albuminsa. Sitä julkaistiin ainakin Israelissa, Japanissa, Thaimaassa, Thaimaassa, Indonesiassa ja Pohjoismaissa. Valitettavasti en ole kiinnittänyt huomiota siihen suomalaisissa kaupoissa, mutta en juuri tutki levyhyllyjä. Pietarista ostin toki viimeksi käydessäni heidän levynsä, joka sekä kuvan että sisällön puolesta on oikein nautittavaa.

Tämä laulajaryhmä on erityisen tunnettu kauneudestaan, jopa maaliskuussa 2008 entinen ”miss Venäjä” Tatiana Kotova liittyi ryhmän jäseneksi! Suomalaisen musiikkivideon ja musiikin seuraaminen ylipäätänsä on kovasti erilainen kokemus kuin kuunnella (ja katsella) venäläistä viihteellistä musiikkia! Lokakuussa 2008 julkaistiin heidän kappaleensa Emansipation (http://www.youtube.com/watch?v=0zMP3MUQRgw; haastattelu kappaleeseen liittyen: http://www.youtube.com/watch?v=ujiZgU9Bf3Q)


Elämän puolesta vai sitä vastaan?


Olet muuttunut – totesi myös eräs poliisi erään kerran huolestuneena arvioidessaan meikäläistä pappia. Slavofiiliksi tuleminen on merkinnyt uudenlaista asennetta elämän kauneuteen. Joku on sanonut, että ortodoksisella kirkollakin olisi kirkollisiin toimituksiin liittyvistä manauksista huolimatta varsin lempeä suhtautuminen elämän ihanuuteen, elämän rakkauteen. En osaa sanoa, onko tuo näkemys tosi ja voiko sitä liittää venäläiseen viihdeteollisuuteen, jossa ortodoksit kaunottaret viihdyttävät yleisöään. Ranskalaisen psykoanalyytikon Jacques Lacanin eettinen maksiimi oli: älä luovu halustasi (Lacanin etiikasta ja halusta, ks. Minkkinen 1999:119–133; Minkkinen, Panu 1999. Thinking Without Desire. A First Philosophy of Law. Hart Publishing: Oxford).

Neurootikko haluaa, vaikka kiertääkin puutteensa ympärillä. Neurootikko ei siis uskaltaudu kohteeseensa, kiertää ja kaartaa, mutta ei onnistu kiistää haluansa. Sitä vastoin psykoottinen ihminen sulkee pois halunsa ja ryhtyy maagisissa uskomuksissaan suuruudenhulluksi. Mielestäni psykoottinen ihminen on surullinen kuva ihmisyyden torjumisesta, mutta en minä tahdo saattaa ihmistä myöskään neurootikoksi. Kristillisessä moralismissa (joka on eräiden irvileukojen suussa vääntynyt viime viikkojen aikana muotoon ”molarismi”, mutta en osaa yhtään arvata, miten tuollaisen freudilaisen lipsautuksen he ovat tehneet!) usein edellyttää, että ”totuuden ihmisten” pitäisi luopua monista asioista, jotta he olisivat onnellisempia kuin moititut nautiskelijat. Onko se totta? Kristillisen lopunajallisuuteen värittynyt julistus sekoittui myöhäisantiikkiin tultaessa hyvä tiukemmin stoalaisen ja kyynisen kieltäymyksen kanssa, mutta tuo luuranko ei oikein miellytä kirkkomme kaapeissa! Kieltäymysten eetos ja kuolemanvietti näyttäisivät sulautuvan toistensa kanssa, kun lukee kristillistä etiikkaa: niistä puuttuu luomisuskon luoma elämän henkäys! Kumpikin hyökkää itse elämää ja sen alkulähdettä vastaan. Olen itse kokenut, että psykoanalyytikko Melanie Klein on avannut kuvatun ongelman oivaltamista. Kuolemanvietin käsitteestä suosittelen luettavaksi: Terttu Siitolahti 2005. Melanie Kleinin lisä kuolemanvietin ja yliminän käsitteisiin. Psykoterapia 24 (2): 93-94.).

