maanantai 4. tammikuuta 2010

Punapappi savustettiin ulos kirkosta

Ystävien kanssa selvittelimme tänään piispa Mikko Heikan taustoja Ylitorniossa saksalaiskaudella ja sotalapsena Ruotsissa. Lisäksi tutkimme tutkinta-asiamies seurakuntaneuvos Jorma Backin taustoja. Sain myös mielenkiintoista aineistoa Espoon seurakuntien talouden valvonnasta. Noita tietoja saadessani eksyin antikvariaattiin ja löysin kiehtovan kirjan: Juhani Iivari, Punapapin päiväkirja (Tammi: Helsinki 1974). Vaikka melkein kaiman kertomus on vähän erilainen kuin minulla, niin koin myös kiinnostavia yhtymäkohtia. Näyttää siltä, ettei oikeistolaiskirkko ole muuttunut sittenkään yli 30 vuoden aikana. Lohdullista oli soittaa kirjan jälkeen Suomen Akatemian tutkimuspäällikölle, Stakesin tutkimuspäällikölle, joka oli loppujen lopuksi lähtenyt uusiin opintoihin ja väitellyt valtiotieteen tohtoriksi. Liperit jäivät oikeistolaiskirkossa, mutta uusi elämä löytyi. Ehkä ymmärsin keskustelusta sen suuntaisesti, että olisi paras pyytää juristi avuksi, sillä kapitulin väen kanssa ei muuten selviä, jollei pistä kovaa lakia heitä vastaan. Minulla ei ole kuitenkaan varaa juristiin. Muistan varsin hyvin, että piispa Mikko Heikka sanoi huhtikuun alussa 2009 prosessin tulevan kalliiksi minulle, kun pitää juristit ja muut palkata. Ehkä hän tiesi järjestelmänsä luonteen kirkkohistorian perusteella.

Juhanin tarina alkoi melkein kuin minulla, sillä hänkin meni Helsingissä Malmin seurakunnan kirkkoherra Immo Nokkalan puheille. Tätä ennen hän oli kuitenkin tavannut jo harmaan kirkkoruhtinaan Perkiön. Juhani paljasti työhönottokeskusteluissa kuulumisensa SKDL:ään, jolloin oli odotettavissa, ettei kova sotaveteraanipappi Nokkala ota miestä töihin. Minulla kävi sitä vastoin paremmin: Immo Nokkala kutsui minut Malmin seurakuntaan. En edes huomannut, kuulusteltiinko poliittista taustaani.

Juhanin tarina on myös muuten hyvin kaltaiseni. Hän kirjoitti Uuden testamentin eksegetiikasta gradunsa, mutta se ero on kuitenkin, että hänen gradunsa oli upea laudatur! Hyvä arvosana auttoi, että itse piispa auttoi Iivarin pappisuralle. Teologian tutkinnon suorittaminen ei ole tae pappisammatista, vaan yliopistosta valmistuneen henkilön täytyy saada ns. vokaatio, kutsu, töihin. Juhani Iivarilla oli vaikeuksia kutsun saamisessa poliittisten valintaperusteiden tähden.

Juhani Iivari piti tulosaarnansa 28.11.1971. Yhtyisin hyvin pitkälle tuon pastorin silloiseen selitykseen annetusta tekstistä. Iivari kysyi, mitä on olla riemuvuoden kuuluttaja tässä historian tilanteessa, keitä ovat tämän yhteiskunnan ja maailman köyhät, sokaistut pakkotyöläiset ja sotavangit. Kuka on heidän kurjistumisensa takana ja mitä käytännöllistä merkitystä on tänään riemuvuodella? Iivari saarnasi, että juuri poljettujen on noustava taistelemaan tulevaisuudestaan. Juuri sorretuilla on avain ihmisyyden vapauttamiseen sorron yöstä!

