maanantai 4. tammikuuta 2010

Avoin kirje Heidi Hautalalle

Olen katsonut televisiosta, koska televisio siirtyy sinne missä Te järjestätte ohjelmaa, että olette puhuneet demokraattisten ihmisoikeuksien puolesta Venäjällä eräisessä vankilassa. Otitte sydämellenne erään nuoren miehen, joka oli valtakunnallisen lippujuhlan aikana sammuttanut valtioyliopiston valot, laskenut Venäjän lipun alas, työntänyt lipun housuihinsa ja nostanut toisen lipun salkoon. Lisäksi hän oli jo pitemmän aikaa kuulunut erääseen anarkistiseen ääriryhmään, jonka toiminta oli kielletty järjestön tunkeuduttua useita kertoja väkivaltaisesti vaalihuoneistoihin ja julkisiin rakennuksiin. Järjestön hallusta oli löydetty myös luvattomasti aseita. Tämän kielletyn järjestön aineiston levittäminen koitui lopulta miehelle kaikkien vanhojen toimien jälkeen rangaistavaksi teoksi. Mielestänne kyseisen miehen anarkia oli ja on demokratiaa, jollaista suvaittaisiin kaikkialla läntisessä maailmassa.

Uskallan noiden rohkeiden näkemystenne tähden kääntyä Teidän puoleenne, koska olette näin sanonut jonkinlaisena Euroopan Unionin ihmisoikeustoimikunnan puheenjohtajana tai vastaavana. Valitettavasti nuo instituutioiden tittelit eivät ole kovin hyvin hallussani, mutta tuskin noin suvaitsevainen nainen pahastuu, jos en muistanut täsmällisen oikein titteliä, sillä demokratiassahan ei tarvitse olla täydellinen vaan ainoastaan riittävän rohkea. Eihän kai se haittaa näissä ihmisoikeusasioissa, että olen kovin usein suhtautunut hyvin kriittisesti Teidän näkemyksiinne Venäjästä?

Niin - minun ongelmani on vuosia jatkunut kiusaaminen, jonka uhriksi olen joutunut Suomessa, koska suhteeni Venäjään tulkitaan liian myönteisiksi. Jo kesästä 2004 alkaen olen saanut suomalaisilta lajitovereiltani sähköpostiviestejä ja kirjeitä, joissa kovasanaisesti minua kehotetaan poistumaan Suomesta takaisin Venäjälle. Minähän olen syntynyt Suomessa ja olen Suomen kansalainen, joten kai demokraattisiin oikeuksiini kuuluu elää Suomessa? Ettehän te ole tällä kertaa pahoillanne, jos nyt minulla ei ole mitään vihamielistä kerrottavaa Venäjästä, vaikka sellaiset asiat ovat olleet usein asialistallanne, vaan nyt olen itse joutunut venäjävihamielisten suomalaisten uhriksi?

Vuosien 2007-2008 aikana ilkeämielinen kirjoittelu minua vastaan yltyi. Aina kirjoittaessani myönteisesti Venäjästä, sain kokonaisen leegion vihamielisiä kirjoituksia minua vastaan. Nämä kirjoitukset olivat jo nyt nimimerkkejä tai anonyymejä. Sain kirjeitä kotiini. Sain sähköpostiä. Sain työpaikalleni kirjeitä. Internetissä levitettiin leimaavia kirjoituksia minua vastaan, koska minut tulkittiin siten, että olin kirjoittanut liian sopuisasti Venäjästä, vaikka olin suomalainen. Tästä seurauksena kirjoittajat aloittivat kiusanteon, johon kuului enemmän tai vähemmän taidokkaiden pilkkarunojen sepittäminen minun persoonastani ja vakaumuksestani. Luonnollisesti olin näille kirjoittajille Suomen tyhmin pappi, jota nämä säälivät. Huolestuneita kirjoituksia viriteltiin lapsistani, koska heillä on niin tyhmä isä. Isäni ja äitinikin saivat osansa pilkkakirjoituksista.

