torstai 31. lokakuuta 2013

Suomen ulkoministeriön ”historiallisen laaja verkkovakoilu” on UM:n russofoobikkojen oma operaatio

MTV3 ja iltapäivälehdet kertovat, että Suomen ulkoministeriössä olisi paljastunut historiallisen laaja verkkovakoilu.[2] Suomessa syytellään Venäjää verkkovakoilusta, jonka kohteena olisi ollut Suomen ulkoministeriö. Vakoilu olisi jatkunut neljä vuotta, mutta juuri nyt asia tulisi julki. 

Hiukan malli epäilyttää. Suomen ulkoministeriöllä on harvinaisen suuri tarve osoittaa, että Suomi ei olisi vakoilusta unohdettu maa, vaikka saksalainen lehti ei löytänyt Edward Snowdenin aineiston perusteella mitään amerikkalaista vakoiluyhteystyötä Suomen kohdalta. Suomen nykyisen UM:n uhkakuvat tulevat aina idästä. Ajallisesti on nyt harvinaisen tarkoitushakuinen hetki tuoda väitteet julki. Julkisuutta eivät vähennä myöskään Suomen NATO-sotaharjoituksiin liittyvät kriittiset reaktiot. Suomi tarvitsee Venäjä-uhkan Nato-sotaharjoituksia varten.

On hyvin mahdollista, että Suomen ulkoministeriöstä on saatu luovutettua jotakin vähäpätöisempää aineistoa ulkopuoliselle henkilölle, jota nyt voidaan osoittaa todisteeksi pahan vakoilijan olemassaolosta. On kuitenkin aihetta epäillä, että tuo ulkopuolinen henkilö on ollut lapsenmielinen seikkailuhaluinen henkilö, joka on saatu houkuteltua tavalla tai toisella mukaan. Operaatio on ollut Suomen UM:n omassa johdossa alusta alkaen, ja operaation tarkoitus on ollut myöhemmin löytää ”vakoiluskandaali”.

16. toukokuuta 2011 sain sähköpostin salaiseksi jääneeltä ihmiseltä, joka halusi (a) minun avaavan venäläisen sähköpostin, (b) asentavan salausohjelman tietokoneelle, jotta (c) hän voi toimittaa salattuja tekstitiedostoja minulle turvallisesti.  (d) henkilö olisi halunnut, että levitän aineistoa venäläisiin tahoihin. Lisäksi hän antoi ymmärtää, että voisin saada vähän rahaa toiminnasta. Lisäksi hän onnitteli minua toukokuussa 2011 hommasta RT:ssa sekä oletti minulla olevan rt-muotoinen sähköpostiosoite. Kirjoitin asiasta jo heti blogissani 23.5.2011.[1] Kirjoitin silloin, että ”anti-safkalaiset” tyypit yrittivät järjestää provokaation minua vastaan.

Todellisuudessa toukokuussa 2011 minä olin vasta kysynyt työtä RT:ltä vähän aiemmin, kun keskustelin asiasta varsin avoimesti Bulevardi 2:n edustalla. Jos joku kuuli tarkasti televisiotoimittajan ja minun keskustelut julkisella paikalla, hän saattoi tietysti olettaa enemmän kuin minä itse oletin tuossa vaiheessa. Olin myös lähettänyt sähköpostia asian johdosta RT:lle, mutta sitä vastoin en ollut ollenkaan tietoinen asiaan liittyvistä vastauksista, jotka menivät spam-postiin. Minulla ei ollut mitään tietoa mistään RT-hommasta, kun tuo anonyymiksi jäänyt henkilö kirjoitti minulle. Tämä seikka viritti minussa epäluulon, onko joku suomalainen viranomaistaho kuunnellut minun ja RT:n tapaamista Bulevardilla. Sellaisella taholla on ollut pääsy myös sähköpostiini.

Samainen salaiseksi jäänyt tyyppi halusi lähettää UM:n asiapapereita minulle, jos ottaisin käyttöön salausjärjestelmän. 27.6.2011 tämä henkilö lähetti ”Niklas KoskenKorva” –salanimellä ohjeita salausjärjestelmää ja julkista avainta varten. Asia pitäisi siis näyttää noin salaiselta ja erityisen luottamukselliselta. Hän antoi oikein neuvoja, ja lopulta vuoden 2012 alussa suuttui, kun en suostunut menettelyyn. Kerroin jo tuoreeltaan provokaation yrityksestä sähköpostitse ainakin Johan Bäckmanille, Petri Krohnille ja Abdullah Tammelle.


Salaiseksi jääneen tyypin kirjoittelusta kävi ilmi, että henkilö ei osaa venäjää, joten en profiloinut häntä Kerkko Paanaseksi tai Jukka Malliseksi, joka ei tiettävästi osaa myöskään tietokoneista tarpeeksi kirjoittaakseen tuota provokaatiota. Ajattelin, että provokaattori voi olla lähellä noita tahoja, mietin myös Pauli Saarinen –nimistä eläkeläistä jolla on alkeellinen ymmärrys tietokoneista, ehkä kuitenkin todennäköisemmin itse UM:n piiristä. Tuon henkilön tarkoituksena on emäntänsä tai herransa käskyn mukaisesti tuottaa ongelmia minulle. Sain selville, että henkilö ei kyennyt kommunikoimaan venäjäksi, minkä tähden en luottanut häneen yhtään: minun mielestäni kyseessä oli suomalainen juoni muka välittää aineistoa minulle. Suomalaisiin en ole oppinut luottaa asioissa, jotka liittyvät minun ulkopoliittisiin yhteyksiin.

Minulle tuli tunne, että todellisuudessa jonkun vähäpätöisen aineiston avulla olisi haluttu tai ainakin voitu järjestää ansoja ns. Venäjään ystävällisesti suhtautuville dissidenteille, jos nämä ovat lapsellisesti seikkailuhaluisia. Tai minun innokkuutta olisi ainakin haluttu "koetella", ja se taho oli todellisuudessa minulle vihamielinen taho. Olisi ollut ilmeisen varma todellisen aineiston vastaanoton jälkeen, että olisin joutunut rikostutkinnan ja leimaamisen kohteeksi, jos olisin hyväksynyt kutsun saada UM:n papereita salauskoodien välityksellä ”luottamuksellisesti”. Tänään olisi MTV3 pistänyt pahan ”agentin” nimen esille. En tietenkään kuvittele itseäni osalliseksi "skandaaliin", mutta tuon tapauksen avulla voin hahmottaa tapahtumien kulun ja tarkoitusperän jotakin toista henkilöä käyttäen. Ehkä UM löysi jonkun höyrähtäneen tyypin tämän päivän skandaalin tarpeita varten. Operaatio ei ollut Venäjän johtama, vaan Suomen UM:n ja tiettyjen suomalaisten viranomaisten käsikirjoittama skandaali.
Täten uskon, että UM:n nettivakoilu on todellisuudessa UM:n omien russofobiikkojen järjestämä näytelmä, johon on ehkä löydetty seikkailuhalussaan höyrähtänyt aineiston vastaanottaja, jota voidaan nyt osoittaa sormella todisteeksi. 

 UM:n vakoilunäytelmä tyydyttää amerikkalaista isäntää vallitsevassa kansainvälisessä tilanteessa. Suomen UM tiesi liian nopeasti, että uhka tuli idästä, USA verkkovakoilun toimittajana ei sopinut julkisesti edes epäiltäviin aiheisiin, koska sellainen syytös ei olisi ollut skandaalin tilaajan mieliin. Myös The Moscow Post epäilee, että Suomen ulkoministeriön verkkovakoiluskandaali on Washingtonin tilaama näytelmä.[3]  "Törkeä verkkovakoilu" on yksityisyyden suojan ja perustuslaillisten oikeuksien kannalta sellainen epäily rikosnimikkeenä, että virkavalta saa lailliset oikeudet kuunnella mahdollisten epäiltyjen puheluita, tunkeutua sähköposteihin ja tietokoneille. Skandaali antoi liki rajattomat pakkokeinolain mukaiset oikeudet valvoa venäjämielisiä tahoja ja "epäiltyjen mahdollista verkostoa" Suomessa tutkinnallisista syistä.





Jälkikirjoitus


Minä olenkin lähettänyt UM:lle postia ja kysynyt, miksi heidän työntekijänsä jo kolme-neljä vuotta kävi blogissani jokainen aamu kello 9, lounaan edellä kello 10:45, iltapäivällä kello 14 ja joskus vielä kello 16. 3-4 kertaa joka päivä. Eikö olisi parempi, jos palkkaavat minut paikan päälle? Nyt UM ei ole käynyt blogissani enää pariin kuukauteen samalla intensiteetillä, mitä he harjoittivat monta vuotta jokainen arkipäivä. iIse asiassa lähetin sen sähköpostin 5.3.2013 UM:lle sekä sen henkilöstöjohtaja Vesa Lehtoselle ja tietohallintojohtajalle Ari Uusikartanolle. Tässä sähköpostin alkuosaa---




Viitteet.

[1] Juha Molari 23.5.2011. Anti-safkalaiset yrittivät vietellä köyhää ex-kirkkoherraa agenttitarjouksella. http://juhamolari.blogspot.fi/2011/05/anti-safkalaiset-yrittivat-vietella.html


[2] Iltalehti 31.10.2013. MTV3: Ulkoministeriössä paljastui historiallisen laaja verkkovakoilu. http://www.iltalehti.fi/uutiset/201310310155515_uu.shtml

[3] The Moscow Post http://www.moscow-post.com/in_world/ssha_podstavljajut_rossiju_v_novom_shpionskom_skandale12853/

”Rajan takaiset” voimat häiritsevät suomalaisia russo- ja kreml-foobikkoja

Finrosforumin yksi perustajajäsenistä (siis yhdessä Mallisen, Hautalan ja Storsjön kanssa), Suomen Pennin johtokunnan jäsenenä toiminut kääntäjä Theresa Norrmén sekä mediataiteilija Ilpo Kari klikkaavat tykkäämiset Mikael Storsjön möläytykselle tämän nykyisen vaimon Facebookissa.