Itsenäisyyspäivänä 6.12.1971 Juhani Iivari saarnasi evankeliumitekstistä Joh. 8: 31-36 rohkeasti Pyhän kirjoituksen innoittamana. Hänen mukaansa yläluokan tulkitsemasta uskonnollisesta laista on tullut yhteiskunnallisen järjestelmän peruspilaristo, sen ruhjontamekanismi. Ihmisten välinen eriarvoisuus kärjistyy, itseänsä Jumalaa palvellaan väärin. ”Tähän Jeesus käy käsiksi, tähän uskonnolla verhottuun valheeseen ja harvojen vapauteen ja itsenäisyyteen”. Iivari viittasi Jürgen Moltmanniin: ”Poliittinen uskonto on olemassa kaikkialla siellä, missä yhteiskunta haluaa säilyttää yhtenäisyytensä symbolien avulla ja missa kansakunta kuvailee myyttikertomuksin syntymistään, taistelua olemassaolostaan, omaa tehtäväänsä ja itsetietoisuuttaan. Poliittisen uskonnon tapaa kansallisten muistomerkkien äärellä, pyhitettyinä päivinä, hautausmailla, majesteettia kuvaavissa symboleissa, presidenttien puheissa ja koulukirjoissa”. ”Jeesus murskaa ristinkuolemallaan nämä myytit. Hänet ristiinnaulitaan. Hän kokee poliittisen vehkeilijän kuolemantuomion, vallankumouksellisten seloottien kohtalon. Hän on poliittisesti vaarallinen henkilö” (Iivari 6.12.1971). ”Tämän päivän maailmassa enemmän kuin ehkä koskaan on uskallettava asettaa kyseenalaiseksi ne arvot, joita sanaan ’isänmaa’ sisältyy. Jokaisen kristityn on kysyttävä tänään, ovato muisteltujen miekkojen, kilpien, kivääreiden ja uhrien takaa myytävät arvot ja asenteet tosikristillisiä vai myydäänkö meille sakramentteja sortuaksemme jälleen mielettömiin tekoihin. Se, mitä historiassamme on tapahtunut, on vääjäämättä takanapäin. Kristitty opii siitä, mitä on tapahtunut ja etsiytyy eteenpäin tulevaisuuteen, jossa kaikki arvot arvioidaan uudelleen, myös isänmaallisuus ja isänmaallinen kristillisyys. Aamen” (Iivari 6.12.1971).

Uudenvuoden vastaanotolla 31.12.1971 Iivari selvitti ihmisten solidaarisuutta ja toveruutta, joka luomisesta kertovassa myytissä häivähtää ja on iskostunut Israelin profeettojen tietoisuuten rohkean yhteiskuntakritiikin lähteeksi. ”Mitä enemmän tarkastellaan Israelin profeettojen sanomaa, sitä selvemmäksi käy sen yhteiselämää paljastava luonne, sen yhteiskunnan perustuksiin ulottuva parannuksen vaatimus. Alhaisten ruoskimiseen, yhteiskunnallistn mätähaavojen paljastamiseen, sorrettujen puolustamiseen, köyhien ja kärsivien olosuhteiten muuttamiseen profeetoilla on ana sanansa sanottavanaan ja heidän syvä vihansa ja pureva saarnansa on aina kohdistettu etupäässä rikkaisiin, vallanpitäjiin ja muihin maailman mahtaviin” (Iivari 31.12.1971). ”J. Nasaretilainen jatkoi profeettojen linjalla. Hänen aikansa yhteiskunnassa rikkaus oli keskittynyt harvojen käsiin. Ainoa köyhäinhoitomuoto oli almujen antaminen, kerjäläisyys oli yleistä, sairaus katsottiin Jumalan rangaistukseksi synneistä ja niin muodoin ei katsottu kovinkaan usein voitavan puuttua siihen. Työvoimana käytettiin köyhiä päiväpalkkalaisia. - - - J. Nasaretilainen asettui yhteiskuntansa polkemien rintamaan, irrottautui juutalaiskeskeisyydestä, kääntyi yhteiskuntansa laintulkintaa vastaan ja hylkäsi hyvin pitkälle perinteiset auktoriteetit hakeutuen avoimeen ristiriitan yhteiskuntansa vallanpitäjienkassa saaden tästä ansaitsemansa tuomion. - - - Epäpoliittinen Jeesus ei koe koskaan ylösnousemusta, epäpoliittinen kirkko on sula mahdottomuus ja epäpoliittinen saarna on kirkon suurin valhe” (Iivari 31.12.1971).

Juhani Iivarin rohkeus näkynsä mukaiseen elämään oli ihailtava, vaikka itse en uskaltaisi sellaiseen rohkeuteen. 3.-4.10.1972 järjestettiin kutsunnat, mutta Juhani Iivari jakoi pappispuvussa kutsunta-alueen lähituntumassa ulkopuolella Sadankomitean julkaisemaa aseistakieltäytymistä ja siviilipalvelua esittelevää vihkosta ”Armeijaan ei ole pakko mennä – eikä välttämättä viisastakaan”. Siitä syntyi melkoinen meteli. Kirkolta perättiin vastausta, onko mainittu kappalainen papin virka-asussa suorittanut mielipidemuokkausta, joka olisi tähdätty voimassaolevia lakeja ja asetuksia vastaan. Onko kappalainen toiminut ”omalla ajallaan” vai seurakunnan aikana. Miten kirkon neutraliteetti horjuu menettelyn johdosta? Miten kappalaista rangaistaan toimen johdosta? Siviilipalveluksen ja aseistakieltäytymisen puolustaminen virka-asussa meni kirkkoneuvostosta tuomiokapituliin, jonne Juhani Iivari antoi hienon vastauksensa 5.12.1972.