Badioun kysyi kriittisesti, vaatiiko etiikka todellakin asketismia. Badiou (2003: 60-63) sanoo osuvasti, että olemisensa merkittävyyden kiistämistä – nihilisminsä autuutta – varten ihmiset ovat voineet löytää omat tarvittavat hahmonsa jokaisella aikakaudella (Badiou, Alain 2003. Etiikka. Essee pahan tiedostamisesta. Suom. Janne Kurki. Apeiron kirjat, Helsinki. Alkuteos: L´éthique: Essai sur la conscience du Mal Nous). Myös Philippe Lacoue-Labarthe (1993) kertoo osuvasti samasta asiasta teoksessaan: Etiikasta. Lacan ja Antigone. Suomentanut Jaana Jalkanen ja työryhmä. Helsinki: Loki-kirjat. Tommi Wallenius (1994) on kirjoittanut myös aiheesta (Etiikasta. Antigone. Filosofinen aikakauslehti Niin & Näin 2.).

Illuusio vapahtaa opetuslapseksi asettuvan ihmisen omaan surkeuteensa sitoutuneena uskon sankarina kovin tyypillisesti siitä tosiasiasta, että hänellä olisi ehkä vain määrätty kovin rajallinen häpeällinen paikka kovin rajallisia tyydytyksiä tarjoavassa maailmassa. Siksi on parempi, ettei tavoittele mitään, vaan leikkii uskonsankaria askeettisena suuruutena. Halvar Moxnes on kirjoittanut useita hyvin vaikuttavia tutkimuksia kristillisestä identiteetistä ja asketismista antiikin maailmassa (Moxnes, Halvar 2003. Seeing with Families. Biblical Interpretation 11(2): 115-118. Moxnes, Halvar 2003b. Asceticism and Christian Identity in Antiquity. A Dialogue with Foucault and Paul. JSNT 26 (1): 3-29.). Tähän suuntaan on myös Wadeson Jr. analysoinut psykoanalyyttisestä näkökulmasta lopunaikojen odotusta (Wadeson Jr., Ralph 1996. Thy Kingdom Come: Psychoanalytic Perspectives on the Messiah and the Millenium. Theological Studies, 57. ).

Sekä vasemmistolaisuudesta että lacanilaisesta psykoanalyysistä vaikutteita saanut professori Slavoj Žižek lienee eräs oman aikamme kuumimpia filosofisia nimiä eurooppalaisessa sivistyneistössä. Äskettäin hän (2006:80) tulkitsi, että ihmisten kokemukset Jumalan pettämättömyydestä ja radikaalit tarpeet luopua kaiken uhraten ”Asioiden syylle” (the Cause-Thing) syntyvät psykoanalyyttisesti katsoen samasta ihmisen mielen prosessista. Tuota Asioiden syytä pidetään jopa suurempana kuin ihmisen oma elämä (Žižek, Slavoj 2006. The Parallax View. Cambridge, Massachusetts.: MIT Press). Meillä on kristillisessä moralismissa kuvatun lainen asketismin vaatimus, mutta en ole vakuuttunut sen tervehenkisyydestä. Pidän sitä enemmän seurauksena traumaattisissa kokemuksissa syntyneestä eetoksesta – en etiikan kypsänä huipputuloksena.

Sen tähden valmistaudun jutun tekoon Venäjän kuumimmasta laulajaryhmistä – ihan omaksi ja lukijoiden nautinnoksi!

lauantai 10. tammikuuta 2009

Olenko mukana "ääriblogissa"? En suinkaan!

Minä olen saanut hyvin lyhyessä ajassa jo toistakymmentä hienovaraista ja vähän rumempaa moitetta tai uhkausta, joiden mukaan kirkkoherra ei saisi seikkailla ”ääriblogissa”. Jotkut ovat tulleet suoraan henkilökohtaisina sähköposteina, jotkut ovat tulleet julkisina puheenvuoroina minua vastaan. Erityisesti tuo jälkimmäinen piirre on tunnettua, joten otaksun mainitut reagoinut nyt hyvin taktisiksi. Lisäksi niissä on sanottu, että pappi pysyköön lipereissään, mikä oli hämmästyttävää kyllä fasistisen Saksan antama ohje Hitleriä tunnustaville papeille, jotka eivät saaneet arvostella nähtävää vääryyttä. Ymmärrän, että tällä tavalla menetellessään julkisilla kysymyksillä ja leimaamisilla suvaitsevaisuutta ajavat kirjoitukseni äärimmäishenkisiksi, Suomen SS-ihmiset ovat löytäneet taktiikan häiritsevän papin vaientamiseksi! Tuo työtapa on ilmeisen tyypillinen mainituille tahoille: pilataan äärimmäishenkisen suomalaisen politiikan vastustajat ja vaaditaan tuolla perusteella noiden ihmisten vaientamista – virkaan, asemaan tai muuhun vedoten.

