lauantai 23. tammikuuta 2010

Anti-kriisiohjelma, finanssipolitiikka ja kansainväliset pääomaliikkeet

Venäjän yhtenäisyyden puolueen internet-sivuilla (http://edinros.er.ru/er/text.shtml?8/5435,110250) julkaistu Venäjän Federaation hallituksen anti-kriisitoimenpiteet vuodelta 2009 (Программа антикризисных мер Правительства Российской Федерации на 2009 год) korostavat jo heti ensimmäisessä kappaleessa maailmanlaajuisen talouskriisin vaikutusta Venäjän talouteen, koska Venäjän talous on suuresti riippuvainen luonnonvaroihin perustuvasta viennistä, muiden taloudensektoreiden kilpailukyky on heikko ja rahoitusinstituutioiden kunto on huono. Syyskuusta 2008 lähtien maailmanlaajuisella talouskriisillä on ollut vakavia vaikutuksia Venäjän talouteen, kuten hallituksen anti-kriisitoimenpiteet saattoivat todeta tuolloin kesällä 2009, vaikka sittemmin Venäjän talous on taas alkanut jo elpyä. Venäjän hallitus ja Venäjän keskuspankki aloittivat anti-kriisitoimenpiteet. Venäjän presidentti Dmitri Medvedev asetti marraskuussa 2008 hyväksyttäväksi koko joukon suunnitelmia, joiden toteuttamisella päätettiin parantaa rahoitusalan tilannetta ja tiettyjä toimialoja. Hän luetteli myös operatiivisia toimenpiteitä, joiden avulla suojeltaisiin kansalaisia kriisitilanteessa. Itselläni on ollut viime aikoina ja myös lähitulevaisuudessa poikkeuksellinen mahdollisuus solmia monipuolisia suhteita tämän anti-kriisitoiminnan johtoon ja alan venäläisiin tutkijoihin. Alustavasti näyttäisi jopa niin fantastiselta, että saattaisin pitää piakkoin tuolla hienolla foorumilla esitelmäni finanssipolitiikasta! Joka tapauksessa esittelen suomalaiselle lukijakunnalle muutamien viikkojen kuluttua Venäjän anti-kriisitoiminnan tutkimusta, johtoa , menetelmiä ja tuloksia.

Markkinoiden tehokkuus ja valtion aktiivisuus

Olemme siirtyneet finanssikriisin myötä aikakauteen, jossa laissez faire – antaa mennä –periaate tai Adam Smithin yksinkertaistettu käsitys markkinoista näkymättömänä kätenä, joka ohjaisia taloutta eivät enää riitä pelastukseksi kansantalouksien syöksykierteessä. Tarvitaan myös aktiivista politiikkaa. Valmistelen tästä näkökulmasta katsoen esitelmää suomalaisesta ja pohjoismaisesta finanssipolitiikasta korkean tason konferenssiin Venäjälle. Venäjän Federaation hallitus loi vuonna 2009 anti-kriisiohjelman, jonka avulla haluttiin tarjota optimaalinen yhdistelmä antikriisitoimenpiteitä ja pitkän aikavälin hankkeita uuden ja tehokkaamman talouden rakentamiseksi. Ohjelmassa painotettiin myös sosiaalisia velvoitteita kansalaisia kohtaan, teollisuuden ja teknologian kehittämistä, kotimaisen kysynnän lisäämistä, kilpailun edistämistä, hallinnollisten esteiden poistamita, kansallisen rahoitusjärjestelmän vakauden parantamista. Makrotalouden tasapaino muodostui myös tärkeäksi ruplan kurssin vakauden turvaamisessa ja inflaation hallinnassa.

Adam Smith tunnetusti tuomitsi ankarasti valtion puuttumisen talouteen, markkinoiden vapaata toimintaa estävät monopolit ja liittoumat. Kaikilta osiltaan Smithin tuomiot eivät ole suinkaan erheellisiä: kun ja jos markkinat eivät toimi tehokkaan vapaasti, kilpailun puuttuessa tuotanto ja palvelu eivät ole optimaalisen tehokkaita, hukataan paljon resursseja paremmalta hyvinvoinnilta, kansalaiset maksavat lisähintaa monopolien yksipuolisen hinnoittelun ja korruption seurauksena, talous ei kehity optimaalisesti. Puhutaan Vilfredo Pareton ja Leon Walrasin havainnoista yleisestä tasapainosta, jonka vallitessa kenenkään talouden toimijan asemaa ei voida parantaa huonontamatta samalla jonkun toisen asemaa. Kansantalouden kehitystä ja rakennemuutoksia on tarkasteltava hyödyn siirtona henkilöltä toiselle. Venäjällä anti-kriisiohjelmassa kiinnitetään selväsanaisesti huomiota myös markkinoiden toimivuuteen.