Tuossa Facebook-päivityksessään 17. lokakuuta Turso kertoo jotain Wahlroos-kirjasta, koska on ylpeä saadessaan nimensä yhdelle sivulle kirjaa. Tursoa oli jopa haastateltu kirjaa varten.  Tämä on tietysti Turson juhlahetki, koska olemassaolo melkein lakkaa, jos nimeä ei ole jossain.

Tämän Walhroos-infon jälkeen Turso eksyy patologiansa ohjaamana moittimaan Iltalehteä, joka kohteli häntä kuitenkin vuosikaudet erityisen lempeästi.  Tietyt asiat häiritsevät parhaan kuviteltavissa olevan nautinnon toteutumista jopa hetkellä, jossa Wahlroos-kirjassa oli yhdessä kohtaa hänen nimensä, ”präntätty mustaa valkoisella”.

Iltalehdestä Turso päätyy FB-päivityksessä assosiaatioittensa avulla edelleen moittimaan minuakin ikään kuin levittäisin juttuja rajan takana – ja Turson ehtymätön sarkaismi päättyy mahdollisuuteen, että negatiiviset uutiset tekevät hänestä ”kuuluisan”.  Turso pistää siis jäytävän sisäisen tunteensa syyksi ulkoisen objektin, vaikka todellisuudessa mitkään tekijät eivät tue väitteitä ”ex-papin” levittävän tiettyjä ”juttuja” ”rajan takana” hänestä.

”Rajan takana” ilmaisee sekä "valtiollisen rajan takana" että kirkollisessa kielessä "ajallisuuden rajan takana iankaikkisuudessa". Herra Turso käyttää vahingossa tiedostamattaan tai tietoisesti ilmaisua ”rajan takana”, kun kertoo ”ex-papin” toiminnasta. Häneltä ei ole jäänyt unohduksiin, että pappi on rukoillut eksorsistisesti vapautusta pyytävän rukouksen, jotta ”rajan takaa” Jumalan voimat puuttuvat siihen pahuuden toimintaan, jota Storsjön ”Kavkaz-Center” harjoittaa. Jumalan tulisi puhdistaa nuo saatanalliset sanansaattajat pahoista hengistä. ”Rajan takaiset” voimat häiritsevät Turson pahuuden vallan rakenteita.

Turson keksintö nimetä minut "rajan takaiseen" tiedon levittämiseen on fantasiakuva, sillä väitteellä ei ole mitään todellisuusperustaa sikäli kuin "rajantakainen" viittaa Venäjään. Minulla ei ole nyt niinkuin ei koskaan aiemminkaan mitään suhteita Venäjän poliittisiin toimijoihin, turvallisuusihmisiin tai -organisaatioihin eikä edes mitään omaa suhdetta Venäjän tiedotusvälineisiin. Minä en soittele venäläiselle medialle mitään Suomeen liittyviä asioita, minä en soittele ylipäätänsä kenellekään venäläiselle toimittajalle yhtään mitään, koska minun suhteeni mediaan on vain lukijan tai kansalaisaktivistin suhde uutisaineistoon. Ylipäätänsä minulla ei ole Venäjälle mitään merkittäviä suhteita, lähinnä ja oikeastaan ainoat - hyvin satunnaiset - suhteet ovat lasteni isovanhempiin. Turso ei muodosta pahaa objektia tosiasioiden varassa, vaan fantasiansa perusteella. 

Turson psykologinen kuva on hyvin paljastava, melkein psykoanalyyttinen terapiahetki, jossa Turso antaa tajunnan virrata yhdestä toiseen ilman rationaalista ankaraa logiikkaa. Hänen suuri tarpeensa tuoda itseään esille ilmenee sanoissa ”mustaa valkoisella präntätystä” nimestä Wahlroos-kirjan yhdellä sivulla. Ei siinä mielestäni ole mitään pahaa, jos hän on iloinen siitä, kun yhdelle kohtaa kirjaa on saanut oman nimensä. Tuota narsistista tuokiota häiritsee kuitenkin ongelmat.

Siksi on outoa se mielen patologinen paine, joka ahdistaa hetkellistä iloa omasta nimestä Walhroosin kirjassa. Turso nimeää syyllisen objektin tuolle sisäiselle tuskalleen: hän löytää kaksi pahaa objektia, Iltalehden ja ex-papin. Hyvin tavallinen mielenreaktio on etsiä ja keksiä ulkoinen objekti omalle sisäiselle pahalle pelolle tai kivulle. Mielestäni Turso on kokenut vastaavaa ja samaa ahdistusta jo paljon aiemmin kuin hänellä oli nämä nykyiset kaksi pahaa "objektia" nimettäviksi. 

Todellisuudessa sisäinen tuska voi olla omaatuntoa ja mielen eheyttä riistävät likaiset teot ja muistot, joita herra Turso pelkää, tai joku muu itseään pelottava tuska. Nyt sisäinen tuska vaivaa niin paljon, että hänen kykynsä iloita oman nimensä löytymisestä ei ole eheä, vaan häiriintynyt. Häiriintymisen Turso selittää pahoilla objekteilla: Iltalehti ja Juha Molari. Voisin melkein toivoa, että ex-ministeri Heidi Hautala kävisi sielussaan myös samanlaista tuskaista kamppailua kuin Turso etsien mielenrauhaa ja vapautumista mielen likaisista muistoista ja pahuuksista. Tietysti jokainen vapauttava rukous koskee myös häntä niin kuin kaikkia muitakin russo- ja kreml-foobikkoja, joiden olisi aiheellista vapautua liitoksistaan pahuuden voimiin.

Musta huumori, sarkaismi ja leikinlasku tässä Turson asosiaatioketjussa ilmentävät narsisesti vääristynyttä tarvetta pitää kiinni omnipotenssista kuvitelmasta, jonka hän kokee koko ajan uhatuksi, mutta jota uhkaa hän yrittää intohimoisesti karkottaa karnevalistisella esiintymisellään. Mahdollisesti ”rajan takainen” toimii edelleen Turson mieltä terveellisellä tavalla ahdistaen. Eihän se ole terveen omantunnon merkki, jos joku ihminen antaa tukensa YK:n turvaneuvoston Al-Qaida-terrorismipakotteiden vastaisesti toimivalle web-keskukselle. Silloin on kyse perustavasta moraalisesta ja hengellisestä rappiosta. Mikä on kiinnostavaa, että tuo rappio näyttää ainakin jossakin määrin ja alitajuisuudessa vaivaavan itse kustantajaa.
 
Tiedän, että Turson nimi ei ole mustaa valkoisella präntätty vain Wahlroosin kirjan yhdellä sivulla, vaan jopa Israelissa terrorismia vastaan toimiva johtava kansainvälinen tutkimuslaitos on pyytänyt ja saanut minulta montakin ”mustaa valkoiselle” präntättyä sivua Turson toiminnasta. Monet tahot tutkivat sitä, mikä pistää suomalaisen miehen kustantamaan perkelemäisten terroristien tuki- ja organisointikeskusta.

Minulle itselleni on tärkeää, että sosiaalisessa mediassa ja muuallakin leviäisi pikemmin oikea kuin väärä tieto minusta. Oikea tieto on, että minä en levitä Venäjälle mitään juttuja kenestäkään ihmisestä tai muistakaan asioista.

maanantai 28. lokakuuta 2013

On hyvä olla suomalainen suojassa NSA:n urkinnalta

NSA kuunteli ja nauhoitti yli 70 miljoonaa puhelua Espanjassa joulukuun 2012 aikana. Koko maailman mittakaavassa urkinnat ovat kohdistuneet useisiin miljardeihin puhelimiin

Olen ehkä liiankin usein ollut tyly kuvauksissani, joissa olen arvioinut Suomen toimintaa. Tässä urkinta-asiassa on kuitenkin ylpeä olla suomalainen: ainakaan lehtitietojen mukaan yhtään suomalaista puhelinta ei ole urkittu vuosikymmeneen. 


Pidän hyvin mahdollisena Suomen koskemattomuutta. Suomessa tarvitaan käräjäoikeuden lupa urkinnalle. NSA ei ole sellaiseen hakuprosessiin valmis, kun tietää Suomen suojelevan kansalaistensa koskemattomuutta suurvallan painostustakin vastaan

Suomen erityisasema tekee olot vapaaksi täällä. Suomi on (a) epäkiinnostava alue, (b) suomalaisten puhelut ovat itsessään tyhmiä (3) suomen kieli on liian vaikea NSA:lle. Suomessa ei kuunneltu yhtään puhelinta koko vuosikymmenen aikana, vaan USA vain muuten rakensi lähetystönsä yhteyteen korkeanteknologian innovaatiotutkimuskeskuksen. NSA:n resurssit eivät toistaiseksi kohdistu suomalaisten tarkkailuun, eikä nuo urkintaresurssit ole vielä olleet valmiit. Suomea pidetään ja kunnioitetaan myös puolueettomana rauhallisena valtiona. 

Suomen erityisen loukkaamaton hyvä tilanne ei tietenkään tarkoita, että tulevaisuudessa suomalaisten puhelimet olisivat yhtä koskemattomia. Siksi on tärkeää, että (a) suomalaiset jatkavat tyhjänpäiväisten asioiden puhumista puhelimiinsa tällä vaikeasti ymmärrettävällä suomen kielellä, ja (2) Suomi valtiona suojelee yhä kansalaistensa koskemattomuutta.