Minä en ole minkään poliittisen organisaation jäsen. SAFKA:n sivuille kirjoitan satunnaisesti muutamasta henkilökohtaisesta syystä.
(1) Sivustosta huolehtivat henkilöt ovat kokemukseni mukaan hyvin hienoja ihmisiä, joita huolestuttaa ihmisyyden sortaminen, jollaista tapahtuu sekä meidän keskuudessamme että naapurien keskuudessa. Nämä ihmiset ovat kiinnostuneet heikompiosaisten oloista keskuudessamme.
(2) On totta, että en ole tyrmäävä Venäjän hallitusta ja presidenttiä vastaan toisin kuin valtaosa suomalaista mediaa kai olettaisi suomalaisten olevan. Minä en ole mielistynyt vastakkainasetteluihin, joissa Venäjää tehdään epäinhimilliseksi. En pidä siitä, että pääsääntöisesti kirjoitetaan täyttä valetta Venäjästä. Koen hyvänä, että jossakin joku hyväksyy leppoisan suhtautumiseni elämään Venäjällä.
(3) SAFKA:n ideologinen perusta on jalo humanismi, joka vastustaa kaikenlaista sortoa. Tämän ihmisyyden puolustamisessa toki on inhimillistä, että meikäläinen ja monet muutkin sortuvat tai käyttävät joskus kovaa retoriikkaa ja verbaalisia tiukkoja ilmauksia. Ihminen on niin loukkaamaton, että ihmisyyttä loukkaavia tahoja vastaan pitää kirjoittaa kynän terävänä.

SAFKA:n lempeä, suvaitsevaisuutta ja solidaarisuutta tukeva blogi on syntynyt, jotta ääriblogien maailma ei täyttäisi Internetiä. SAFKA on paremman ihmisyyden asialla. Jos nimeni on joillakin ääriblogeissa, silloin vieras henkilö on taas varastanut nimeni väärään tarkoitukseen. Jo kerran tänne SAFKA:n sivulle joku kirjoitti allekirjoittaneen nimissä perättömyyksiä. Jos joku ei usko minua humanistiksi, joka vastustaa äärimmäishenkisyyttä, saapukoon antifasistisen päivän kunniaksi väitöstilaisuuteeni lauantaina 7.2.2009 kello 10:15 Helsingin yliopiston päärakennuksen vanhalle puolelle, Auditorium XII, Unioninkatu 34, koska siellä käyn käsiksi äärimmäishenkisiin ryhmiin ja näiden johtajiin. Viitekehyksenä on erityisesti CIA:n ja NATO:n mutta myös Venäjän vastaavat tutkimukset projektiivisesta identifikaatiosta, joita varten on hyödynnetty Kleinin ja Bionin psykoanalyyttisiä malleja. On parempi kohdata itsessään oleva paha, eikä heijastaa sitä viholliskuviin ja syntipukkeihin.

torstai 8. tammikuuta 2009

Miten Viro kestäisi edes vuoden tai pari?