Luonnollisesti papillinen kutsumus ja koulutus leimasi minut mitä pahimmaksi ihmisten joukossa, koska mitäpä tällainen pappi voi ymmärtää elämästä. Kirjoittajat leimasivat minun ulkonäköäni, joka ei ole todella kovin mainittava, mutta siitä huolimatta olin pahoillani, että kirjoittajien piti siitäkin vääntää runoa minua vastaan. Kiusanteossa uskoteltiin minut hyvinkin korruptoituneeksi, koska Venäjä oli lähellä elämäni yhteyksiä.

Espoon hiippakunnan tuomiokapituli ja piispa alkoivat saada tuollaisia pilkkakirjoituksia jo vuoden 2009 alussa, ehkäpä jo aiemminkin. Piispa Mikko Heikka menetteli tyypillisellä tavalla kiusaamistilanteessa: hän liittyi kiusaajien intressiin ja halusi lopettaa toimintani pappisvirassa niin kuin sain kehotuksen muistaa jaloa Terho Pursiaista, joka teki aikoinaan johtopäätöksensä itsenäisesti. En saisi myöskään kirjoittaa Venäjästä edes vapaa-aikana ilman ansiotuloja erääseen suomalaisvenäläiseen lehteen. Ylipäätänsä pitäisi lopettaa asiaa koskevat kirjalliset harrastukset. Lopulta omantuntoni ajamana ilmaisin huhtikuussa 2009 Tampereella, että ProKarelian ohjelmat The Soviet Story –elokuvan avulla ovat sopimattomia viha- ja pelkokuvien luomisia Venäjää ja venäläisiä vastaan. Tästähän kaksi järjestön aktivistiä pillastui ja tekivät kantelut kapituliin, joka epäilemättä julisti jopa internetissä pappiansa vastaan aloitetusta tutkinnasta. Liikkeelle laitettiin erääs kokoomuslainen pikkupoliitikko, ilmeisen oikeistolainen niin kuin hänen tekstinsä sittemmin paljastavat.

Tämä tutkija kirjoitti melkoisen pilkkakirjoituksen minua vastaan. Aineistokin oli pitkälle lainausta näistä vuosien aikana kirjoitetuista anonyymeistä ja nimimerkkien herjauksista minua vastaan. Myös tutkinta-asiamies viritti epäluuloa tulonlähteistäni mutta jätti vastaamisen avoimeksi, vaikka olisi voinut verovirastosta yksinkertaisesti selvittää todellisen tilanteen. Hän kirjoitti kritiikittömästä Venäjä-ihailusta, mutta ei ilmaissut, mikä olisi jotain muuta ja sopivampaa. Hän uskalsi jopa väärentää todistusaineistoa raporttiinsa ja muuttaa ihmisten näkemykset sellaisiksi, että jopa saarnavirassani saarnaisin Venäjästä enemmän kuin Jumalasta. Eikö olekin röyhkeää? Ennen kaikkea hän halusi riistää minulta ne yhdenvertaiset demokraattiset oikeudet, joita kirkolliset muut viranhaltijat ovat vuosikausia jo toteuttaneet. Eikö se kuulu minunkin demokraattisiin oikeuksiin suomalaisessä läntisessä valtiossa, että ilmaisen tyytymättömyyteni venäläisten ystävieni kohtaamaan diskriminaatioon Baltian alueella ja Suomessa? Eihän länsimainen sananvapaus tarkoita natsi-moodin omaksumista?
En kiistä sitä, ettenkö vuosien kiusanteon ja henkilökohtaisuuksiin menevien pilkkakirjoitusten jälkeen olisi kutsunut vastapuolen kirjoittajia henkisesti sairaiksi tai muuten vain russofobian ilmentäjiksi, sillä jossakin vaiheessa sitä kyllästyy kuuntelemaan omaan kunniaan ja henkilökuvaan liittyviä pilkkakirjoituksia. Minä olen elänyt kuitenkin aina omalla nimelläni, mutta juuri minun nimeni on haluttu tuossa kiusanteossa häväistä. Olen jatkuvan kiusanteon uhrina muuttunut yhä ironisemmäksi, yhä kyynisemmaksi ja yhä rohkeammaksi. Kai sitä haistattaa paskat jo psykologisen lainalaisuuden mukaisestikin, kun tuota kaikkea likaista saa kohdata päivästä toiseen. Olisin tahtonut valoisia ja kunnioittavia valtiollisia suhteita sekä kirjoittaa sellaisten suhteitten arvosta, mutta minusta on valitettavasti tullut tällainen kiukkuisa, ilkeäsanainen hapan vanha pappi, joka on yhä enemmän menettänyt uskonsa suomalaiseen jalouteen ja hyvätahtoisuuteen naapurisuhteiden hoitamisessa. Sitä tuntuu jäävänsä niin yksin vuosien kiusaamisen tähden.