Suomen kansalaisena ilmaisen arasti murheeni, että Amerikan NSA ei ole turvannut suomalaisten rauhallista elämää, vaan olemme jääneet aivan orvoiksi, kun koko muu maailma saa olla kiitollinen NSA:n suojelulle. NSA on kuin Jumalan lähettämä suojelusenkeli, joka kulkee rinnallasi (tai taskussa tai laukussa) kaikkialle, minne sinä menet. http://m.iltalehti.fi/ulkomaat/2013102817654991_ul.shtml

Suomalaisen maaorjan rautaiset ikeet

Venäjälle vuosiviisumissani on enää viimeiset päivät. Valitettavasti suomalaisten ja tiettyjen EU-poliitikkojen fobioiden ja poliittisen pelin vuoksi minun täytyy yhä edelleen ostaa uusi viisumi. Vieläkään emme saaneet viisumivapautta, josta olisi suurta hyötyä meille suomalaisille maaorjille ja meidän vapaalle liikkumiselle. Tutkimusten mukaan nuoret suomalaiset ovat valmiita avoimuuteen ja uuteen maailmaan, mutta vanhemmassa väessä on liikaa russofobisia jääriä, jotka yhä edelleen vainoavat ryssää hietasten ja rokkien kanssa vanhoissa sodanaikaisissa juoksuhaudoissaan, joita he kaivoivat jo uljaan Erkon aikana.

 Nyt en kuitenkaan osta ihan heti uutta Venäjä-viisumia, sillä en löydä mistään rahaa uutta viisumia varten. Pitkäaikaistyöttömän maaorjan peruspäivärahasta ei todellakaan riitä säästöön rahaa viisumia varten.

 Sinänsä periaatteeni on, että myy kaikki ja osta viisumi Venäjälle. Nyt ei ole edes niitä viimeisiä varoja, joilla ostaisi viisumin. Tämä luo tietysti epävarmuutta, koska koskaan ei tiedä miten hulluksi elämä muuttuu Suomessa. Olen aina elänyt parhaani mukaan hiljaa ja näkymättömästi, jotta en joutuisi suomalaisen dissidentin kauheaan osaan tässä pienessä maassamme, jossa on yhä natsien useita vaikuttavia perillisiä. En ole onnistunut riittävästi hiljaisuudessani. Suomessa ei pitäisi olla naivi ja kuvitella, että täällä on oikeasti avoin kansalaisyhteiskunta ja perustuslaillinen demokratia, jossa kukin saisi ilmaista pelkäämättä vakaumuksensa ja poliittisen kritiikkinsä. Dissidentti joutuu kulissien edessä ja takana monien pyöveleiden ja heidän apureiden toimesta vähintään maaorjan rautaisiin ikeisiin, jos ei ehkä jopa mestattavaksi. Risto Rytiä ei hirtetty sotasyyllisyydestä huolimatta, mutta sitä vastoin varomaton henkäyskin Finrosforum ja Suomen Pen -järjestöä vastaan voi saattaa sinut ikuiseen pannaan, hirvittävään kiroukseen joka toimitetaan Suomen johtavien kreml- ja russofoobikkojen julman päätöksen mukaan. Ehkä minä päästin noita vastaan pientä henkäystäkin pahemmat hajut.

Nykyinen viisumini on ostettu ihan tavallisen suomalaisen turistitoimiston avulla. Turistitoimisto löysi oikein mahtavan kutsujan tuohon viisumiini "Venäjän federaation presidentin administraatiosta". Olen hyvin iloinen tuosta sattumasta, sillä kunnioitan todella kutsuvaa tahoa. Isossa määrässä viisumeita joskus tulee näitä mukavia yllätyksiä. Niin voi käydä kenelle tahansa, kuten on nähtävissä.

Nyt olen jäämässä suomalaiseksi maaorjaksi, jolla ei ole edes edellytyksiä vapautua orjuuden rautaisista ikeistä Suomessa. Orjuuden rautaiset ikeet tekevät kipeää. Myös minun sieluni huokaa vapauteen, uuteen Venäjä-viisumiin.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Suomalainen ”tiikeri-isä” ohjaa lastansa parempaan menestykseen

En tiedä, olenko minä suomalainen tiikeri-isä, kun esitän "vaatimuksia" jalkapalloilevalle pojalleni? Mielestäni elän lajin luonteen ja kilpailun periaatteiden mukaisesti, kun tarjoan "ratkaisuja" sisäsyntyisten vaatimusten käsittelyä varten.


_ _ _ 

Jalkapallossa on talvisarja alkanut. Minä itse en pelaa jalkapalloa, mutta poikani pelaa. Pojan pelaaminen koettelee myös minun mielenmalttiani. Tappion ja epäonnistumisen hyväksyminen on ollut minulle aina erityisen vaikeaa. Tietysti olen pohtinut sitäkin, että onko minun vähäosaisuuteni ja köyhyyteni eräs tärkeä tekijä kriittisyydelleni, joka ilmenee pojan harrastuksen arvioinnissa. Tuollainen vastaus olisi helppo kehitellä, kun näkee yhtäällä isän marginalisoituneeksi pitkäaikaistyöttömäksi mieheksi ja toisaalla tietää isän ”moittivan” poikaansa epäonnistuneista suorituksista jalkapallo-ottelussa tai harjoituksissa. Torstaina ”moitin” poikani harjoitusten heikkoa toteutusta ja sunnuntaina moitin paria seikkaa jalkapallo-ottelun jälkeen.


Tästä kohdasta - jossa valokuvaaja seisoo -
ilmassa kova ”kanuuna”
maalin kattoon yläripaa hipoen,
20 onnistunutta potkua
jalkapallo-ottelun jälkeen lisäharjoituksena
Minun persoonani on valitettavan johdonmukaisesti aina ollut voittoa vaativa jo aivan pienestä pojasta alkaen, jo niin kaukaa kun itse olin aivan pieni poika. Eikä minunkaan isä ”vaatinut” minulta voittoa, vaan pikemmin oli väsynyt siihen, että minä suutun tappion jälkeen. Voitin 10, 12 ja 14 vuoden iässä useita hiihtokilpailuja kymmenien sekuntien tai jopa usean minuutin erolla toiseksi tulleeseen kilpailijaan. Siihen aikaan kilpailijoita saattoi olla useita kymmeniä kussakin sarjassa. Voitin myös juoksukilpailuja tuossa iässä. Aina en kuitenkaan voittanut. Tappioita oli vaikea hyväksyä. Juoksukilpailuissa muistan jättäneeni viimeisellä kierroksella useamman kerran kilpailun kesken, kun toinen juoksija meni ohitse. En hyväksynyt itselleni mahdollista hopeaa, joka olisi vain häpeä. Minua ei kiinnostanut se, että meidän takana saattoi olla vielä useita kymmeniä juoksijoita. Sittemmin nuorena pappina tiesin testien ja harjoitteluni perusteella, että olin usein ihan ”kilpailullisessa” kunnossa, mutta en kuitenkaan niin hyvässä, että olisin 90-luvun alussa voinut päästä Suomen maajoukkueeseen. En nähnyt mitään syytä kilpailla lainkaan tuollaisessa tilanteessa, kun myös pappisvirka rajoitti melkein kaikkien viikonloppujen käyttöä. Itse asiassa kesäisin minulla ei ollut koskaan vapaita viikonloppuja. Ei ollut mitään syytä taistella vapaita viikonloppuja, kun voittamiseen ei ollut edellytyksiä. Pelkkä hyvä suoritus ei ole syy kilpailla aikaihmisellä. Lasten kanssa on tietysti vähän eri juttu: he ovat vasta kasvamassa urheiluun, joka voi olla myös elämäntapa ilman kilpailua.


En tietenkään vaadi, että ”on pakko” voittaa ja menestyä, mutta niin kauan kuin harjoittaa jotain urheilua harrastuksenaan, ”on pakko” tehdä laadukkaasti työtä kehittymisensä ja oppimisensa hyväksi. Urheilun luonteeseen kuuluu, että voittoa ja menestystä kuuluu ja täytyy tavoitella. Pelkkää kivaa osanottoa ei tavoitella urheilussa. Pelkkä osanotto ei ole kivaa. Suomalainen urheilumaailma on nykyään muuttunut pehmeäksi, jossa voiton tavoittelusta ei ole lupa ääneen puhua, vaikka sitä oikeasti halutaan. Tilanne on vähintäänkin epäterve, jossa siitä ei saa puhua ääneen ja avoimesti, mitä kuitenkin salaisesti tahdotaan. Niin salattu kaipuu voittoon muuttuu häpeäksi. Minun mielestäni tyytyminen tappioon pitäisi tulla häpeäksi!


Olen kuullut monia populaaripsykologisia lausahduksia siitä, että pitäisi vain ”kannustaa” ja ”kiittää”. Niin voi tietysti olla ”keskimäärin”, jos keskimääräistä lasta on edes olemassa. Olen katsonut psykologisten teorioiden ja selitysten taakse keskimääräistä perusteellisemmin, kun olen väitöskirjaani varten lukenut satoja teoksia lapsen mielen rakentumisesta. Kävin poikani kanssa katsomassa myös muutaman ottelun, jossa Suomen paras juniorijoukkue pelasi. Kyllä oli aivan helppo kuulla ja havaita, että vanhemmat pohtivat aivan aidosti pelaamisen ongelmia, he uskalsivat olla kriittisiä. ”Voitto” oli oikeasti heidän päämääränsä eikä vain ”kiva osanotto”. Minun mielenlaatuni on enemmän tuollainen. Siellä pelataan voitosta ja menestyksestä eikä katsella koko ajan yhdenvertaista tai reilua minuuttimäärää, jossa kaikki pelaisivat riippumatta onnistumisesta.


Niin minä valitettavasti luulen, että voiton kunnioittaminen on minulle oireellista jo paljon pitemmältä ajalta kuin nyt vasta työttömyyden päivistä alkaen. En voi kuitenkaan vakuuttaa, kumpi olisi ennen: minun ”vaatimukset” poikani suoritusta kohtaan vai hänen ”tyytymättömyys” epäonnistuneen suorituksensa jälkeen. Olisi varsin yksinkertaistettua väittää, että ”vaatimukset” tulevat vain isän ”moitteen” perusteella. Itse harrastin juniorina urheilua ja tiedän, että ”vaatimukset” tulevat urheilevan lapsen omasta mielestä. Tätä kertovat itse asiassa monet psykologiset luonnehdinnat lapsen mielestä ja vaatimuksista itseään kohtaan. Sitä keski-ikäisen ihmisen tapaa vähätellä tappiota kutsutaan vasta ns. depressiivisen kauden tulokseksi ihmismielessä: en tahtoisi nähdä, että urheilijamme ovat lapsesta alkaen depressiivisiä! Nyt on myös merkittävästi erilaisia kulttuureja ja toimintatapoja siinä, kuinka kohdata ja käsitellä mainitut ”vaatimukset” ja vaatimusten jälkeiset ”epäonnistumiset”.