1,5 miljoonan kansa ei voi olla oikea kansantalous. Vielä pari vuotta sitten tilastot näyttivät kauniilta, maata kehuttiin, mistä toki kiitos ulkomaisten sijoittajien. Nyt kuluttajahintojen kasvu noussut rajummaksi kuin koskaan elokuun 1998 jälkeen, työpaikkojen hintakilpailuetu ei vie enää uusia yrityksiä Viroon, markkinanäkymät loppuvat heti Tallinnan ydinkaupungin rajoille. Pari päivää sitten Viron omat ekonomit otaksuivat vuodelle 2009 noin 5 % BKT:n laskua Viroon, joten Viro kokee pahimman talouskriisinsä sitten itsenäistymisen 1991. Joulukuussa 2008 Viron pankki uskoi vielä yli 4 % romahdukseen vuodelle 2009, mutta nyt kuva vain kurjistuu. Vuosi sitten oli otaksuttu vuoden 2009 talouskasvuksi 6,4 % ja sitten kesällä 2008 uskottiin vielä vuodelle 2009 2,6 % kasvua, mutta nyt kansantalous joutuu todella vaikeuksiin. Viron kansantalouden nopea taantuma alkoi jo ennen kansainvälisten taloussuhdanteiden nopeaa romahdusta. Työttömyysprosentiksi noussee 9, työttömyys siis kaksinkertaistuu Virossa lyhyessä ajassa. Miten Viron yhteiskuntajärjestys säilyy tuossa tilanteessa, kun valtion johto ei ole kyennyt hyvinäkään aikoina rakentamaan kansalaisyhteiskuntaa? Kuluva vuosi 2009 on Viron pahin itsenäistymisen jälkeen.

Nähtäväksi jää dosentti Bäckmanin kysymys, miten epäkansantalous kestää kymmentäkään vuotta. Bäckman lausahti kovat sanansa, koska oli tuohtunut valtion johdon tapaan häväistä kuolleiden hautoja ja muistoa. Niin ei mikään elävä sivistysvaltio menettele. Jos Viro menettelee niin, se näyttää itsessään kuoleman esimakua.

OECD:n analyytikot lausuivat marraskuun lopulla 2008, että Viron pahin näkymä on kotimaisen oman kysynnän jyrkkä romahdus. Tallinnan teknillisen yliopiston professori Rainel Kattel on äskettäin arvioinut (Eesti Päevaleht 15.12.2008), että Viron nopea talouskasvu on tullut ulkomaisten sijoittajien ansiosta, mutta hän kysyy, miten nyt käy, jos ja kun nämä kääntyvät pois. Hän vaatiikin Viron johtoa tajuamaan, että maan nykyinen talouspoliittinen malli romahtaa; varhaisemman talouskasvun veturit ja edut ovat jo päättyneet. "Hallitus on menettänyt näkynsä viedä Viroa eteenpäin". Viron kyvyttömyys uudistua ilmenee tilanteen vaatimuksia varten "hallituksen epäpätevyydessä, ylimielisyydessä ja suvaitsemattomuudessa".

Totta kai näkisin mielelläni Suomen eteläpuolellakin kehittyvän kansantalouden, mutta sen kuherrusaika on päättynyt rajulla tavalla. Kesällä kävin Tallinnassa tuota kehitystä tarkkailemassa, kun haastattelin joitakin venäläisiä yrittäjiä siellä: näiden hämmästyttävän selkeä näkemys oli, että Viro on tullut kannattoman pieneksi, sisäisesti rikkinäiseksi, poliittisesti arveluttavaksi alueeksi. Kun yritys tahtoo kasvaa, se lähtee Virosta pois. Nyt taloustaantuman aikana ulkomaiset yritykset joutuvat tiukasti vetämään alas liiketoimia monilla markkina-alueilla: supistukset alkavat Virosta, koska siellä ei ole enää mitään potentiaalia.

Talousongelmilla on valitettavasti taipumus kärjistää ihmisryhmien välisiä suhteita. Kleinin ja Bionin psykoanalyysin näkökulmasta puhutaan projektiivisesta identifikaatiosta, josta on tullut minun lempisanoja. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset heijastavat oman pahoinvointinsa syntipukkeihin, ulkoisiin vihollisiin. Työttömyyden ja vaikeuksien tullessa on vaarana, että huonot opitut tavat vain pahentuvat. Virossa on valtionjohto opettanut virolaisia ja venäläisiä vihaamaan toisiansa, vaikka nämä elivät hyvässä sovussa ennen nykyisen johdon valtaan astumista. Viron nykytilanteen ratkaisemiksi on Rainel Kattelin kysymystä toistaen pohdittava, onko epäpätevä, ylimielinen ja suvaitsematon hallitus siihen oikea. Mielestäni kansaa ja kansanryhmiä ei pidä kyyditä pois Virosta eikä vanhan eteläafrikkalaisen politiikan tavoin eristää tai alistaa, vaan rauhanomainen ratkaisutapaa varten pitäisi löytää pätevä, omaa kansaa ja valtiota rakastava, suvaitseva hallitus. En tahtoisi nähdä parin kymmenen kilometrin päässä virkapaikastani etelään mitään onnettomuuksia kuluvan vuoden aikana.