Iivari vastasi tuomiokapitulille kysymykseen esiintymisestä virka-asussa ja mahdolliseen lainvastaiseen toimintaan neljällä argumentilla. Ensinnäkin hän tahtoi ilmentää sitä tosiseikkaa, että nuoressa pappispolvessa on jo havaittavissa selkeää kannanottoa puolustulaitosta ja ylipäätänsä sotia vastaan. Toiseksi virka-asussa esiintyminen sitoi kysymykseen hallitusmuodon suomista edellytyksistä perustella aseistakieltäytymistä. Kolmanneksi Iivari ilmensi käytöksellään sitä, että kriittisestä suhtautumisesta puolustuslaitokseen on tullut kirkon ja evankeliumin asia. Jouluevankeliumin sanoma ”ja maassa rauha ihmisten kesken” on käytännöllisesti törmäämässä yhteen kirkon perinteisen puolustuslaitosta myötäilevän asenteen kanssa. Neljänneksi Iivari toi virka-asussa esiintymisellä ilmi koko kirkon muuttumassa olevan asenteen rauhankysymykseen suhtauduttaessa ja ratkaisuja etsittäessä. Iivari ei voinut mitenkään tukea käsitystä, jonka mukaan kirkko olisi missään vaiheessa tai missään muodossa historiansa varrella omaksunut neutraliteettia, ”kaikkein vähiten Jeesus Kristus oli ja on neutraali persoona”. ”Katson myös, ettei kirkko voi eikä sen tulekaan olla neutraali tämän päivän yhteiskunnassa”.

Juhani Iivari oli piispa Aimo T. Nikolaisen puhuttelussa, jossa piispa puhui ja Juhani kuunteli. Piispan mukaan Juhanin ei olisi pitänyt toimia niin voimakkasti SKDL:ssä, vaikka piispa toisaalta hyväksyy pappien toiminnan poliittisissa puolueissa… Iivarin virkamääräykset seurakunnassa päättyivät ja alkoi ns. savustaminen ja pirullinen kidutus, jonka toimittamisessa kirkko on huippuinstituutio, jos niin tahtoo. 16.2.1972 kantelujuttu oli loppuunkäsitelty. Tuomiokapitulin päätös oli:

Tämän johdosta tuomiokapituli toteaa, että ette ole menetellyt sillä tavoin sopimattomasti, että olisi aihetta panna vireille Teihin kohdistuva kurinpitomenettely, mutta että piispa voi harkintansa mukaan kehottaa teitä välttämään kaikkea selllaista, joka voi antaa aiheen käyttäytymisenne arvosteluun”.

Lopulta kävi niin, että vankilapappivuosien aikana Juhani Iivari aloitti valtiotieteellisessä tiedekunnassa opinnot, jonka jälkeen nykyinen loistava ura aukeni kirkosta riippumatta.

Tapauksessa on mielenkiintoisia yhtymäkohtia omaan elämääni. Minun pahuuteni todetaan kuitenkin tutkinta-asiamiehen selvityksessä vielä suuremmaksi, koska minulle suositellaan kurinpitomenettelyä eli virasta poistamista määräajaksi tai pysyvästi. Vai olisiko käynyt niin, että 1970-luvulla kirkossa kokoomuslainen isänmaallinen henki pysyi jotenkin vielä YYA-hengessä, kun nyt taas kaikenlaiset natsistiset hengetkin on päästetty valloilleen Neuvostoliiton sortumisen jälkeen? 2000-luvun Espoon hiippakunta näyttäytyy vielä tylymmältä pirullisessa kiduttamisessa kuin evankelisluterilainen kirkko yli 30 vuotta sitten. Suosittelen luettavaksi Juhani Iivarin teoksen ”Punapapin päiväkirja”!

Löysin tänään antikvariaatista myös muita lukemattomia kirjoja: Mervi Kaarninen, Punaorvot 1918, ja Elina Sana, Luovutetut – Suomen ihmisluovutukset Gestapolle.