Olen useamman kerran mennyt liiallisuuteen pahoissa sanoissani, joilla olen moittinut poikaani heikon suorituksen jälkeen. Silloin voidaan puhua myös perusteettomasta moitteesta. Hän ei ole kuitenkaan lamaantunut. Niin pitkälle ei pidä mennä moitteissa. Valtaosin on poikani itsekin tiedostanut ongelmansa. Usein hän tiedostaa ongelmansa ennen kuin olen sanonut sanaakaan. Monta kertaa olen auttanut häntä tiedostamaan ongelmansa. Heikkolaatuisen tai keskinkertaisen suorituksen ja pettymyksen kohtaaminen ei ole aina ja välttämättä sellaista kiva, kiva – puhetta, vaan pettymys saa olla aitoa ja korjaavat suoritukset kehittäviä. Vanha antiikkinen viisaus kertoi siitä, että erään puoskarin luo tuli sairas ihminen, mutta tuo puoskari vain nauratti sairasta ihmistä, kertoi pelkkiä kaskuja ja vitsejä. Sitä vastoin lääkärin luo tullut sairas ihminen saattoi kokea kivuliaan operaation, mutta oikean lääkärin luona sairas ihminen tuli terveeksi. Liian usein lasten urheilukasvatusta hoidetaan niin kuin puoskarit, naurattaen ilman että tautia parannetaan.


Tänään poikani ei ollut ihan valmis otteluihin, mikä ei ollut yllätys minulle, kun näin hänen kamppailevan päivän mittaan äitinsä kanssa. Rauhanomainen keskittyminen puuttui. Ottelussa hänen syötöt menivät lähes poikkeuksetta omille pelaajille, erään kerran syöttö meni vastapuolelle kun keskimies oli tarpeettoman passiivinen kun syöttö oli tulossa hänen jalkaansa. Mutta muut ratkaisut olivat valtaosin tarpeettoman passiivisia, ”peruttelevia” aina varman päälle. Kerran hän syötti onnistuneesti eteenpäin keskikentälle vapaalle pelaajalle, josta oma pelaaja syötti heti eteen maalintekijälle. Poikani pelasi molemmat ottelut kokonaisuudessaan keskinkertaisuutta hiukan heikommalla tasolla, mutta ilmeisesti niin riittävästi, että sai pelata koko ottelut. Hän ei hävinnyt kaksinkamppailutilanteita. Kerran hän sai valmentajalta käskyn potkaista vapaapotku. Valmentaja luotti hänen, koska tiesi laukaukset koviksi. Valitettavasti tuo vapaapotku ei ollut sillä tasolla, johon poikani pitäisi keskimäärin aina pystyä. Kova potku meni neljän metrin päässä olevan muurin sivusta varsin matalalla maalin edustalle, josta vastapuoli sai pysäytettyä sen eivätkä omat pelaajat ennättäneet taistella palloa eteenpäin maaliin. Ottelujen jälkeen kysyin monta kertaa, miksi vapaapotku oli niin surkea. Ehkä kysyin tarpeettoman montakin kertaa! Tietysti eräs syy oli lähellä oleva muuri, mutta sekin on vain tekosyy. Toinen syy oli totuttua kovempi pelialusta, erityisen lyhyt tekonurmi. Kaikesta huolimatta potku olisi saanut olla niin hyvä kuin poika myös itse odotti itseltään. Niin kotimatkalla minä annoin pojalleni tehtäväksi laukoa vastaavasta kohdasta 20 kovaa vapaapotkua maalin yläkulmaan ennen kuin hän tulee sisälle kotiin.  Pallon pitää lähteä niin kuin ”tykin suusta”. Menimme heti ottelun jälkeen kotipihalle jalkapallokentälle – ja teimme yhä uudestaan tuon saman vapaapotkun lukuisia kertoja!


Ottelussa hän antoi kovan, mutta liian matalan vapaapotkun. Tästä valokuvan (ks. yllä) kohdasta pitäisi tehdä maali myös muurin yli maalin yläkulmaan. Poikani pelasi myös muuten liian passiivisesti vaikka toki välttävästi tänään. Kotikentällä tehdyt kaikki vapaapotkut eivät onnistuneet pelin jälkeen riittävän hyvin, että olisin kelpuuttanut ne: vain onnistuneet laskettiin tuohon 20 vapaapotkuun. Lopussa alkoi onnistua liki jokainen: ilmassa kova ”kanuuna” maalin kattoon yläripaa hipoen. Muut eivät kelvanneet. Lisäksi kysyin, miksi hän ei ottelussa tuonut useampaa kertaa palloa ylös pakkina, ”ottanut tyhjiä” pois, vaikka siihen oli tilaisuus. Hän kysyi, että olisinko halunnut häneltä enemmän ”rohkeutta”, mutta minun mielestäni kyse ei ole ”rohkeudesta”, vaan peliälystä ja tilanteen lukemisesta. Oikeastaan tuon yhden kerran hän teki melkein oikein ja siitä oli tuloksena keskuskenttämiehen syötön välityksen jälkeen kärkipelaajan tekemä maali. Kun peli siirtyy vastapuolelle, sieltä on paljon pitempi matka vastustajalla tulla taas pahantekoon. Tämä seikka on tosi tärkeä tajuta etenkin tilanteessa, jossa on syytä pelätä pelikavereiden menettävän palloja kamppailutilanteissa.

 


Kun suoritus ei jossain tilanteessa onnistu tarpeeksi hyvin, niin minun mielestäni ei ole hyvä jättää poikaa tai ketään pelaajaa flegmaattisesti tyytymättömyyteen, vaan on opeteltava tuo kyseinen suoritus yhä uusien toistojen avulla. Mitä aiemmin epäonnistunut suoritus toistetaan onnistuneena, sen parempi. Siksi menimme jo heti pelien jälkeen tänään jalkapallokentälle. Emme tietenkään liioitelleet, vaan keskityimme yhteen asiaan, jota toistamme taas uudestaan huomenna ja ylihuomenna. Huono suoritus on sallittua yhden kerran, mutta huonosta suorituksesta pitää oppia pois.
 
Lauantaina heti pelin jälkeen etsimme onnistunutta vapaapotkua. Sunnuntaina aamupäivällä opettelimme eroon pelissä nähdyistä ja koetuista puutteista 2 tuntia jalkapalloa harjoitellen. Jalkapallon aamupäiväharjoituksen jälkeen poikani meni sovitusti ystävänsä luo, kun tämä ystävä oli saanut valmiiksi tämän päivän viulunsoiton harjoitukset. Hän harjoittelee viulunsoittoa 3-5 tuntia joka päivä. Menestystä on tullut kotimaasta ja ulkomailta kilpailuista. Totesimme poikani kanssa automatkalla tuon ystävän luo, että itse asiassa jalkapalloakin pitäisi harjoitella niinkuin viulunsoittoa 3-5 tuntia joka päivä. Meidän harjoituksemme ovat olleet vielä vähäisiä, tänään vasta 2 tuntia ja ehkä illalla tunti lisää. Kun harjoittelua on säännöllisesti 5 tuntia päivässä, niin hyviäkin tuloksia voisi alkaa näkyä.


Kahden jalkapallo-ottelun ja meidän lisäharjoituksemme jälkeen poikani meni lauantai-iltana huoneeseensa omaan rauhaansa, söi pikkuisen annoksen jäätelöä ja laittoi korvakuulokkeet päähänsä. Kävin kysymässä lopulta, mitä musiikkia hän ylipäänsä kuuntelee. Kumpikaan vanhemmista ei itse asiassa tiedä pojan musiikin kuuntelusta ja mausta. Hän kuunteli Vivaldia, jota hän omien sanojensa mukaan kuuntelee puhelimen nettiliittymällä VKontakten kautta aina, kun tahtoo rentoutua. En itse tunne Vivaldia, mutta ei se kai paha ole rentoutumiseen. Tasapainoinen ja onnellinen poika meni ajoissa nukkumaan sen jälkeen kun oli kuunnellut Vivaldit.


Olisi kai minunkin tietysti hyvä oppia, että en ”moiti” poikaani liiallisesti huonolaatuisen (tai keskinkertaisen) suorituksen jälkeen. Pitäisi säilyttää mielenmaltti, hengittää pitemmän aikaa rauhallisesti, ja vasta oman tyyneyden tilassa käsitellä ottelun menestystä ja epäonnea. Tietysti keskustelemme aina myös onnistumiset. Ilo ei ole suinkaan kadonnut, vaan harjoitteluinto on vain lisääntynyt. Torstaina seuran jalkapalloharjoitusten 90 minuuttia jälkeen peliinsä tyytymätön poikani meni vielä kotikentälle harjoittelemaan jalkapalloa 60 minuutin ajaksi. Minä kannustin myös silloin siihen, että epäonnistuneet potkut eivät saa jäädä viimeiseksi suoritukseksi, vaan on parempi toistaa onnistunut suoritus useamman kerran.


Tämän blogin linkissä on esitelty kiinalaisen professorin Amy Chuan tiikeriäiti-kirja (suom. Tiikeriäidin taistelulaulu). Tuo kirja kertoo kiinalaisesta kasvatuksesta. Teos on professorin kiinnostava ”itsekriittinen” tarkastelu kasvatuksesta menestyksen tekijänä.[1][2][3] Kiinalainen kasvatusmenetelmä vaatii onnistumista ja onnistumista varten paljon harjoittelua. Siinä ei ole kaiken keskuksessa ”kannustava kiva yhteinen juttu”. Kiinalaisen kasvatusmenetelmän vaarallisuus on tietysti siinä, että lapsen menestys on kunnia-asia koko suvulle. Minun on varottava, että pojan kehitys ja tappio eivät olisi oman vähäarvoisen egoni vaatimusten heijastamista. Mielestäni tekeminen voidaan ottaa kiinalaisella vakavuudella, kun on kyse harjoittelusta, mutta suvun ja vanhempien kunniaa ei pidä sitoa lapsen onnistumiseen tai tappioon. Menestystä saa tavoitella ilman suurta häpeää.