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Minä ja SAFKA


Tänään isä kelkkaili pojan kanssa Ylläksellä. Sen jälkeen laskettelin Ylläksellä, mutta kärsin laskettelurinteiden liiallisesta helppoudesta, sekä vähän yli 20 asteen pakkasesta ja kovasta tuulesta.

Olen silmäillyt Internetistä, että joillakin sivustoilla on arvioitu Suomen antifasistisen komitean yhteyteen liitettyjen henkilöiden taustoja: http://antifasistit.blogspot.com/. Muiden puolesta en ole oikea henkilö lausumaan mitään, mutta korjaan sen väärinkäsityksen, että olisin venäläistaustainen. Itse asiassa minä en ole ollut mukana perustamassa kyseistä Suomen antifasistista komiteaa. Tunnen muutamia henkilöitä hyvin harvojen näkemisten avulla. En kuulu myöskään mihinkään muuhun komiteaan tai organisaatioon. Olen itsenäinen henkilö, joka tuntee jossain määrin sympatiaa Safkan aihekokonaisuutta kohtaan.

Olen Savonlinnassa syntynyt kahden suomalaisen ihmisen – isän ja äidin – avioliitossa. Biografiaani olen savolaisella epätarkkuudella tai tarkkuudella – tai päinvastoin – hahmotellut omalla kotisivullani: http://personal.inet.fi/business/molari/biografi.htm.

Vanhemmiltani olen oppinut kunnioituksen rehtiin ja ahkeraan työntekoon, jonka avulla ihminen selviää, jos on selvitäkseen. Jossakin vaiheessa elämääni opittu työhulluus meni jopa itselläni liialliseksi, kun elätin perhettäni päivällä pappisvirassa ja yöt bensa-asemalla huoltamotyöntekijänä. Se ei ollut hetkellinen innostus, vaan kesti suomalaisen miehen sisukkuudella kokonaiset 5 vuotta, kunnes poliisi epäili minua rikolliseksi ja jouduin lopettamaan kirkon työt hetkeksi. Siinä tilanteessa aloitin kirkon työn sijasta ammattikorkeakoulussa liiketaloustieteen opinnot ja selvitin opinnot varsin kunniakkaasti Heliassa. Keskityin liki kaikissa opintojaksoissa Venäjään. Tein jopa opintoja vaadittua enemmän. Suuren osan ajastani vietin siinä vaiheessa Venäjällä, jossa myös suoritin opintoja. Joskus tein siten, että olin päivällä tentissä Pietarissa, yöllä matkustin halvalla venäläisellä turistibussilla Helsingin Pasilaan tenttiin, josta heti kiirehdin Helsingin keskustaan venäläiseen turistibussiin ja matkustin takaisin Pietariin, jne. Pietarissa tein myös toimittajan töitä ja hoidin joitakin konsultin tehtäviä venäläiselle yritykselle. Siinä vaiheessa rakensin tarkemmat suhteet Venäjälle, vaikka ainoat syvälliset suhteet ovat luonnollisesti oman venäläisen vaimon kautta syntyvät suhteet.

Minulla ei ole koulu- ja opiskeluvuosista tai perhetaustasta periytyvää kommunistista taustaa, jonka varassa haaveilisin kadotettua Neuvostoliitto-Suomi –suhdetta takaisin. Sitä vastoin olen viihtynyt hyvin liikemiesten ja taloustieteilijöitten konferensseissa, joissa on arvioitu Suomen ja Venäjän kaupankäynnin haasteita ja mahdollisuuksia. Lisäksi olen saanut tutustua joihinkin venäläisiin vaikuttajiin. Vaikka minulla ei ole poliittista vasemmistolaista taustaa, olen selvästi työläistaustainen mies vanhempieni tähden. Tämä tarkoittaa, että arvostan työllänsä itseään ja perhettään elättävää ihmistä, enkä hyväksy perhetaustojen ja sukurikkauksien luomien privilegioiden tähden kenenkään ihmisen sortamista. Vaimoni vanhemmat kuuluivat toki luonnollisesti Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen ja vaimoni kävi pikkutyttönä Komsomolin nuorisoleireillä. Se kertoo enemmän yhteiskunnasta kuin yksilöistä.