Anti-kriisiohjelma ei ole finanssipoliittinen temppu


Julkisen sektorin menoihin ja tuloihin vaikuttamalla voidaan tasoittaa suhdannevaihteluja. Venäjän anti-kriisiohjelmasta on helposti nähtävissä, että kriisistä selviytymistä ei nähdä lyhytjännitteiseksi peliksi, ”tempuksi”, vaan muutoksen tahdotaan olevan rakenteellinen uudistus. Pelkkä finanssipolitiikka ei ratkaise ongelmia syvimmällä tasolla. Kansantaloudessa finanssipolitiikan perusyhtälö kertoo riippuvuudet pelkistetysti: BKT = C + I + G + (X-M). X on tavaroiden ja palvelusten vienti, ja M on tavaroiden ja palvelusten tuonti. I on bruttoinvestoinnit. C on yksityinen kulutus. G on julkinen kulutus japääomanmuodostus. Yksityisen kysynnän pienentyessä uhkaa taloutta laskusuhdanne, jota voi lievittää lisäämällä julkista kysyntää (G). Investoinnit (I) vaihtelevat jopa enemmän kuin yksityinen kulutus: niitä rakennetaan epävarmoihin tulevaisuuden odotuksiin. Investointia suunnitteleva miettii tuotto-odotuksia, epävarmuuden vaihtelua, korkoa ja rahoitusta. Uskaltavatko valtio ja kunnat toimia toisin kuin yksityinen talous, joka toimii käytännöllisellä tasolla? Mitkä ovat valtion ja kuntien edellytykset julkisen kysynnän lisäämisessä? Budjetin alijäämä täytyy kuitenkin rahoittaa velanotolla,sillä verotuksen kiristäminen heikentä kulutuskysyntää. Toisaalla verotuksen kiristämisen suuntaamisessa voidaan etsiä ratkaisuja, joissa kulutuskysynnän lieventyminen jäisi kokonaisuudessa vähäisemmäksi, koska tunnetusti tuloista osa siirtyy kulutukseen ja osa säästöön. Nämä kysymykset olivat pitkälle John Maynard Keynesin mielessä, kun hän kehitteli kuvaukset kansantaloudesta. Velka voidaan maksaa takaisin hillitsemällä julkisia menoja nousukaudella. Kansantaloudessa vallitseva kokonaiskysynnän taso määrää lyhyellä ajalla tuotannon suuruuden ja siten työllisyden. Kokonaiskysynnän lisääminen on julkisen vallan tehtävä: julkinen valta sai tehtäväkseen suhdannevaihteluiden tasoitamisen ennen muuta raha- ja finanssipolitiikan keinoin. Valtio lainaa hyvin pitkälti kotimaisilta eläkerahastoilta, niin Suomessa, mutta Venäjällä eläkerahastot eivät ole kehittyneet. Ulkomaisten lainanantajien tilanteessa ongelmat ovat suurempia, koska velkaantuvan valtion riskiluokitus kasvaa ja korot nousevat. Yksityisessä taloudessa velka on eri asia kuin julkisessa taloudessa. Korot uhkaavat kuitenkin nousta julkisen kysynnän kasvaessa, koska sijoittajat pelkäävät, että kysynnän lisäys nostaa inflaatiota. Erityisesti jos talous on jo lähellä tehokasta potentiaalista tuontantoa, ekspansiivinen finanssipolitiikka johtaa hintatason nousuun. Miten hinnat nousevat, riippuu mistä kohtaa kysyntää lisätään. Onko käyttämätöntä tuotantokapasiteettia? Finanssikriisin hidastamissa kansantalouksissa yhtä hyvin Suomessa kuin Venäjällä on käyttämätöntä tuotantokapasiteettia, Venäjällä on myös paljon rakenteellisia tehostamismahdollisuuksia. Resurssien allokaatio ei ole suinkaan tehokas Kaldor-Hicks –kriteerien mukaisesti, jos ja kun taloudessa voidaan tehdä potentiaalisia paretoparannuksia. Näitä parannuksia varten taloudessa tulee keskittyä tehokkuuteen ja innovaativisuuteen, kuten aivan oikein Venäjän federaation presidentti Dmitri Medvedev on toistuvasti korostanut näitä tehostamistapeita Venäjällä. Niin on selvästi nähtävissä toistuvissa toimenpiteissä ja suosituksissa anti-kriisiohjelmassa.

Julkisen kysynnän lisäyksen on katsottu kasvattavan tuotantoa kertoimella 1/(1 – mpc +mpm), jolloin mpc on rajakulutusalttius (marginal propensity to consume) ja mpm tuontihyödykkeiden alttius lisätuloilla. Tämä kerroin paljastaa sen, että kotimaisen tuotannon tuotannon kasvuun vaikuttaa rajakulutusalttius, valmius aloittaa kulutus tietyn hyödyn tarjoutuessa. Mitä isompi osa tulojen lisäyksestä kulutetaan, sitä voimakkaammin kulutuskysyntä tukee investointien vaikutuksia kokonaistuontantoon ja työllisyyteen. Tulonsiirtojen kasvattaminen lisää kotitalouksien käytettävissä olevia tuloja, mutta osa lisätuloista säästetään, joten tulonsiirtojen lisäys kasvattaa tuotantoa kertoimella mpc/(1-mpc+mpm). Myös verojen alentaminen lisää käytettävissä olevia tuloja ja vaikuttaa siten tulonsiirtojen tavoin välillisesti tuotantoon, mutta tällöin verotuksen kohdentaminen ja mikrotason vaikutukset (kustannukset ja kärsimykset) on laskettava myös vaikeaan yhtälöön. Kaiken taloudellisen toiminnan lopullisena tarkoituksena on ihmisen tarpeiden tyydyttäminen. Tarpeita tyydytetään hyödykkeitä kuluttamalla. Tämä rajakulutusalttius muodostuu niukkuuden vallitessa, valintamahdollisuuksien ja indifferenssikäyrän suhteena. Preferensseistä riippuu, miten kukin käyttäytyy budjettinsa puitteissa. Esimerkiksi meikäläisen on tyydyttävä pienen budjetin tähden vanhaan autoon, kun taas joku muu ostaa uuden Bentleyn. Vähän ajan kuluttua pappisviran menetyksen jälkeen meikäläisellä ei ole enää pienemmän budjetin tähden varaa edes vanhaan autoon, vaikka preferenssejä olisi luxus-elämään, joten silloin tyydyn apostolin kyytiin, perhe-elämään ja kauniisiin haaveisiin. Indifferenssikäyrä on niiden hyödykeyhdistelmien joukko, joita kuluttaja pitää yhtä hyvinä. Mikäli kulutus alttius ei realisoidu nyt, intertemporaaliseksi valinnaksi muodostuu säästäminen, kulutus myöhemmin. Toisaalla siinä on myös pahimmassa tapauksessa ”protektionistisnationalistiseksi” tulkittu kerroin mpm, joka kertoo kysynnän lisäyksen vahvistavan kotimaista tuotantoa vain, jos kysynnän lisäys ei suuntaudu tuontihyödykkeiden hyväksi. Tuontihyödykkeiden paineen vähentäminen ei ole kansantalouden kasvun turva, koska kansantaloudessa tehokkuutta lisää juuri ulkomaisten tuottajien markinoille tulo ja kilpailu. Tehokkuus uhkaa valitettavasti tulla "luovan tuhon" kautta, joten tuontihyödykkeiden saatavutta syntyy tarve heikentää. Venäjällä eletään tämän dilemnan kanssa: yhtäällä halutaan tehokkuutta ja innovatiivisuutta, mutta toisaalla kansantalouden peruskaavion mukaisesti mpm - tuontihyödykkeeet - häiritsevät. Tosiasiassa Venäjällä on erityisesti suurkaupungeissa kansainvälisemmät kuluttajamarkkinat ja valikoimat kuin Suomessa. Suhteellinen etu ja vaihtoehtoiskustannukset voivat määrittää, ettei itse ole järkevää tuottaa kaikkea. Kilpailu luo ja pakottaa kustannustehokkuuteen myös oman maan tuottajia. Kysymys vain kuuluu, että pystyvätkö nämä kilpailemaan tuontitavaroiden kanssa? Mitä siitä seuraa, jos eivät pysy kilpailuun avoimilla kansainvälisillä markkinoilla? Tätä kautta tullimaksut eivät ole ainakaan lopullisen oikea ratkaisu tuotannon tehokkuuden kehittämiselle, mutta saattavat suojata työvoimavaltaisia aloja ja estää näillä toimialoilla tällä hetkellä työskentelevien sosiaalista kurjistumista.

Kaupan esteitä ja kansallisia tukitoimia voidaan kuitenkin perustella em. mpm-kertoimen lisäksi sosiaalisilla ja strategisilla seikoilla. Onhan eräässä mielessä EU:ssakin noudatettu EAKR- ja ESR- ratkaisuissa pikemmin rakennepoliittisia ratkaisuja kuin työnjaon kustannustehokkuutta. Kansallisen tuotantorakenteen keskittäminen varsin yksipuolisesti vain tietyn tällä hetkellä kustannustehokkaan hyödykkeen tuottamiseksi voi aiheuttaa ongelmia markkinatilanteiden muuttuessa, jolloin suhdannemuutokset saapuvat entistä voimakkaampina. Venäjällä tämä ongelma on ollut tunnetusti talouden riippuvuus energiatuloista. Jo vuosia sitten Lehman Brothersin vanhempi ekonomisti Augusto Lopez-Claros varoitti osuvasti liiallisesta optimismista: ”noin 80 % [Venäjän] hyödykkiden kokonaisarvosta ja kaikista investoinneista tulee yrityksistä, jotka liittyvät näihin raaka-aineisiin” (Wall Street Journal Europe 3.1.2002). Ricardolaisen teorian suhteellisen edun periaatteesta ja Heckscher-Ohlin teorian avulla kansainvälisen kaupan teorioista valossa olisi toki pääteltävissä, että Venäjällä on tuotantotekijöitä ja työn tuottavuus energia-toimialoilla kilpailukykyisin, mutta kansantalouden kehitykselle talouden monipuolistuminen ja laaja-alaistuminen ovat tärkeitä, jotta kasvu ja taantuma eivät olisi riippuvaisia vain vähäisten tuotteiden maailmanhinnasta ja kulutuksesta.

Pelkkä rahan kierrättäminen ei luo talouskasvua

Venäjän hallituksen määrittämä anti-kriisiohjelma viittaa huhtikuun 2. päivän 2009 Lontoon kokoukseen, jossa korostettiin työpaikkojen lisäämisen merkittävyyttä, rahoitusjärjestelmän vahvistamista ja protektionismin hillintää. Protektionismin hillintä mainitaan anti-kriisiohjelmassa Lontoon yhteydessä, mutta käytännön toimenpiteissä näkyy myös korostuksia, joissa kansallinen teollisuus ja työpaikat asetetaan ensimmäiselle sijalle. Venäjän pääministeri Vladimir Putin esitteli keskeiset ohjelmat hallituksen raportissa vuoden 2008 tuloksista duumalle 6. huhtikuuta 2009. Venäjän hallituksen sosioekonominen ohjelma ja talouden suunnittelu keskipitkälle aikavälille (2010-2012) painottaa institutionaalisten uudistusten merkitystä, jotta inhimillinen pääoma saisi kehittyä, tehokkuus parantuisi koulutuksen, terveydenhuollon, eläkkeiden hoidon, asuntopolitiikan ja kulttuurin alalla. Väestön tulotasossa olisi torjuttava eriytymistä, vähennettävä valtion riippuvuutta polttoaineiden ja rakka-aineiden viennistä, sisäisen kysynnän ja kilpailun tulisi kehittyä hyödykemarkkinoilla. Yksityisomaisuuden suojaa on määrä lisätä, parantaa talousinstituutioita, vähentää valtion roolia teollisuuden ja rahoitusyhtiöiden omistajana. Innovaatioiden ja teknologian kehitystä olisia edistettävä: resurssit olisi saatava paremmin ja tehokkaammin käyttöön. Teollisuuden perusrakenteiden kehittäminen on osa Venäjän anti-kriisitoimintaa. Venäjän anti-kriisitoiminta ei keskity vain inflaatioon, julkisen talouden alijäämään, korkotasoon ja ruplan vakauteen, vaan tiedostaa hyvin antisymmetrian uhka talouskriisin selvittelyssä. Siksi anti-kriisitoiminnan avulla halutaan kehittää myös Venäjän kansainvälistä houkuttelevuutta, parantaa pankkijärjestelmän tehokkuutta ja luotettavuutta mutta myös vähentää alueellista eriytymistä ja nopeuttaa heikosti kehittyneiden alueiden kehitystä. Talouskasvussa ja hyvinvoinnissa tärkeä tekijä on useidenkin kansainvälisten tutkimusten valossa pienillä ja keskisuurilla yrityksillä, mikä on pistetty merkillie myös Venäjällä. Anti-kriisitoimenpiteissä on pitkä lista erilaisia työvälineitä eri toimialoille. Pieniä ja keskisuuria yrityksiä varten suunnattiin varoja 11 kertaa enemmän vuonna 2009 (40,5 miljardia ruplaa) kuin vuonna 2008. Toimenpiteohjelmassa kuuluu monenlaisia käytännöllisiä ratkaisuja aina yritysten toimipisteiden vuokrista alkaen.