Amy Chua on useasti muistuttanut, että hänen kasvatuskirjansa on elämänkerrallinen, ei kasvatustieteellinen ohje. Hän käsittelee siis kulttuurillista ilmiötä, josta voi jotain ottaa opiksi, mutta jota ei pidä käsittää ehdottomaksi ohjeeksi. Hänen kohuteostansa on tulkittu usein väärin ikään kuin hän antaisi kovat kokemukset oikean kasvatuksen määräyksiksi. Amy Chua kertoo perusteet, miksi kiinalaiset vanhemmat kasvattavat menestyksekkäämpiä lapsia kuin länsimaiset vanhemmat.[2][3] Keskimääräisesti kiinalainen vanhempi on ankarampi siinä, että lasten tulee harjoitella saavutuksensa hyväksi. Erään tutkimuksen mukaan kiinalaiset vanhemmat käyttivät 10 kertaa enemmän aikaa lastensa kehittämiseen kuin länsimaiset vanhemmat.[3] Saavuttaakseen hyvää, täyty tehdä työtä: harjoittelu ei ole aina ”hauskaa”.[3] Itsekin muistan venäjän kielen oppitunneilta Pietarista, että ryhmäämme saapui kiinalainen tyttö, joka ei osannut oikeastaan yhtään venäjää. Kun saimme opeteltavaksi Pushkinin erään pitkähkön runon, niin tuo kiinalainen tyttö opetteli runon seuraavaksi päiväksi ulkoa, vaikka ei ymmärtänyt venäjästä juuri mitään. Me suomalaiset ja saksalaiset ihmettelimme ahkeruutta!


Kiinalaisessa kasvatuksessa vanhempien kunnioittaminen on erittäin suuressa arvossa toisin kuin länsimaisessa kasvatuksessa.[3] Länsimaiset vanhemmat ovat äärimmäisen huolestuneita siitä, miten heidän lapsensa tuntevat mahdollisesti epäonnistumisessaan, mutta kiinalaiset vanhemmat eivät murehdi tuota kysymystä. Länsimaiset vanhemmat eivät oikeastaan uskalla edes lastensa kanssa tavoitella menestystä, koska ovat niin neuroottisia epäonnistumisen tunnetta vastaan. Kun länsimaiset vanhemmat pelkäävät aiheuttaa ”murhetta” lapselle epäonnistumisen johdosta, niin kiinalaiset vanhemmat teettävät lapselle lisää harjoituksia, jotta suoritustaso parantuu kiitettäväksi. Kiinalaiset vanhemmat uskovat, että heidän lapsensa voi saavuttaa menestyksen, mutta tämä menestys on kiinni vanhempien kasvatuksen laadukkuudesta. Mielestäni useimmiten länsimaiset vanhemmat ovat tulleet liian ”pehmeiksi”, mikä ei ole suinkaan lempeyttä, vaan lapsi voi kokea pehmeyden laiminlyönniksi tai välinpitämättömyydeksi. Lasta, joka tahtoo menestyä, olisi autettava työn ja harjoittelun avulla menestykseen.


Kun näen suoritukseensa tyytymättömän poikani, niin valitettavasti minä myös moitin lisää samasta asiasta. Jos yritän "lepyytellä" ja "selitellä", hän suuttuu, koska tietää kriittisesti syyn tyytymättömyyteensä. Suoritus ei ole onnistunut. Olen havainnut, että kiitos voi joskus onnistua keskinkertaisen suorituksenkin jälkeen, kun hän on itseään soimannut: heti kohta pelattavassa seuraavassa ottelussa poika on voimakas ja vapautuneen iloinen parempaa suoritusta varten. Paras tapa olisi aina etsiä "ratkaisu", jonka avulla hän voi korjata tyytymättömyyttä aiheuttaneen ongelman, epäsuorituksen. Silloin epäonnistuneesta suorituksesta saa tuntea rakentavaa vihastumista, en ota pois pojan vihastumista ja vähättele sitä suuttumista, mutta poispääsy on tarjolla onnistuneen harjoituksen avulla. Tämä on valtaosin toimintatapani, vaikka olen myös liian kova sanoissani.


En ymmärrä mitään ”kannustusta", joka on tyhjä abstraktio, epäselvä käsite. Etenkään poikani urheilumotivaatiossa ei ole ongelmaa. En oikeastaan tiedä montakaan urheilevaa lasta, jolla olisi motivaatio-ongelmaa. Kannustusta ei tarvitse siinä suunnassa ikään kuin suojellen ”motivaatiota”. Niin sanottu kannustaminen ja jälleen kannustaminen epäonnistumiseksi koetun suorituksen jälkeen itse asiassa syö sitä kallisarvoista motivaatiota, uskoa omiin kykyihin. Epäonnistumisen ja pettymisen kokeminen eivät ole siis motivaation puutetta. Mitä siis kannustaa? Oikeastaan ainoa kannustamisen tapa on aidosti hyväksyä surkea tunne ja hyväksyä suoritus riittämättömäksi laadultaan - vähättelemättä. Oikeaa kannustamista on ohjata kehittää taitoja paremmiksi. Torstaina jo tuntuvasti seuran jalkapalloharjoitusten jälkeen – kotipihalla noin kello 20:20 - minä KÄSKIN, että pojan TÄYTYY lähteä jo vihdoin sisään, kun hän oli tunnin harjoitellut jalkapallopotkuja seuran harjoitusten jälkeen.  Tänään ottelujen jälkeen minä puolestaan KÄSKIN, että teet 20 onnistunutta vapaapotkua kotikentällä, ja vasta sen jälkeen menemme sisälle.


Olen kuullut väitteitä, että kiinalainen kasvatusmalli ei missään tapauksessa soveltuisi länsimaiseen kristilliseen kasvatusperinteeseen, mutta todellisuudessa vanhempien kunnioittaminen ei ole mitenkään erityislaatuisesti vain kiinalainen perinne, vaan se on yhtä hyvin juutalainen ja kristillinen traditio antiikista alkaen pitkälle uuteen aikaan saakka, vaikka sittemmin länsimaisessa yhteiskunnassa vanhempien kunnioitus on tavalla tai toisella kokenut ”inflaation”.  Kiinalainen vaativa ja harjoituksiin ohjaava vanhemmuus liittyy kiinteästi vanhempien kunnioittamiseen. Nämä eivät toimi ilman toinen toista.


Mitään yhtenäistä kristillistä kasvatusperinnettä ei ole edes olemassa, ja vielä vähemmän tuo kristillinen kasvatusperinne olisi samaistettavissa postmodernin länsimaisen feministis-humanistisen ”kannustamis-ideologian” kanssa, jota erheellisesti kutsutaan nykyään ikään kuin kristilliseksi kasvatukseksi. Vanhempien kunnioitus on vanhastaan kristillisessä traditiossa ilmaissut myös kaikkien muiden käskyjen ja opettajien kunnioittamista ja noudattamista, sen sijaan että seuraisi kaikenlaista omalakisuutta ja anarkistisuutta. Apostoli Paavalin kirje Kolossalaisille antaa yhteiselämän ohjeeksi, että ”lasten tulee totella kaikessa vanhempiaan, sillä se on Herralle mieleen” (Kol. 3:20). Sama opetus on selvä myös Siirakin kirjassa (3:3-4), joka oli varhaiskirkollista pyhää opetusta. UT:n Efesolaiskirjeessä toistuu tuo sama kehotus: ”Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaisia Herraa totellen” (Ef. 6:1). Kristilliseen opetusperinteeseen on aina kuulunut tuon kehotuksen rinnalla myös isille muistutus, että lapsissa ei saa kuitenkaan herättää vihaa (Ef. 6:4). Kasvattaminen kunnioitusta edellyttäen on hoidettava vanhemman sellaisella viisaudella ja rakkaudella, että lapsessa ei herää kapina ja viha. Lapsen on saatava tuntea, että ohjaavat harjoitukset syntyvät yhteisen pyrkimyksen puitteissa, vanhempi ei toimi lasta vastaan vaan tämän hyväksi. Vanhempien kunnioitus toteutui antiikista uudelle ajalle saakka länsimaisessa kristillisessä lastenkasvatuksessa enemmän sen suuntaisesti kuin kiinalainen ”tiikeriäiti” ilmentää kuin nykyisen feministishumanistisen koodiston mukaan.


En tiedä, olenko minä suomalainen tiikeri-isä, kun esitän "vaatimuksia" jalkapalloilevalle pojalleni? Mielestäni elän lajin luonteen ja kilpailun periaatteiden mukaisesti, kun tarjoan "ratkaisuja" sisäsyntyisten vaatimusten käsittelyä varten.

Viitteet:

[2] WIkipedia: Battle Hymn of the Tiger Mother. http://en.wikipedia.org/wiki/Battle_Hymn_of_the_Tiger_Mother
[3] The Wall Street Journal 8.1.2011. Amy Chua: Why Chinese Mothers Are Superior.  http://online.wsj.com/news/articles/SB10001424052748704111504576059713528698754

perjantai 25. lokakuuta 2013

”Kirkastettu sydän” (1943), kirkkoherra Väinö Havas ja isänmaallinen Juha Molari

Taulussa on oikeaan uskoon kääntynyt,
parannuksen tehnyt Juha Molari.
YLE TV 1 näytti perjantaina 25.10. kello 13 aikaan vuodelta 1943 Ilmari Unhon ohjaaman "Kirkastettu sydän" –elokuvan. Elokuva perustuu kirkkoherra Väinö Havaksen elämänkertaan. Tuossa isänmaallisessa elokuvassa työläiset pyysivät anteeksi vanhoja uskomuksiaan ja harhojaan. Nämä työläiset tulivat lopulta oikein isänmaallisiksi, jopa lapset kääntyivät oikein hyviksi ja lähtivät Suojeluskuntaan tuossa tilanteessa "kun ryssä hyökkää", kuten elokuvassa sotilas juoksi ilmoittamaan. IKL:n oikeistoradikaali Ilmari Unho on elokuvan myötä suomalaisen eetoksen loukkaamaton kasvattaja, kun me pitkäaikaistyöttömät avaamme tyhjän päivämme sivistykseksi Suomen yleisradioyhtiön kanavan TV 1. Väinö Havas oli Kokoomuksen mies, Suur-Suomen hyväksi henkensä uhriksi antanut Hengen mies, mutta ei kuitenkaan tiettävästi IKL:n jäsen.