NATO-sotilasliittoon suhtaudun kielteisesti. En katso hyvällä, mitä Israelissa tapahtuu Yhdysvaltojen sallivien silmien alla. En katso hyvällä, miten NATO tappaa siviilejä Afganistanissa. En katso hyvällä, miten Georgia havittelee sotilaallista tukea Yhdysvaltojen avulla. Olen samaa mieltä kuin Moskovassa diplomaattiakatemiassa vaikuttava informaatiopsykologisen sodankäynnin spesialisti Manoilo sanoi minulle tekemässäni haastattelussa: Suomessa yritetään virittää primitiivisiä pelkoja, virittää Venäjä-vastaisia arkkityyppejä Talvisota-kauhuja muistuttaen, jolloin primitiivisissä peloissa ihmiset etsivät vapahtajaa uhkaa vastaan ja löytävät pelastajakseen NATOn. Minä en koe noita primitiivisiä pelkoja enkä katso hyvällä, että sen enempää oikealla kuin vasemmalla puolella poliittista kenttää eletään ja kasvatetaan noita pelkoja ja uhkakuvia. Minulle Venäjä, Venäjän poliittinen johto tai turvallisuuselimet mukaan lukien armeija ja FSB eivät ole uhkia, vaan luonnollisia tosiasioita, jotka ovat ihmisten hyväksi, eivät ihmisyyttä vastaan. Minä en ole kokenut Venäjällä koskaan mitään uhkaa, mutta toki en ole tyhmästi liikkunut siellä, koska en juopottele enkä räyhää ihmisille. Pidän kiistämättömänä seikkana, että NATO-jäsenyys turmelisi suuren osan niistä taloudellisista, poliittisista ja kulttuurisista mahdollisuuksista, joita Suomen ja Venäjän välillä olisi kehitettäväksi: NATO-jäsenyyden kustannus suomalaisen ihmisen hyvinvoinnille tulisi liian kalliiksi, jos Venäjä-kauppa alkaisi tökkiä tyhmän vihamielisen suomalaisen politiikan tähden. Lisäksi näen julkisuudessa vahvimpien NATO-intoilijoiden henkilökohtaiset motiivit siirtyneet nyt häpeilemättömästi julkiselle päätöksenteon pöydälle: Ahtisaaresta ja Jakobsonista alkaen hoidetaan henkilökohtaista häpeää, henkilökohtaisia traumoja ja narsistisia nautinnon haluja NATO-kestipöytien ääressä. Henkilökohtaiset ongelmat pitäisi hoitaa psykoterapeutilla, ei valtakuntien välisellä politiikalla!

Minä suhtaudun myönteisesti kansanliikkeeseen, joka on käynnistänyt Suomen antifasistisen komitean, SAFKA. Tämä ei tee minusta kuitenkaan Safkan perustajajäseniä, johtohahmoja tai edes jäsentä!

Tiedostan Safkan monen vetäjän vasemmistolaisen ja jopa kommunistisen viitetaustan, mutta tiedän myös joidenkin korkean akateemisen pätevyyden. Itse en ole mainittuihin puolueisiin sillä tavalla sitoutunut. Pidän itseäni jonkin verran maltillisempana työläisenä. Olen poliittisesti väritön ja sitoutumaton. Korostan demokraattisia ratkaisutapoja.