Pääosa julkisen sektorin juoksevista tuloista muodostuu veroista, jotka täten vähentävät yksityisen sektorin käytettävissä olevia tuloja ja vaikuttavat kysyntään. Julkinen talous voi suunnata saamistaan tuloista osan tulonsiirtoina kotitalouksille: täten verot vaikuttavat välillisesti yksityisen kysynnän kautta. Verojen avulla olisi täten kansantalouden kannalta suotuisaa siirtää tuloja niiltä väestönryhmiltä, joiden mielenkiinto ja edellytykset suuntautuvat yhä enemmän kulutuksen sijasta säästämiseen ja tuontihyödykkeisiin, niiden hyväksi, joilla lisätulot voittopuolisesti menevät kuitenkin välttämättömään kulutukseen. Lisäksi on otettava inhimillisten tragedioiden välttäminen julkisen sektorin vastuuna. Venäjällä antikriisitoiminnassa verotusta itse asiassa kevennetään yritysten osalta taloudellisen toimeliaisuuden turvaamiseksi ja vauhdittamiseksi: yrittäminen ja tekeminen luovat hyvinvointia, ei pelkkä rahan kierrättäminen taskusta toiseen.

Finanssipolitiikan vaikutuskanavat – valtion menojen ja tulojen vaikutus - ja tehokkuus muuttuvat inflaation, ulkomaankaupan ja kansainvälisten pääomanliikkeiden tähden sekä budjettialijäämän ja valtion lainanoton vaikuttaessa korkokantaan. Yleisen hintatason kohoaminen supistaa kokonaiskysyntää, koska kotitalouksien ja yritysten halussa olevan rahamäärän ostovoima – varallisuus – pienenee hintatason kohoamisen myötä. Kysyntäinflaatiossa yksityisen kulutuksen, investointien, julkisen kysynnän ja viennin kasvu aiheuttaa yleisen hintasaon kohoamisen. Kustannusinflaatiossa työvoma ja raaka-aineet kallistuvat tai tuotantoehdot heikkenevät. Yhtä hyvin Suomessa kuin Venäjällä on nähtävissä, että kokonaiskysynnän vaihtelut siirtyvät maasta toiseen ulkomaankaupan välityksellä. Viennin ja tuonnin erotus vaikuttaa kotimaiseen tuotantoon huoltotaseen mukaisesti. Vaihtotaseen vaihtelut vaikuttavat myös maan rahoitusmarkkinoiden tilaan rahoitussijoitusten suuntautumisten ja valuttaavarannan kautta. Suhdanteet siirtyvät maasta toiseen toki ulkomaankauppavirtojen, rajatuontialttiuden (MPM) muodossa. Vallitsevassa kansainvälisessä tilanteessa suhdannevaihteluja aiheuttava taloudelliset häiriöt välittyvät kunkin maan tuotantorakenteen ja markkinarakenteen erojen takia eri tavalla. Taloushäiriöt voivat kehittyä epäsymmetrisiksi, mikäli sisäistä ja keskinäistä ristikkäiskauppaa toimialoilla ei kehity, mutta toisaalla ristikkäiskaupan luominen vain häiriöiden estämiseksi merkitsee tehokkuudesta ja talouskasvun optimaalisuudesta perääntymistä. Finanssipolitiikalta katoavat pelivarat, jos talousalueen häiriöt pääsevät kehittymään yhä epäsymmetrisemmiksi. Myöskään julkisen talouden kasvun ja velan ei ole tarkoitusmukaista syrjäyttää yksityistä kysyntää ja heikentää tuottavuuden kasvua. Mielestäni tämä jälkimmäinen viisaus on varsin hyvin ymmärretty Venäjällä, joka on päättänyt toteuttaa laaja-alaisen rakenteellisen uudistumisen anti-kriisiohjelman puitteissa. Kokonansa suuri kysymys liittyy sikäläiseen sanontaan, että suunnitelmien ja tekemisen välillä on aika iso haaste.

Katso kotisivuni:
http://personal.inet.fi/business/molari/