Alueviestin toimittaja Erkki Petman saapui isänmaallisena profeettana – hiukan niin kuin Unhon elokuvan kirkkoherra - Vaasaan keväällä 2012. Petman kirjoitti 18.5.2012 laajan katsauksen Anton, Rimma ja Paavo Salosen tapauksen käsittelystä hovioikeudessa ja sen ympärillä. Tuossa jutussaan isänmaallinen Petman kasvatti minuakin, jonka tilanteen hän määritteli suorastaan ”katastrofaaliseksi” työttömyyteni johdosta. Petman opasti minua oikeussalin odotustilassa että minun pitäisi ottaa ”lusikka kauniiseen käteen ja pyytää anteeksi”.[1][2] Tämä Erkki Petman ja vaatimus anteeksipyynnöstä Pyhälle Isänmaallemme tuli mieleeni, kun sain mahdollisuuden katsoa Suomen yleisradioyhtiön suuressa ymmärryksessä lähettämää elokuvaa ”Kirkastettu sydän”. Tuo elokuva kertoi isänmaallisesta kirkkoherrasta, joka antoi oman elämänsä uhriksi isänmaamme hyväksi sotarintamalla. Elokuva on omistettu suomalaisille äideille, jotka jäivät leskiksi ja jotka kasvattivat orvot lapset kunniallisuuteen.

Kuva Leningradin piirityksen museon
kokoelmasta Pietarista
Minä tunnustan, että en ole aiemmin ymmärtänyt Mannerheimin päiväkäskyä Suomen äideille ja sen pyhyyttä.[3] Minä olen luullut, että aseet ja oma veri eivät vie taivaaseen. Miten olen voinut luulla tuollaista Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa, jossa pyhistä pyhintä on sotilaiden uhrin kunnioittaminen ja palvonta – sekä tietysti tuossa samassa Hengessä piispallinen yhteystyö ProKarelian kanssa oikeudenmukaisuuden saattamiseksi. Minä en ole osannut arvostaa oman elämän uhraamista ja uhrautumisen vaatimusta pyhäksi, jonka alaisuuteen pitäisi alistaa koko kansa rippikoulun, manipulaation ja painostuksen voimallakin. Olenhan minä nähnyt useita rippileirejä, joissa vanhat papit laulattivat isänmaallisia lauluja, kun nostattivat aamulla Suomen liput salkoon. Ja minä en tehnyt sitä! Olisihan minun pitänyt silloin joskus ennen tietää, että muinoin Olavi Paavolainen oli aivan oikeassa, kun hän kertoi luterilaisten pappien suorastaan pitävän suomalaisia valittuna kansana: pappien pitää suorastaan hihkua innosta Mannerheimin miekantuppikäskyä. Mannerheimin sotilaallisen lähetyskäskyn asettaminen kirkkoon loi Suomen kansan sodalle uhriuttavan ja kirkollisen autuaallisen merkityksen: suomalaiset äidit uhrasivat rakkaat poikansa kansallisen yhteyden alttarille. Olisihan minun pitänyt tietää sanattomasta viestinnästäkin, että Mannerheimin uhrien veri on tärkeämpi luterilaisen kirkon alttarin näkökulmasta kuin Kristuksen veri ja ruumis, kun tuo Kristuskin on elänyt jo hirvittävän kauan sitten – jos papit sitä edes uskovat – jo 2000 vuotta sitten. Juuri siksi luterilaisten kirkkoherrojen pitäisi puhua jouluna ja pääsiäisenä suomalaisten sotilaiden uhrista kansankuntamme autuuden hyväksi (apupapit voivat puhua sitten melkein mitä tahansa). Olisihan minun pitänyt tietää, mutta minä vähäosainen en ymmärtänyt tunnustaa edes Pohjan seurakunnassa suuren edeltäjäni, AKS-kirkkoherran Tuure Liskin viisautta: omaiset antavat sotasankarina kuolleessa pojassaan ”sodan alttarille nuoren elämän, mutta Jumala kutsuu nuoren soturin iankaikkiseen kotiin”. Ja mitä minä tein: Tammisaaressa upseerien yllennystilaisuudessa pilasin ajattelemattomasti SS-natsin perillisen vilpittömän onnen vanhoista natsisuunnitelmista, kun kerroin ihan yksinkertaisena vuoropuheluna vilpittömänä ilonaiheena, että minun appiukon isä oli sitä vastoin Smolenskin alueen poliisipäällikkö ja natseja vastaan menestyksellisesti taistelut partisaanipäällikkö, joka sai sittemmin useita palkintoja sankaruudestaan ja marssi Voitonpäivän paraatissa. 

Eihän voi olla niin, että suomalaisella kirkkoherralla on mielessä partisaanien sankaruus:


Ilmari Unhon elokuvassa ”Kirkastettu sydän” mestarillisesti kasvatettiin kansaa luterilaiseen uhrautumiseen sodan alttarille ikuista vihollista - ryssää - vastaan. ”Ryssä” lausuttiin ”ryssäksi” ihan kaunistelematta. Niin jo vuonna 1944, ja niin taas uudestaan suomettumattomasti Suomen valtion yleisradioyhtiön avulla vuonna 2013. Elokuva päättyy siihen, että uhrinsa antanutta kirkkoherraa jäivät kaipaamaan ruustinna ja pojat. Voiko ihminen antaa enää sen suurempaa palvelusta Jumalalle kuin kuolemalla ryssää vastaan sodassa? Ja tuon palveluksen suuruutta vain syventää leskien ja lasten kaipaus kuolleiden isiensä tähden. Mutta kuolleen sankaruus on surua suurempi, minkä tähden leski vuodatti vain yhden kyyneleen urhean kirkkoherran kuoleman johdosta.

Tämän elokuvan ”Kirkastettu sydän” ympärillä on sen ryssävihan ja militantin isänmaallisuuden johdosta kohuttu vuosikymmenet suomettuneisuuden vuosikymmeninä, jolloin ei uskallettu lausua julki autuaallista ihanuutta kuolla sodassa venäläisiä vastaan. Tietysti kohu on ollut ihan ymmärtämätöntä suomettuneisuutta: vanhan ajan Kansan Uutiset ärähti vuonna 1975 elokuvan esitystä 30 vuoden esityskiellon jälkeen. Nykyään Kansan Uutiset ovat sentään vilpittömästi innoissaan kaikenlaisten värivallankumouksellisten, anarkistien, sateenkaariväen ja Pussy Riotin tukena Venäjän valtion yhtenäisyyttä vastaan. Nykyään Kansan Uutiset on sentään kääntynyt siihen samaan isänmaalliseen taisteluun Suomen ikuista vihollista vastaan niin kuin jo kyseisen elokuvan vasemmistolaiset työläiset, jotka kääntyivät vanhoista harhoistaan urhollisiksi sotureiksi ja Suojeluskuntien innokkaiksi kannattajiksi. Nykyään Vasemmistoliiton ja ProKarelian välillä ei ole enää mitään eroa siinä, mitä tulee Venäjän uhkaan.

Tänään minäkin katsoin tuon elokuvan. Tämä oli työttömän valmistautumista työllistymiseen moraalisen parannuksen ja kasvatuksen avulla. Nyt minä ymmärrän, että minun on autuaallista  kuolla sodassa Suomen puolesta.[4] Niin minä löysin aidon suomalaisen isänmaallisen hengen.

Aina täysin oikeassa oleva Peter von Bagh kertoo, että tämä elokuva on upea suomalainen klassikko.[5] Savon Sanomat arvioi pari vuotta sitten 27.4.2011 aivan käsittömättömän ymmärtämättömästi, että ”nyt kun änkyräisänmaallisuus on jälleen muotia, propagandaelokuva Kirkastettu sydän (1943) sopii hyvin maan henkiseen ilmapiiriin”.[6] Jos Savon Sanomat olisi tutkinut kansankunnan kohtaloa vakavammin, olisi sen täytynyt havaita, että ruustinna kohtasi kunniakkaan uhrinsa nöyrästi, itki vain kerran miehensä kuolemaa. Tämä ei ole militanttia henkeä, vaan Suomen kansan kovaa kohtaloa!

Veli-Markku Kortelainen on Hymy-lehdessä 2007 [7] kertonut Kirkastettu sydän –elokuvan taustoista: lestadiolaisen herätysliikkeen kuuluisa kirkonmies, kansanedustaja Väinö Havas kuoli jatkosodan alussa vihollisen luotiin. Väinö Havas on Suomen kansan ainoa kansanedustaja, joka on kaatunut sotarintamalla. Mies oli Kokoomuksen kansanedustaja – ja voidaan uskoa, että kuinka moni Kokoomuksen kansanedustaja ja ministeri olisi yhä edelleen valmis antamaan henkensä uhriksi Isänmaan ja sen kansalaisten hyväksi.

Kirkkoherra Havas [8]palveli isänmaallisessa kirkollisessa ristiretkessä kapteenin virassa. Kapteeni Havaksen komppania sai Suvilahdessa vastaansa vihollisen panssarit. Uljas ja urhoollinen Havas ohjasi hämärässä yössä alikersantti Väinö Sokan panssarintorjuntakiväärien osumia seisten, mutta pian Sokka huomasi, että kapteeni oli saanut kuolettavan luodin suoraan sydämeen. Kirkkoherra, kapteeni Havas antoi sydämensä ikuiseksi uhriksi. Kirkkoherra Väinö Havas oli kuollessaan vasta 43 vuotta vanha. Hän oli taistellut jo 17 vuotta vanhana Suomen isänmaan vapauttamiseksi punaisista, minkä jälkeen jatkanut suomalaisjoukkojen Pohjan poikien riveissä vääpelinä ja päällikkönä Viron vapaussodassa. Ja tämä kansakuntamme suuri kirkkoherra ja hengen mies osallistui myös Aunuksen retkiin yrittäen laajentaa Suomen rajoja Tarton häpeärauhaakin paremmaksi, vapauttaakseen koko suomensukuisen heimon bolshevismin rutolta.  Sortavalasta Väinö Havas löysi morsiamensa ja vaimonsa, jonka kanssa hän tuotti isänmaan hyväksi 10 lasta. Havas palveli talvisodassa, joka pyhyytensä vuoksi kirjoitetaan usein isolla etukirjaimella Talvisota, kun taas Raamattu ja Jumala kirjoitetaan usein pienillä etukirjaimilla. Talvisotaan Havas lähti, vaikka ei olisi ollut pakko. Jatkosotaan Havas lähti omasta tahdostaan, jotta itään Suomi ja Saksa saisivat lopullisen ratkaisun. Suomen evankelisluterilainen kirkko ylistää ikimuistoista Väinö Havasta hänen suurista teoistaan. Suomen evankelisluterilaisen kirkon virallisen virsikirjan virret 169, 291, 301, 344, 438 ja 574 ovat syntyneet Valkoisten sotasankarin, Aunuksen vapauttajan ja Jatkosodan urhean sotasankarin jalosta hengestä.

Kun virressä 169 Suomen evankelisluterilainen kirkko laulaa ”monen ristin alle uupumisesta” ja ”maahan vaipumisesta”, niin vuonna 1938 evankelisluterilainen kirkko piispoja myöten ja erityisesti Havas olivat valmiit uupumaan taistelun ristin alla – ja taisteluja varten etsimään vapaussodan eksyneet punaiset parannuksen tielle. Virressä 291 Väinö Havas auttaa uskon veljiä vapauteen tunnontuskista, synninpäästö karkottaa tuskat pois, jos jollakin uskonveljellä on yöllisissä painajaisissa tuskana vuoden 1918 tapetut naapurit tai Aunuksen raiskatut naiset. Jopa tämä minun perinteinen lempivirteni 301 ”Kirkasta oi Kristus” tarjoaa ehdottomasti Jeesuksen verellä rauhan noita kaikkia erilaisia tunnontuskia vastaan. Virressa 344 ”Maan ja taivaan Luojan” luvataan edelleen ”sielun rauhaa”.  Virsi 438 syntyi sodan vuonna 1940: Havas opasti kansakuntaa virren avulla, että täytyy jo ”karkottaa uhma ja huolettomuus, suoda palvelumieli ja uskollisuus”.  Virsi 574 syntyi isänmaallisen ristiretken ”jatkosodan” vuosina juuri ennen kuin Väinö Havas antoi sen suurimman isänmaansa hyväksi – henkensä: tuossa virressä Havas ylistää Suomen valitun kansan kunniaksi Luojan luomaa kaunista synnyinmaata, metsiä ja järviä. Suurta vihollista Neuvostoliittoa vastaan sankarillisesti Saksan rinnalla aseveljinä taisteleva Suomi tuntee  ”hellettä nääntyvää”, mutta ”huokaa toivossa”. Rohkeasti suomalaiset sotilaat käyvät ristiretkeensä pahaa vastaan, kun laulavat Havaksen virren sanoi: ”Annathan taivaassasi sen suven autuaan”. Kirkkoherra Väinö Havas nosti kätensä ylös panssaritorjuntakiväärin merkiksi ja antoi sydämensä Isänmaalle ja sai taivaallisen autuaan suven 21. elokuuta 1941 Suojärvellä.

Niin minäkin otan lusikan kauniisti käteeni ja tunnustan, että olen todella isänmaallinen suomalainen. Enkö jo vihdoin saisi työtä Suomessa ja työnteolla ansaita leipäni kalliissa isänmaassani?
Pohjan seurakunnan kirkkoherra Juha Molari, taustalla
pohjalaisten sankarivainajien muistoksi pystytetty muistomerkki,
"Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta 1939-1944".
Valokuva 26.6.2010. Valokuvan ottaja Petri Krohn.
Lähde Wikipedia.



[7] Hymy 19.9.2007. ”Sotaorvot elivät yksin surunsa kanssa”. http://www.hymy.fi/sotasankarit/sotaorvot-elivat-yksin-surunsa-kanssa
[8] Wikipedia. Väinö Havas. http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%B6_Havas

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Suomen vanhat natsit ja heidän perilliset

Pohjan seurakunnan kirkkoherra Juha Molari, taustalla
pohjalaisten sankarivainajien muistoksi pystytetty muistomerkki,
"Kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta 1939-1944".
Valokuva 26.6.2010. Valokuvan ottaja Petri Krohn.
Lähde Wikipedia.
Olin keväällä 2008 aivan uutena kirkkoherrana liperipuvussa Tammisaaressa upseerien ylennystilaisuudessa. Ylennyshetken jälkeen juhla-aterialla saman pöydän ympärillä istui myös komentaja, muutama korkea reservin upseeri ja muutama toimiupseeri. Eräs heistä kerskui vilpittömänä SS-natsina, että hänen isänsä/isoisänsä tms. olisi ollut suuri kansallissosialistinen sotasankari, joka suunnitteli myös natsien kaappausta, mutta asiasta ei sovi nykyään puhua.

Natsin perillinen istui aivan minun vieressäni eikä hävennyt kirkkoherraa, koska oli tottunut siihen, että tuomiokapitulit tekevät parhaansa, jotta luterilaiset kirkkoherrat olisivat natseja tai semi-natseja. Natsin perillinen oli itsekin natsi, vaikka hän toi värinsä esille vain hyvin luottamuksellisesti ja varoi muissa ympäristöissä asian esittelyä. Fasistinen aate voi kuitenkin hyvin hänen mielessään.

Taisin sanoa silloin muutaman kohteliaan kauniin tunnustuksen siitä, että sitävastoin minun appiukkoni isä oli Smolenskin alueen poliisipäällikkö ja sittemmin natseja vastaan menestyksellisesti toiminut partisaanipäällikkö. Hän marssi palkittuna useamman kerran Voitonpäivän paraatissa.

Puheen aihe muuttui tunnustukseni jälkeen.



Nyt  Suomen vanhoista natseista on tullut julki ainakin yksi nimi. Juha Pohjonen ja Oula Silvennoinen ovat selvittäneet Lauri Törnin pimeää elämää. http://yle.fi/uutiset/historioitsija_lauri_torni_sekaantui_natsikumouksen_ajamiseen_suomeen/6889620

Kiinnostavaa olisi selvittää, mikä suhde ehkä Törnillä olisi ProKarelian vanhaan puhemieheen Heikki Reenpäähän, joka oli natsien rinnalla katkaisemassa ns. Elämän tietä. ProKarelian taustavoimista löytyy oletettavasti monen vanhan natsin perillisiä. Tietysti huonoimpien YLE-uutisten jälkeen täytyy pohtia jopa sitä, onko vanhojen natsien perilliset ja hengenheimolaiset valloittaneet koko uutistoimituksen, koska uutisten Venäjä-kuva on niin vääristynyt.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Syyriassa suomalaiset taistelijat syyllistyneet rikoksiin ihmisyyttä vastaan

Syyriassa suomalaiset taistelijat ovat syyllistyneet rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Näistä rikoksista suomalainen poliittinen johto ja media pääsääntöisesti vaikenevat. Voimme kuitenkin tietää, että nämä Suomen kansalaiset tai Suomessa pysyvästi asuvat ulkomaalaiset ovat lähteneet Syyriaan Al-Qaidan tai Al-Qaidaa lähellä oleviin taisteluriveihin. He ovat myös lähteneet taisteluihinsa kiinteässä yhteydessä pahamaineisen kielletyn Web-keskuksen kanssa. Samanaikaisesti tuon pahamaineisen "skandinavisen" venäjänkielisen web-keskuksen mukaan (web-keskus on kansainvälisesti kielletty, mutta Skandinaviassa sallittu) minä (!) olisin sekaantunut Suomesta laittomasti maasta vietyihin sotavarusteiden, kuten tankin osien, välitykseen Venäjän kautta Syyriaan. Uutinen oli eilen. Uutinen osoittaa kyseisen web-sivuston läpikohtaista, suorastaan patologisen demonimaista valheellisuutta. Mahdollisesti tuo epätosi väite on myös Heidi Hautalan ystävien "kosto" "arkkivihollisia" vastaan ministerin eron johdosta.

Kyseinen pahamaineinen web-sivusto ei lainkaan kirjoittanut suomalaisten tekemistä rikoksista ihmisyyttä vastaan, vaikka tiiviissä yhteydessä mainitun sivuston verkostoihin ovat Suomesta eräät henkilöt todellakin lähteneet taisteluihin Al-Qaidan riveihin Pohjois-Syyriaan. Edes Suomen poliitikot eivät ole lausuneet kriittisesti noita suomalaisia vastaan, jotka lähtevät Syyriaan tappamaan lapsia ja siviilejä Al-Qaidan riveihin.  Abdullah Tammi pohtii noiden suomalaisten syyllistymistä rikoksiin ihmisyyttä vastaan Pohjois-Syyriassa. Hän tuntee taisteluihin matkanneita suomalaisia sekä tietää heidän teeskentelevän takfriläisen taktiikansa ja vääristyneen jihadistisen taisteluhengen. 



Syyriaan matkanneissa muslimeissa ei ole kyse normaaleista rauhanomaisista muslimeista, terrorismi on eri asia kuin Islam. Islam-uskossa on kielletty ihmisten surmaaminen. Terroristijärjestöihin kuuluminen on rikos yhtä hyvin kristitylle kuin musliimille. 



Mitä tule asekauppaan, niin sekin työ kelpaisi minulle, sikäli kuin jos saan laillisen palkan ja asekauppa on laillinen liiketoimi.  Voisin selvittää ja järjestellä esimerkiksi sertifikaatteja. Toistaiseksi en tunne noita toimijoita. Laillinen toiminta on parempaa kuin laiton ihmiskauppa ja orjatyö, jota edellä mainitun web-keskuksen tiedetään harjoittaneen. En kuitenkaan toimi asekauppiaana tai missään yhteydessä asiaan. Parempi on lainkuuliainen elämä ja kansalaisaktivismi rauhan puolesta. Kansalaisaktivismi voi toteutua myös siten, että lainkuuliaisesti voin ilmoittaa turvallisuusviranomaisille suomalaisten Al-Qaida-taistelijoiden nimet ja kuvat, koska nuo taistelijat ovat matkailleet myös oudoilla asioillaan muissa valtioissa vähemmän luotettavien piirien luona.


Tässä on tiukka ankara todiste sille, että en ole asekauppias. Ilmoitus työttömyysturvaa varten työttömyysajasta. Jokainen voi lukea ilmoituksesta, että olen työtön, työtön, työtön jne. Työantajille kuitenkin tiedoksi, että minulla on oikeus palkkatukeen, eli olen saanut ns. DUUNI-kortin. Työantaja voi saada palkkatukea 700-1300 euroa kuukaudessa enintään 10 kuukaudeksi, jos työantaja palkkaa minua kokoaikaiseen työsopimukseen. Minusta saa siis ahkeran ja osaavan työntekijän nyt jopa erityisen "halvalla"!


Työttömyysturva: Ilmoitus työttömyysajasta.




perjantai 18. lokakuuta 2013

Venäläispoikien uinti- ja painiharjoitukset

Annoin kymmenen vuotta vanhalle pojalleni puolikkaan B-, C- ja magnesium- poretabletin, koska hänen lihakset olivat kovin kipeät. Lisäksi tietysti tänään pitää syödä erityisen monipuolisesti, proteenipitoista ruokaakaan ei unohdeta illalla.

Muutaman tehokkaan urheilupäivän ja eilisillan painin takia poikani pakaralihakset, reisilihakset, niskan lihakset, selän lihakset, käsivarren lihakset ja hartian lihakset ovat kovin kipeät. Eilen poikani pelasi myös tunnin koripalloa lajin harrastajan kanssa. Väsymystä oli hiukan "pohjalla" keskiviikon omista jalkapalloharjoituksista ja uintiharjoituksista. Tiistaina pelasimme puolitoista tuntia jalkapallo aamulla, minkä jälkeen uimme kaksi tuntia ja lopulta poika pelasi vielä noin kaksi tuntia jalkapalloa, mistä puolitoista tuntia seuran harjoituksissa. Jos joku harjoittelee jalkapalloa seuran ohjauksessa vain pari kertaa viikossa eli 2-3 tuntia viikossa, tämä on puolet siitä, mitä poikani tekee yhdessä päivässä! Peruskunto vahvistuu ikäänkuin itsestään. Ihan aloittelija ei voisi hypätä mukaan koko viikon menoon, vaan kuorma kehittyy pitkän ajan kuluessa.

Jos ja kun vanhempikin ihminen tekee noin 100 etunojapunnerrusta, noin 100 vatsalihasliikettä selältä istumaan nousten ja kaikkia muita vatsalihasliikkeitä ym ym, niin lihakset kipeytyvät harjoituksen ansiosta. Niin oli eilen paineissa. Paljon kuperkeikkoja, kyykkykävelyä, kärrinpyörää jne tekivät harjoituksen 90 minuuttia todella intensiivisiksi.

Toivotaan että hyvä lihashuolto tänään ja monipuolinen ravinto palauttavat lihasten toimintakyvyn ja jopa tekevät lihakset entistä vahvemmiksi, jotta jo huomenna pääsemme jalkapallotekniikan pariin! Tänään peruutimme suunnitelmamme pelata sulkapalloa ja harjoittaa aitajuoksua. On parempi levätä lihakset kivuttomiksi ja energiavarastot täyteen lihasväsymyksen jälkeen!

Emme ole tyytyneet pelkkään jalkapallotekniikkaan, vaan kehitämme lihaskuntoa ja vartalonhallintaa jo pienestä pojasta alkaen. Juuri nyt on herkkyysaika näiden kykyjen kehittymiselle. Myöhemmin syntyy vain raaka voima harjoitusten ansiosta. Nyt on oikea aika oppia lihashallintaa ja liikkuvuutta.

Ja sitten muutaman vuoden kuluttua odotusten mukaan ihmetellään, miksi venäläiset nuoret ovat niin kovia urheilussa... Sellaista pohdiskelua olen joskus havainnut. Monet vanhemmat ajattelevat, että on syytä olla jopa selvästi parempi, jotta mahdollisuudet tulevat turvatuiksi. Kyse on siitä, mitä ja miten itse olemme aktiivisia täällä Suomessa.

Nuo venäläispoikien uinti- ja painiharjoitukset ovat todella kehittäviä minkä tahansa muunkin lajin harrastajalle! Nämä uinti- ja painiharjoitukset vahvistavat lapsen kehonhallintaa tietysti jalkapalloilua varten otollisesti, mutta myös koko elämää varten riippumatta kiinnostuksesta tai tulevaisuudesta kilpaurheilussa.

torstai 17. lokakuuta 2013

Jari Sarasvuo ja Heidi Hautala

Jari Sarasvuo ja Heidi Hautala juuri nyt torstai-iltana Nelosella. Minä katson molempia analysoiden, vaikka kovin moni tuttu moittii, että nuo molemmat tyypit ovat vastenmielisiä öykkäreitä. Olen kohdannut molemmat henkilöt useamman kerran.

Hautalasta ja hänen painostuskeinoistaan olen jo kertonut. 90-luvun alkupuolella kävin Sarasvuon radio-ohjelmassa, kun Sarasvuo yritti osoittaa mestaruuttansa kyselemällä alapään nuolemisen hauskuudesta. Sain vaikutelman nuoresta miehestä, joka ei paljon ymmärtänyt sivistyksestä. Sitten kävin Sarasvuon Hyvät, pahat ja rumat -televisio-ohjelmassa. Lopulta kävin myös Trainer's housen tiloissa. Silloin Sarasvuo oli jo kasvanut radiossa alapään nuolentaan omistautuneesta (tai ainakin sellaisen puhumiseen oppineesta) radiotoimittajasta menestyneeksi liikemieheksi. Menestyksessä on varmasti paljon ihailtavaa.

Tänään Jari  Sarasvuon mukaan molemmissa Hautala-skandaaleissa olisi kyse suunnitellusta ajoitetusta aktiosta Hautalaa vastaan. Sarasvuo yritti nostattaa salaliittokohua, mutta Hautala hillitsi itsensä. Sarasvuo viittaa siihen, että remontti-Reiska oli saanut neuvon tulla julki sopivalla hetkellä. Sarasvuo vihjailee Venäjän intresseihin ja Hautalan nykyisen miesystävän kriittisiin lausuntoihin asiassa.

Hautala-skandaaleissa ei ollut Kremlin ohjausta ja suunnittelua. Ovi- ja huvilaskandaali oli Hautalan omatekoinen sotku. Skandaali ei mitenkään ole Kremlin toimittama, vaan epärehellisen kovapalkkaisen suomalaispolitiikon oma ruma teko.

Oviremontin ongelmat tiesin jo heti remontin alkupäivinä ja erityisen tarkasti, kun remonttimies soitti minulle sinä sunnuntaipäivänä, jonka olen jo aiemmin kertonut. Finrosforum on ennättänyt jo kehitellä paranoidiaa fsb:n lähettämää salaista tshetsheeni-agenttia yms vastaan, koska kerroin saaneeni tiedot venäjää puhuvalta henkilöltä. Se oli minun "pelini" rakentaa epäluottamusta ja vainoharhaa Finrosforumin ja Storsjön piirien sisälle: "Kuka täällä vuotaa tiedot Molarille?" Todellisuudessa puhuin siis ihan kotimaisesti suomen kielellä. Tuo puhelinsoitto oli rukousvastaus niille murheille, joita olin sisäisesti vienyt rukouksessa Jumalalle Hietaniemessä Venäjän ortodoksisen kirkon jumalanpalveluksen aikana.

 Sanoin remonttimiehelle neuvoksi, että juuri silloin tuolla hetkellä ei kannata tulla julki, vaan vasta sopivalla hetkellä. Mielestäni Hautala oli vielä silloin liian immuniteetti siellä kaukana Brysselissä. Ajattelin, että Hautala-skandaali on kiinnostava, kun Hautalan suhteen poliittinen tilanne on enemmän suomalainen. Niin sitten kävi ilman minun aktiivista toimintaani asiassa. Hautalan vilpillinen puoli ja häikäilemätön taistelu pientä työläistä vastaan tuli vihdoin julki. Niin sen oli aivan sopivaa myös tulla julki.

Sarasvuo ei lainkaan osannut tai tahtonut arvioida Hautalan valehtelua. Mitä kertoo Sarasvuosta, että hän sivuutti niin vältellen valehtelun? Onko valehtelu kiusallinen asiakokonaisuus Sarasvuolle?

Heidi Hautala on varmasti valehdellut, kun antoi väärää infoa poliittisesta ohjauksesta jäänmurtaja- ja Greenpeace -asioissa. Kyllä tervekuntoinen aikuinen ihminen muistaa, onko painostanut poliittisesti vai onko ollut täysin ulkopuolinen. Hautala menettää yhä edelleen uskottavuuttaan, kun hän selittelee, että vuorokausieron vuoksi hän ei muistanut. Höpö, höpö!

Greenpeace-asiassa en ole toimittajien ensimmäinen tietolähde. Vasta myöhemmin toimitin jotain Vihreää pahahajuista saastaa joidenkin keskeisten poliitikkojen ja toimittajien tietoon, mutta tuota aineistoa ei sinänsä ole käytetty mediassa.

Eräs ystävä lähetti ilon täyttämän sähköpostin otsikolla "noita lähti". En voi kiistää, että olin tyytyväinen Hautalan eron johdosta.