Lisäksi katson samanaikaisesti, että hyvin hoidetut yritykset ja kansantalous ovat kaikkien yhteinen etu. Pidän hyvänä sitä, että SAFKA kiinnittää kriittisesti huomiota politiikan ja historian mytologiaa, jonka avulla yritetään puolustaa jotakin kansanryhmää tai työväestön vastaista sortoa; Viron yhteydessä puhutaan yleisesti Apartheid-politiikasta, jota uudempi venäläisen historian uuskirjoitus Virossa palvelee. En hyväksy myöskään niitä uhkakuvia, joita esitetään Suomessa elävää maahanmuuttajaväestöä vastaan. En hyväksy ylipäätänsä ihmisen ihmisarvon loukkauksia, kun tätä ihmistä halutaan luokitella toiseksi tai epäiltäväksi. Ehkä syynä on minun henkilökohtainen traumani, kun poliisi tunkeutui elämääni vuosituhannen alussa ja yritti todistaa epäilyksensä liian läheisestä suhteesta venäläisiin. Suhteeni oli intiimi, muttei rikollinen. Tämän vuoksi ymmärrän, että epäilevän ihmisen silmälasilla luonnollinen elämä alkaa näyttää uhkalta ja viattomat yksilöt kärsivät. Pahimmissa tapauksissa tuloksena ei ole turvallisuuden vahvistuminen, vaan sorretun ihmisen radikalisoituminen isänmaamme vastaiseksi. Tämä on syy, miksi tuen SAFKA:n intressejä poistaa vastakkainasettelua ja sortoa eri ihmisryhmien välillä Suomessa ja suomalaisessa mediassa. En halua olla kuitenkaan minkään organisaation, klubin tai komitean "kahleissa", jos joku sellaista vaatisi, vaan olen yksilö suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa.

tiistai 6. tammikuuta 2009

Papin henki alkaa elpyä


Olen ollut pari viikkoa jossakin määrin masentunut, mutta ymmärrän masennuksen väsymykseksi. Minulla oli joulua edellä ja joulun jälkeen erityisen paljon töitä pappisvirassa. Lisäksi minulla oli Pietarin yölliset matkat edestakaisin autolla. Yöllisen autoilun tähden minulla jäi kahdet yöunet liki kokonaan väliin, tai tarkasti sanottuna supistuivat vain niukkaan 1-2 tuntiin. Lisäksi oli tekemistä väitöskirjan kanssa, jonka olen nyt saanut jo painosta ja postitettua muutamille henkilöille. Olen myös kovalla innolla viimeistellyt käsikirjoitusta Venäjä-kirjastani. Mietin kuitenkin sitä, pitäisikö etsiä sille kustantaja, jotta jakelu ei jäisi pelkästään ilmaiseksi pdf-versioksi internetissä.

Työstä ja nukkumattomista öistä on ollut seurauksena, että Ylläkselle tultaessa – taas koko vuorokauden läpi Suomen autolla ajamisen jälkeen – olinkin haluton lasketteluun. Myöskään 30 asteen pakkanen ei kannustanut. Vasta tänään on mieli alkanut elpyä. Huomenna vuokraan kai lasketteluvälineet ja pääsen rinteeseen.

Minulla on ollut tapana laskea rinteet hiukan liian nopealla vauhdilla, pikemmin syöksylaskuna sikäli kuin valvonta ei anna rajoituksia. Rinteet ovat kuitenkin sen verran helppoja, ettei kurvaillen vauhdin hiljentäminen kovasti kiinnosta. Tänä vuonna ovat kuitenkin reiteni huomattavan heikot siihen verrattuna, mikä oli kuntoni vuosi sitten, jolloin olin kuntoillut viikon jokaisena päivänä. Nyt pappi on rappiolla ja pitää olla varovainen.

Masennus ei ole aina masennusta, vaan usein levon tarvetta fyysisen ja psyykkisen ankaran työmäärän jälkeen. Tällöin on oikein levätä vähän ja sitten taas innostua uusiin haasteisiin.

Eilen vihin espoolaisen parin. Sympaattinen urheileva pariskunta, jotka oli ilo vihkiä – tai tarkemmin sanoen toimittaa avioliiton kirkollinen siunaus, kun tuomari toimitti vihkimisen samassa tilassa. Tänään toimitin loppiaisen jumalanpalveluksen. Matteuksen evankeliumin 2 luku kertoi minua koskettavasti, että viisaat miehet menivät Jeesuksen luo, kumarsivat ja antoivat aarteensa hänelle. Liian pahasti käy liian usein, kun viisaat ja rikkaat elävät vain itsellensä. Lopulta he vihaavat sekä itseään että rikkauksiaan.