Loppujen lopuksi tuo tutkinta-asiamies sai oikein ansioituneen arvonimenkin ja jatkoi kirjoitteluaan minua vastaan virallisissa selvityksissä, joiden mukaan minut pitäisi saattaa pois viralta määräajaksi tai pysyvästi, vaikka en ole mitenkään missään laiminlyönyt virkani tehtäviä. En ole edes työntänyt liputuspäivänä Suomen lippua housuihini pappispuvun alle! En tiedä auttaisiko se ihmisoikeusasiassa, jos olisin tehnyt tuollaisen tempun. Olen kuitenkin protestoinut sitä, että muutamat nimeltä tunnetut toimittajat ovat virittäneet viha- ja pilkkakirjoituksia Moskovan patriarkan alaista seurakuntaa vastaan. En ole pitänyt myöskään suomalaisen diplomaatin tavasta hoitaa ikävää perhetragediaa. Näissä asioissa olen kokenut omantuntoni mukaisena tapana asettua pilkan ja alistamisen kohteena olevan naisen ja hänen seurakuntansa tueksi. Eihän se kai haittaa ihmisoikeusasioissa, vaikka tämä nainen on venäläinen Suomessa? Olen näet tavannut useita venäläisiä naisia Suomesssa, joilla on suuria vaikeuksia saada osakseen oikeudenmukaista kohtelua viranomaismenettelyssä, kun vastapuolena on suomalainen mies.

Nyt kysynkin ihmisoikeustoimintaa tarkkailevalta suomalaiselta puheenjohtajalta, miten minäkin pieni suomalainen mies saisin oikeudellista turvaa demokraattisille ja perustuslaillisille oikeuksilleni toimia paremman sananvapauden ja syrjimättömyyden hyväksi Suomessa. Olen kuitenkin nyt menettämässä pappisvirkaa tai olen ainakin toistuvasti joutunut sellaisten huomautusten uhriksi. Eikö Espoon tuomiokapitulin pitäisi asettua pikemmin suojelemaan vuosikausien kiusanteon uhrina olevaa pappia sananvapauden ja perustuslaillisten demokraattisten oikeuksien puolesta kuin viedä virka papilta, sillä jälkimmäisessä tapauksessahan me valmistaisimme voittokulkueen noille pilkkakirjoittajille ja ProKarelian aktivisteille? Yhä edelleen nämä pilkkaajat vain kehittävät kielellisiä taitojaan loukatakseen meikäläistä, jopa kiusaajat suosittelevat lasteni huostaanottoa sillä perusteella, että nämä eivät ole vain Suomen kansalaisia vaan kasvavat kaksoiskansalaisuudessa myös reaalisesti. Eikö tuo kiusanteko ole jo aivan sopimatonta EU:n ihmisoikeuksien tuntijankin näkökulmasta? Myös kaikki muu kiusa vain jatkuu jatkumistaan, koska kirkossa tuomiokapituli vaikuttaa omalla menettelyllään antavan moraalisen hyväksynnän noille kiusaajille. Eikö demokraattisten ihmisoikeuksien mukaista olisi sanoa, että papin ihmisoikeuksia sopii suojella Suomessakin, joten kiusaajien on turva uhkailla enää…?
Asiastani on noussut varsin suuri kohu Suomen rajojen ulkopuolella, joten ehkä EU:ssakin voisi kiinnostua suomalaisista ihmisoikeusasioista: http://juhamolari.blogspot.com/2009/12/12102010-1200.html