Olga Girnis, erityisen sympaattinen Pietarin komediateatterin solistitähti, metrosopraano, lähetti vaimolleni viestin, että olivat myös tänään laskettelemassa Ylläksellä, vaikka tykkäsivät enemmän Levistä. Olga saapuu muiden oopperatähtien kanssa kesäkuussa 2009 Pohjan Pyhän Marian kirkkoon konsertoimaan. Kaiken kaikkiaan venäläisiä on Ylläksellä tämän hetken turisteista valtaosa. Kiitos heille, että uudenvuoden jälkeinen matkailuelinkeino voi hyvin Pohjolassa. Viime vuoden jälkeen onkin Ylläkselle rakennettu lukuisia uusia majoitusrakennuksia. Myös uusi viihtyisä hissi on rakennettu, jossa laskettelutaidoton vaimoni voi nousta pojan kanssa rinnebaariin ja katsella maisemia. Huomenna kokeilemme näitä. Ehkä saamme vauhtia myös moottorikelkkakyydissä.

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Tunturipapiksi Ylläkselle


Lähdimme autollamme Ylläkselle vasta kello 12, koska tämä perheen isä päätti nukkua kaikesta edellisestä matkustamisesta väsymykset pois. Helsingistä on matkaa Ylläkselle lähes 1000 kilometriä, joten internet lupasi matkan kestävä 12 tuntia. Itse laskin aikaan vielä tunnin tai pari lisää, koska perheen kanssa pitää myös pysähtyä ruokailemaan matkan varrella vuorokauden aikana.

Ylläksellä tehtäviini kuuluu tunturipappina toimittaa sunnuntaina iltana pieni rukoushetki. Lisäksi minulla on tulevalla viikolla tiistaina ja keskiviikkona sanajumalanpalvelukset ja torstaina viikkomessu. Maanantaina on avioliiton kirkollinen siunaus. Asumisoikeuteeni kuuluisi myös perjantai, mutta kotitekoisten Pohjan työkiireiden tähden lähden jo varhain perjantaina 7.1. aamulla autoilemaan kohti Helsinkiä ja Pohjaa. Papin vip-kortilla saa lasketella tuntureilla.
Jyväskylän tuntumassa meikäläistä autoilijaa väsytti kovasti, koska matkanteko oli sellaista tylsän totista. Torniosta päätimme ajaa Ruotsin Haaparannan puolelle pientä U-kierrosta varten. Voimmepa nähdä ja kokea, miten helppo on Suomen ja Ruotsin välisen rajan ylitys. Odotan mielenkiinnolla ja innolla, että Suomen ja Venäjän välille saataisiin yhtä vaivattomat rajamuodollisuudet, mutta tämä toive ei toteutune ihan lähitulevaisuudessa, koska Suomi luulottelee viisumipakolla saavansa venäläiset matkustajat järjestykseen.

Napapiirin jälkeen maantielle palautui 100 km/h –nopeusrajoitus, tie oli hyvä ja kuiva, liikennettä keskiyöllä vain kohtuullisesti, joten haluja olisi tuntea miten villipetomaisesti Jaguar murahtaa 140 km/h –nopeudenkin jälkeen, mutta meikäläinen ajaa tunnetusti sakkoja peläten nopeusrajoitusten mukaan. Ihmisiä on kai ainakin kahta tyyppiä: toiset osaavat olla varsin joustavia lain suhteen ja pitävät lakia ihmisen palvelijana eikä toisinpäin; sitten on meitä neurootikkoja, jotka eivät uskalla rikkoa lakia edes tyhjällä yöllisellä kadulla, vaan seisoo punaisten liikennevalojen takana ylittämättä tietä lainvastaisesti. Pietarissa asuessani sain vapauttaa tuosta jälkimmäisestä asenteesta jopa siinä määrin, että alkuaan Helsinkiin tultaessa oli vaikea totutella ylittää tie vihreällä valolla. Pietarissa on eräs pahimmista ”laittomuuden paikoista” Ligovski prospektin ja Nevski prospektin risteys Moskovan rautatieaseman lähellä: ihmiset kävelevät reilusti päin punaista ja pakottavat liikenteen pysähtymään. Valokuvaa on hiukan manipuloitu enkä ajanut 250 km/h, vaikka tahtoa olisi ollut.

Kello 1 yöllä odotti perillä Ylläksellä kylmä todellisuus: - 30 astetta Celsiusta. Sunnuntaina 4.1. pakkanen oli jopa pari astetta kylmempää, joten en tänään ainakaan laske syöksynä rinteitä alas. Saattaisi olla vähän vilu.
Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha