keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Pyhän Yrjön nauhan (Георгиевская ленточка) ja Voitonpäivän kansainvälisestä merkittävyydestä

Pyhän Yrjön nauha kuuluu sivistykseen


Suomalaisessa sosiaalisessa mediassa ja lehdistössä on epäilty, etteivät suomalaiset rajaviranomaiset ole sivistymättömyytensä tähden edes ehkä ymmärtäneet, mikä merkitys Pyhän Yrjön nauhalla on. Äskettäin nämä rajaviranomaiset olivat pakottaneet venäläisiä turisteja, jotta nämä poistavat peileistään pienen nauhan, jonka nämä olivat sitoneet Voitonpäivän kunniaksi. Sekä Venäjällä että Suomessa on uutisoitu Suomen rajaviranomaisten menettelystä.

Suomessa on huomattavan vaikea saada Pyhän Yrjön nauhaa, joten on hyvin mahdollista, että suomalaiset rajaviranomaiset ovat todellakin ilmentäneet vain sivistymättömyyttään, kun he ovat loukanneet venäläisten tunteita .Tuskin on kyse historian haamujen manaamisesta - siitä, että Suomi oli liitossa Natsi-Saksan kanssa. Tuskin on kyse edes poliittisesta kuumasta tuesta Kiovan natsijuntalle.   

Suomalaiset - antifasistista muistoa, ihmisarvoa ja demokratiaa kunnioittavat - Venäjä-asiantuntijat jakavat Helsingissä Sanoma-talon ja Rautatienaseman tuntumassa satamäärin Pyhän Yrjön nauhaa Voitonpäivänä 9.5.2014 kello 9-11. Pyhän Yrjön nauhan tuntemus kuuluu yleismaailmalliseen sivistykseen. Tämä jakaminen on merkkinä siitä, että Pyhän Yrjön nauhaa ei tule politisoida jonkun puolueen tai minkään geopoliittisen pelin nappulaksi: sitä symbolia voivat rakastaa kaikki ihmiset riippumatta poliittisesta puoluetaustasta, paitsi ehkä natsit, joille Pyhän Yrjön nauha symbolisoi tappiota.

Pyhän Yrjön nauha asettuu poliittisen ja kaupallisen vastakkainasettelun ulkopuolelle. Sellaista avaraa asennetta tarvittaisiin nyt entistä enemmän myös Suomessa. Venäjän federaation presidentti Vladimir V. Putin osoitti tärkeän avauksen sellaiselle sivistyneisyydelle, kun hän ilmoitti, ettei hän lähde mukaan tiettyjen länsivaltojen koston ja vihan peliin, johon näiden sanktiorakennelmat olisivat voineet provosoida Venäjää. 

Pyhän Yrjön nauha opettaa meille juuri historian muistamisen kunniallisuudesta sekä vastakkainasettelun hirvittävästä hinnasta. Ylipäätänsä on ilmeisen arvokasta sivistää laajemmin juuri suomalaisia, jotta Suomessa viranomaisista alkaen tiedostettaisiin ja ymmärrettäisiin keskeiset symbolit sekä muistettaisiin natsitoimista tullut kallis hinta ihmiskunnalle. Ei enää koskaan uudestaan! 

Suomi oli natsi-Saksan liittolainen, kun ei ymmärtänyt sanoutua irti natsiyhteistyöstä: tuon kumppanuuden seurauksena miljoona leningradilaista sai surmansa, yli 60 000 suomalaista sotilasta kaatui ja noin 160 000 suomalaista sotilasta haavoittui sekä lähes 300 000 neuvostoliittolaista sotilasta kaatui ja lähes puoli miljoonaa haavoittui. Tavallisen kansalaisen maksama hinta Suomessa ja Neuvostoliitossa oli aivan liian suuri ja aivan turha tuosta tuhoon tuomitusta liitosta natsi-Saksan kanssa ja ahneuteen perustuvista pyrkimyksistä Barbarossa 1 – suunnitelmassa. 

Pyhän Yrjön nauha ja Voitonpäivän muistaminen eivät ole yhtään vähäpätöisiä asioita myöskään nyt Euroopassa, jossa poliittinen eliitti ilmentää hämmästyttävää tukea Kiovan natsijuntalle, jota ei ole koskaan valittu valtaan demokraattisesti.


Pyhän Yrjön nauhan käyttö on hengellistä ja humaania sivistystyötä


Pyhän Yrjön nauha ja värit ovat tutut jo 1700-luvulta, jolloin se oli osa sotilaallista ansiomerkkiä, merkkinä sotilaan henkilökohtaisesta rohkeudesta taistelukentällä.   Täältä on perua nauhaan liittyvä nykyinen nimi ”Pyhä Yrjö”. 

Katariina II perusti vuonna 1769 Venäjän keisarikunnan korkeimman sotilaallisen palkinnon, jonka yhteydessä esiintyi Pyhän Yrjön nauha. Ensimmäinen Pyhän Yrjön nauha jaettiin palkintona vuonna 1787, kun Suvorovin pieni joukko torjui Turkin ylivoimaisen sotajoukon hyökkäykset.[4] Myös Pyhän Yrjön nauha koristi Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puheenjohtajiston asetuksella 8.11.1943 perustettua Орден Славы-kunniamerkkiä, joka myönnettiin Suuressa isänmaallisessa sodassa ansioituneille, rohkeutta ja sankaruutta taisteluissa osoittaneille sotilaille. Vuodesta 1992 Pyhän Yrjön nauhoja käytettiin Venäjän armeijan kunniamerkkien yhteydessä. Sotilasmerkkien yhteydessä Pyhän Yrjön nauhan värit musta ja oranssi on ymmärretty savuksi ja tulipaloksi, merkeiksi sotilaan osoittamasta suorituskyvystä taisteluissa.

Pyhän Yrjön nauhaa käytetään nykyään julkisesti erityisesti Venäjällä Voitonpäivän symbolina. Vuodesta 2005 tällä nauhalla ja symboliikalla on kunnioitettu voittoa Toisessa maailmansodassa. Silloin RIA Novostin ja ROOSPM opiskelijayhteisö jakoi nauhoja metroasemilla, ostoskeskuksissa sekä sitoivat niitä pysäköityjen autojen antenneihin.  

Vuonna 2006 Pyhän Yrjön nauhoja jaettiin jo yli 4 miljoonaa nauhaa yli 900 kaupungissa Venäjällä. Lisäksi toimintaan osallistuivat Israelin, Yhdysvaltojen, Kanadan, Persianlahden maat ja monet eurooppalaiset kaupungit. Progress M-57 avaruusaluksessa oli Voitonpäivän symboli. 

Vuonna 2007 Pyhän Yrjön nauha nähtiin Punaisella torilla Voitonpäivä, kun esimerkiksi Vladimir Putin ja Dmitri Medvedev pitivät sitä takkinsa kauluskäänteessä. Vuonna 2007 Pyhän Yrjön nauhaa oli levinnyt jo yli 10 miljoonaa maailmanlaajuisesti. Sittemmin Pyhän Yrjön nauhat ovat tulleet kansainvälisesti tunnustetuksi symboliksi natseista saadusta voitosta.

Vuonan 2007 Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Aleksei II siunasi Pyhän Yrjön nauhakampanjan.  Näin ollen Pyhän Yrjön nauhan käytöstä on tullut sekä hengellinen että humaaninen sivistystehtävä: Pyhän Yrjön nauha on ”urheuden ja kunnian symboli”.[2]

Vuonna 2008 Pyhän Yrjön nauhoja jaettiin yli 30 maassa, itsenäistyneessä Pohjois-Ossetiassa jaettiin yli 400 000 Pyhän Yrjön nauhaa. Pietarissa valmistettiin ja jaettiin yli 1,8 miljoonaa nauhaa.

Vuonna 2008 tapahtui laaja jakelu Ukrainassa, jossa se sai myös laajan kansalaistuen ja paljon huomiota tiedotusvälineissä. Ainakin yli 50 miljoonaa nauhaa on jaettu ympäri maailmaa. Vain Virossa ilmeni vuonna 2008 kielteisiä mainintoja tiedotusvälineissä Pyhän Yrjön nauhakampanjaa vastaan.[1] Viron valtiollinen yleisradioyhtiö ERR kielsi kategorisesti työntekijöiltään kaikki maininnat Pyhän Yrjön nauhojen kampanjasta sekä hyökkäsi Viron antifasistista kansalaisyhteiskuntaliikettä Yövartijat (" Ночной Дозор ") vastaan. Myös Viron DELFI-portaalista, sanomalehdistä Postimees ja Linnaleht piti kolmen päätoimittajan lähteä pois ”vapaaehtoisesti”, koska nämä olisivat olleet ristiriidassa kyseisen poliittisen sensuurin kanssa.

9. toukokuuta 2011 Karjalan tulliviranomaiset jakoivat turisteille Pyhän Yrjön nauhoja Suomen ja Venäjän rajalla, niin kuin sittemmin myös seuraavina vuosina 2012 ja 2013. 

Vuoden 2013 lopulla ja vuoden 2014 alussa Pyhän Yrjön nauhaa ovat käyttäneet ns. Antimaidan-ryhmän aktivistit ja poliisin erikoisjoukon yksikkö, jotka ovat vastustaneet vallankaappausta suorittavaa natsijunttaa ja näiden terroritekoja.

Vuonna 2007 tehdyn haastattelututkimuksen mukaan 73 % venäläisistä koki erityisen myönteisesti, että ihmiset käyttävät Voitonpäivänä Pyhän Yrjön nauhaa, vain 2 % koki nauhan kielteisesti.  Pyhän Yrjön nauhaa ovat käyttäneet myös poliittiset nuorisoliikkeet ”Nuori Kaarti” ja ”Nashi”, vaikka nauhaa ei tulisi käyttää poliittisiin tarkoituksiin.

Pyhän Yrjön nauhan symboliikka lähtee kunnioittavasta muistosta, jotta uudet sukupolvet eivät unohtaisi, kuka ja millä hinnalla voitti viime vuosisadan kauhean sodan, jonka perillisinä me säilymme ja joista meidän täytyy olla ylpeitä. Pyhän Yrjön symboliikkaan liittyy myös tunnetut iskulauseet: ”Isoisäni voitto on minun voittoni” («Победа деда — моя Победа»), ”Muistan! Olen ylpeä!” ( «Я помню! Я горжусь!»), ”Me suuren voiton seuraajat!” («Мы — наследники Великой Победы!») ja Kiitos isoisälle voitosta” («Спасибо деду за победу!») ym.

Pyhän Yrjön nauhojen aktio on taloudellista voittoa tavoittelematon ja ei-poliittinen, vaan sen tarkoituksena on symboloida Voitonpäivän juhlaa. Symboli on myös kunnioitus veteraaneille, kiitos niille ihmisille, jotka uhrasivat jopa henkensä. Pyhän Yrjön nauhalla ei saa käydä kauppaa eikä mainostaa mitään tuotteita tai palveluja.  Nauha on ilmainen.  Pyhän Yrjön nauhojen käyttöä on nimenomaan siten ohjeistettu, että sitä ei tule käyttää minkään yksittäisen osapuolen tai liikkeen poliittisiin tarkoituksiin. Humalaisten ihmisten ei tule käyttää julkisesti Pyhän Yrjön nauhaa, koska he häpäisevät usein nauhan arvokkaan käytön. Myöskään ei ole oikein hylätä Pyhän Yrjön nauhoja tienvarsille, lätäköihin tms. Pahimmillaan Pyhän Yrjön nauhaa on käytetty jopa striptease –klubin ”London”  mainoksissa.[3]

Mitä tulee itse Pyhän Yrjöön (Yrjö Voittaja, Георгий Победоносец, lat. Sanctus Georgius; Karjalassa Jyri), josta ”Pyhän Yrjön nauha” on saanut lopulta vain nimensä, niin hän oli kristitty marttyyri, joka kärsi keisari Diocletianuksen vainoissa marttyyrikuoleman 23. huhtikuuta 303 jKr. Pyhä Yrjö oli Kappodokian kristittyjä, jonka isä palveli armeijan upseeri, mutta äiti jäi leskeksi nuoren poikansa kanssa. Poika sai hyvän kasvatuksen. Yrjö palveli keisari Diocletianuksen henkivartiokaartissa, mutta hän kieltäytyi tottelemasta Diocletianuksen käskyä kristittyjen vainosta Rooman valtakunnassa. Diocletianus raivostui Yrjön arvostelusta ja määräsi petturin kidutettavaksi ja tapettavaksi. Yrjön kärsimys vakuutti keisarinna Alexandran ja pakanapapit, jotka kääntyivät kristityiksi ja myös teloitettiin samalla tavalla. Keisari Konstantinus Suuri rakennutti Lyddaan kirkon Pyhän Yrjön kunniaksi. Kirkko koki sittemmin kovia, kunnes viimeisin kirkko pystytettiin vuonna 1872. Pyhästä Yrjöstä tuli jo varhain 1000-luvulla ritarien esikuva: hänet kuvattiin panssareissa hevosen selässä. Keisarinna Katariina II Suuri perusti 1769 Pyhän Yrjön ritarikunnan sotilaita varten. C.G.E. Mannerheim sai erittäin arvostetun Pyhän Yrjön ristin 1914 syksyllä. 

Ortodoksinen kirkko kunnioittaa Pyhää Yrjö Voittajaa vuosittain 23. huhtikuuta. Venäjällä Yrjö on kunnioitettu sotilaiden ohessa myös maaviljelijöiden suojelijana. Myös partioliike kunnioittaa Pyhää Yrjöä suojelupyhimyksenään.

Voitonpäivä tukee ihmisoikeuksia poliittista peliä vastaan

Voitonpäivä tulee ymmärtää poliittisen vastakkainasettelun ulkopuoliseksi ja poliittista vastakkainasettelua torjuvaksi yhteiseksi eurooppalaiseksi arvoksi, jossa juhlitaan voittoa natseista. 

Erityisen Kiovan natsijuntan tilanne tekee erityisen ajankohtaiseksi Voitonpäivän sekä siihen liittyvät  kaksi venäläistä laulua: Katjusha  (Катюша) ja ”Slaavilaisen naisen jäähyväiset” (Прощание славянки - Proščanije slavjanki. Molempien syntyhistoria liittyy erottamattomasti Krimille! 

Nyt vuonna 2014 voisi sanoa erityisen oikeaksi ajaksi laulaa näitä kahta laulua, jotta Krimin kehitykseen voitaisiin suhtautua vähemmän kiihkomielisesti, enemmän kansalaisten itsemääräämisoikeutta ja demokraattisia vapauksia sekä ihmisarvoa kunnioittaen. Samalla näitä lauluja kuunnellessa voisimme luopua edes vähän geopoliittisesta valtapelistä ja sen mukaisista arvovaltakysymyksistä, kun pitäisi selvästi ilmaista arvovalinnoissamme arvokkaasti eurooppalainen sivistyksemme ja arvostuksemme, että emme hyväksy natsivallan paluuta Kiovaan.

”Katjusha” valmistui Krimillä

Suositun venäläisen laulun ”Katjusha”  (Катюша) säveltäjä on Matvei Isaakovits Blanter (Матвей Исаакович Блантер; 28.1.1903-27.9.1990), neuvostoliittolainen kansantaitelija ja säveltäjä. Hän kirjoitti Suuren isänmaallisen sodan suuren symbolin Katjusha vuonna 1938. Katjusha esitettiin ensimmäistä kertaa 27.3.1938. Sanoittaja on Mihail V. Isakovskiy (Михаил Васильевич Исаковский).[5] Mihail Isakovskiy on Neuvostoliiton venäläinen runoilija, joka syntyi Smolenskin alueella köyhään talonpoikaisperheeseen. Hän sai valmiiksi tämän runon Katjusha alkuvuodesta 1938. Heikommin on kuitenkin tunnettu, että Katjusha tuli valmiiksi vasta Krimillä. Isakovskiy on kertonut kirjoittaneensa vaivattomasti kahdeksan ensimmäistä riviä runostaan, mutta sitten työ oli pysähtynyt, kunnes hän tapasi Pravdan tiloissa säveltäjä Matvei Blanterin. Tuskainen yritys tuottaa runo valmiiksi ei edistynyt vielä sittenkään, kunnes Krimillä Jaltalla Blanter ja Isakovskiy saivat kappaleen valmiiksi. Sanoittajalla ja säveltäjällä oli jo aavistus sodasta, mutta ei tietenkään tarkkaa aikaa ja paikkaa. Jo syksyllä 1939 Länsi-Ukrainan, Valko-Venäjän ja Puolan väestö koki tässä kauniissa laulussa Katjusha myös sen, että Neuvostoliiton armeija oli vapauttanut heidät. Suuren isänmaallisen sodan aikana Ranskan ja Italian vastarinta-armeijat lauloivat Katjushaa. Pian sotien jälkeen Ukrainan runoilija Andrei Malishko kirjoitti, että romaanit (mustalaiset) lauloivat venäläistä Katjushaa muistona vapautumisesta natsivallasta.[5] 

Nykyään myös Suomessa koululaiset, esimerkiksi Helsingissä suomalaisvenäläisessä koulussa, laulavat joulujuhlissa Katjushaa venäjäksi. Suomessa ei ole enää natsihenkistä asennettä, jossa puolustettaisiin liittolaisuutta Hitlerin kanssa, vaan menneisyyden virheet tunnustetaan ja lapset saavat oppia yleismaailmallisen sivistyksen natsismista vapaisiin ihanteisiin.

Isakovskiyn muistoksi on todettava myös, että runoilija tuli Smolenskin alueelta, joka joutui kohtaamaan natsijoukkojen hirvittävät hyökkäykset Moskovaa vastaan Suuren isänmaallisen sodan aikana. Juuri tällä alueella appiukkoni isä toimi poliisipäällikkönä ja natsien jo saavuttua hänen kaupunkiinsa ja neuvostosotilaiden peräännyttyä hän jatkoi voittoisana partisaanipäällikkönä. Eivätkä natsit koskaan päässeet Moskovaan! Sittemmin hän sai kunniakkaasti osallistua Punaisella torilla Voitonpäivän paraatiin ja kuulla Katjushan – Smolenskin pojan sävellyksen.


Расцветали яблони и груши,
Поплыли туманы над рекой.
Выходила на берег Катюша,
На высокий берег на крутой.

Выходила, песню заводила
Про степного сизого орла,
Про того, которого любила,
Про того, чьи письма берегла.

Ой ты, песня, песенка девичья,
Ты лети за ясным солнцем вслед:
И бойцу на дальнем пограничье
От Катюши передай привет.

Пусть он вспомнит девушку простую,
Пусть услышит, как она поет,
Пусть он землю бережет родную,
А любовь Катюша сбережет.

Расцветали яблони и груши,
Поплыли туманы над рекой.
Выходила на берег Катюша,
На высокий берег на крутой.

Ukrainalainen Erika esittää tässä Katjushan Voitonpäivänä 9.5.2013.  Erika (Эрика, s. 13.4.1989 Ukrainassa Lvivin alueella; Анастасия Александровна Кочетова, Anastasia Kochetova)   on osallistunut lapsesta alkaen useisiin eri kilpailuihin, 17 vuoden iässä hän valloitti myös Hollywoodin. 19 vuoden iässä hän valloitti Ukrainan TV:n ”Factory of stars-3” kilpailun.  Erika on yksi top-5 suosituimmasta ukrainalaisesta laulajasta. Koulutukseltaan hän on englanninkielen kääntäjä, joka on valmistuntu Lvivin kansallisesta Ivan Frankon yliopistosta. Vuonna 2012 hän osallistui kansainväliseen hankkeeseen ”Stars Factory Venäjä-Ukraina”, jonka hän voitti.


Tässä on Erikan konserttivideo Voitonpäivältä 9.5.2013 hiukan laajemmin.


”Slaavilaisen naisen jäähyväiset” syntyi Krimillä

”Slaavilaisen naisen jäähyväiset”  on  kaunis laulu, joka kuuluu nimenomaisesti Voitonpäivään.

Ratsuväkirykmentin trumpetisti Vasily Agapkin kirjoitti tämän kauniin marssin ”Slaavilaisen naisen jäähyväiset” (Прощание славянки - Proščanije slavjanki) kunnioitukseksi bulgarialaisille naisille, jotka tukivat miehiään Ensimmäisessä Balkanin sodassa.

Suositun legendan mukaan marssi olisi kirjoitettu ja kantaesitetty ensimmäiseksi nimenomaisesti Krimin pääkaupungissa Simferopolissa vuoden 1912 lopulla, jossa se julkaistiin yhteistoiminnassa Liettuan jalkaväkirykmentin kanssa. Kesällä 1915 se julkaistiin singlenä Kiovassa. Vasily Agapkin sai ohjeen rykmentin orkesterimestari Milovilta, että tämän pitäisi hiukan korjata sävellystään niiden muistiinpanojen avulla, joita hän oli tehnyt Simferopolissa Yakov I. Bogoradin kanssa. Bogorad auttoi marssin viimeistelyssä ja keksi myös sen nimen ”Slaavilaisen naisen jäähyväiset”.   Simferopolissa sävellystä painettiin sata kappaletta: kannessa nuori nainen sanoo hyvästit sotilaalle, joka on menossa Balkanin vuorille. Ensimmäisen kerran ”Slaavilaisen naisen jäähyväiset” esitettiin kuitenkin Tambovissa, Tsnajoen varrella Venäjällä. Kiovalaisen levy-yhtiön julkaisu 1915 edisti marssin nopeaa suosiota Venäjällä.  Puna-armeijan kuoro julkaisi marssin vuonna 1929. ”Slaavilaisen naisen jäähyväisiä” soitettiin vuodesta 1955 kaikilla Simferopolin asemilla.  Suuren Isänmaallisen sodan jälkeen Puna-armeijan kuoro esitti tätä laulua ”Slaavilaisen naisen jäähyväiset” kunnioitukseksi Moskovan puolustajille (v. 1941) ja Berliiniin saapumisesta (v. 1945).

”Slaavilaisen naisen jäähyväiset” symbolisoi jäähyväisiä, jotka nuoren naisen on jätettävä sulhaselleen sodan, asepalveluksen tai pitkän matkan tähden. Tämä marssi on yksi tunnetuimmista Venäjän keisarikunnan, Neuvostoliiton ja Venäjän federaation symboleista.  Suosion salaisuus johtuu melodiasta ja selkeäpiirteisyydestä.


Mezzosopraano Dina Fagimovna Garipova esittää edellä olevassa videossa “Slaavilaisen naisen jäähyväiset”. Hän on Tatarstanin tasavallan kunnioitettu venäläinen laulaja, vuoden 2013 Eurovisio kilpailussa hän sijoittui viidenneksi. Garipova esittää lauluja venäjäksi, tataarien kielellä, englanniksi, italiaksi ja ranskaksi. Vuonna 2013 hän voitti Venäjän Kanava 1:n ”Voice” kilpailun.

Ennakkotietojen mukaan Venäjän Federaation presidentti Vladimir Putin voi juhlia Voitonpäivää Simferopolissa, Venäjään liittyneen Krimin pääkaupungissa. On oletettavaa, että hän saa kuulla siellä nämä kaksi kaunista laulua: Katjusha ja Slaavilaisen naisen jäähyväiset.


[1] Русскоязычным редакциям Гостелерадио Эстонии запретили упоминать акцию "георгиевские ленточки". http://www.regnum.ru/news/1155843.html#ixzz30LfIUqdC 

[2] Наталья Валуйская. Георгиевская лента – символ доблести и славы. http://spgk.kz/natalya-valujskaya/214-georgievskaya-lenta-simvol-doblesti-i-slavy.html

[3] Сайт в защиту Георгиевской ленты http://www.za-lentu.ru/

[4] История возникновения и применения Георгиевской ленточки. http://medalirus.ru/stati/georgievskaya-lentochka.php


[5] Михаил Исаковский. Песня "Катюша" (история создания и текст стихов). http://journal-shkolniku.ru/katyusha.html


Kirjoittaja



Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Sanoma Media Russia & CEE:n varat takavarikkoon Venäjällä?

Sanoma yhtiö ei ole varsinaisesti mediatalo, vaan länsijohtoinen tiedustelu – ja informaatiosodan toimintaverkosto, joka on osoittanut erityistä sitoutumista Washingtonin intresseihin tukea Kiovan natsijunttaa ja rakentaa viharintamaa Venäjää vastaan. Sanoma yhtiön suomalaiset toiminnot ovat pahasti retuperällä, mutta kreml-foobinen informaatiosodan toimintaverkosto on tehnyt rahaa Venäjällä – juuri siellä, mitä vastaan Sanomat ovat olleet olemassa historiansa erkkomaisista sodista nykypäivään saakka. Äskettäin brittien tiedustelupalvelu M15 ilmoitti palkkaavansa venäjää osaavia vakoojia Venäjälle, jotta vakoojat voisivat kuunnella puhelimia ja tutkia venäläisten sähköposteja. Tämä toiminta voisi olla omiaan Sanoman niin sanottujen mediahenkilöiden osaamista. http://www.eurasiareview.com/29042014-need-job-british-secret-service-needs-intel-experts-russia/

Venäjän ääni on ilmoittanut 5.3.2014,  että Venäjän parlamentin ylähuone, liittoneuvosto, valmistelee lakiluonnosta, joka sallii eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten yhtiöiden, myös yksityisten omaisuuden, varojen ja tilien takavarikoinnin, siinä tapauksessa, jos Venäjää kohtaan hyväksytään pakotteita.

Tähän saakka on kuultu spekulaatiota, että Venäjän strateginen vastaus yhdysvaltalaisten ja eurooppalaisten pakotetoimiin voisi kohdistua erityisesti Sanoma Media Russia & CEE:n varojen ja tilien takavarikointiin. Venäjän ulkoministeriöstä varaulkoministeri Sergei Ryabkov on ilmoittanut Interfaxille, että Yhdysvaltain pakotteet Venäjää vastaan eivät jää vaille vastausta. Vastauksessa ”toimenpiteet, joita sovelletaan, ovat tarpeeksi leveät”. http://www.1tv.ru/news/polit/257499  

Eurooppalaisten maiden pakotetehtailu jää myös tuskin ilman vastauksia. Kuten muuan venäläinen asiantuntija vahvisti, niin ”eräs otollinen vastaus” voisi alkaa nimenomaisesti Sanoma Media Russia & CEE:n johtajien ja toimintojen tilien jäädyttämisestä ja takavarikosta, sillä ”Venäjä ei mitenkään hyödy tai tarvitse kyseistä länsijohtoista tiedustelu- ja informaatiosodan keskusta Venäjällä”.

Jäämme mielenkiinnolla odottaa, mikä on Sanoma yhtiön tulevaisuus ylipäätänsä ja miten Helsingin Sanomien isännän mahdolliset talousvaikeudet vaikuttavat propagandakoneiston elinvoimaisuuteen Suomessa ja muualla Euroopassa.


Sanoma yhtiön Venäjän toimintojen Sanoma Media Russia & CEE:n toimitusjohtajana toimii Heike Tyler, Saksan kansalainen, joka on saanut median ja kustannustoiminnan kasvunsa Puolassa. Sanoman hallituksen jäsenenä toimii myös mm. Rafaela Seppälä, jonka kerrotaan äskettäin  Facebookissa innostuneesti osoittaneen kunnioitusta Venäjän federaation suurlähetystön vastaiselle mielenosoitukselle, jossa osoitettiin tukea Kiovan natsijuntalle. Sanoma-yhtiö on käynyt neuvottelua talouslehti Vedomostin ja aikauslehtiä julkaisevan Sanoma Independent Median myynnistä.  Äskettäin Talouselämä-lehti uutisoi Itar-Tassin uutistoimiston tietojen valossa, että Sanoma keskeytti myyntineuvottelut Venäjällä Ukrainan tilanteen johdosta. Sanoman vuosikatsauksessa Antti Herlin tunnustaa, että Sanoma on saanut menestystä Venäjällä, mutta ”menestyksestä huolimatta meidän on valitettavasti luovuttavajoistakin toiminnoista, jotta voimme keskittyä ydinalueisiimme. Olemmekäynnistäneet yhtiön historian suurimman muutoksen - - -”. Sanoma Media Russia & CEE omistaa 79 aikakauslehteä, 70 verkkosivustoa ja 2 kaapelitelevisiokanavaa sekä 89 sovellusta.



Writer:

 Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Miten ylivertainen ja älykäs Putin

Suomessa eilispäivää vietettiin militantissa revanssihengessä, valtakunnallisilla veteraanijuhlilla Olli Rehn ja Jyrki Katainen kiihottivat vihaan Venäjää ja venäläisiä vastaan. Rehn ja Katainen eivät ottaneet opiksi Hitlerin liittolaispoliitikkojen virheistä eivätkä pyytäneet anteeksi sotarikollisten tekoja, vaan korostivat, että kaikki olisi ollut täysin oikein. Väärän politiikan seurauksena miljoona leningradilaista kuoli ja suomalaisiakin kuoli Hitlerin liittolaisena Barbarossa I:n toteutuksessa jopa melkein yhtä paljon ihmisiä kuin suomalaisten tappaessaan toisiaan sisällissodassa 1918. Olli Rehn ei juuri säästellyt sanojaan ”uhkakuvissaan”, Jyrki Katainen oli retoriikassaan kyllä tarkkaavaisempi, vaikka sisältö ja eetos eivät jääneet epäselviksi. Samanaikaisesti ns. Lännen jumalattomat johtajat kaavailevat lisää tukea Kiovan natsijuntalle ja painostuskeinoja Vladimir Putinia vastaan.



En ole mikään ”putinisti”, joka ihannoi ketään perusteettomasti, enkä edes hyväksy sellaista ”fanittamista”, vaan totean ainoastaan objektiivisen analyyttisesti ja realistisesti: miten ylivertainen ja älykäs Vladimir Putin.

Miten Putin reagoi länsijohtajien touhuun?

Mikäli Iltasanomiin ja Iltalehteen on uskomista – vaikka yleensä ei ole uskomista – niin Putin antaa mielensä olla rauhallinen, rukoilee ja hiljentyy Valamon ortodoksiluostarissa.  Venäläiset uutiset kertovat myös, että Vladimir Putin vierailee Petroskoissa. Tänään 28. huhtikuuta Putin käy Petroskoissa, jossa hän käy esimerkiksi Kalevala-nimisessä uudessa puunjalostustehtaassa. http://www.kompakt-spb.ru/objects/id42/ Tämä yhtiö aloitti toiminnan viime vuonna yhteistyössä Tšekin ja Saksan kanssa. Se valmistaa nykyaikaisia materiaaleja rakennusteollisuutta ja huonekalutuotantoa varten – toimialat, joissa Suomi on ollut perinteisesti erityisen aktiivinen Venäjällä. Tehtaan päämäärinä ovat korkea tehokkuus, kestävä kehitys  ja energiatehokkuus. http://news.kremlin.ru/accreditation/20868 Puunjalostustehtaan tärkein laitetoimittaja on saksalainen Siempelkamp, jolla on laaja kokemus OSB-hankkeiden täytäntöönpanosta ympäri maailmaa. http://www.lesprominform.ru/jarchive/articles/itemshow/2770

Putin on palauttanut Venäjän ylpeyden

Skotlannin pääministeri Alex Salmond lausui juuri, että hän ihailee Venäjän presidentti Vladimir Putinia, vaikka ei hyväksy joitakin Venäjän toimia. Salmondin haastattelu GO-lehdessä julkaistaan 1. toukokuuta 2014, mutta Huffington Post on julkaissut haastattelutiedot näiltä osin. Skotlannin pääministerin mukaan  ”Putin on palauttanut merkittävän osan Venäjän ylpeydestä, mikä on hyvä asia”.”Venäjä on ihan ja Venäjällä on ihanat ihmiset”.   

VTslOM:n tutkimukseen mukaan valtaosa venäläisistä (84 %) oli tyytyväisiä presidentti Vladimir Putinin vastauksiin yleisön suoriin kysymykseen. 1600 henkilöä vastasi haastatteluun 130 paikassa 42 eri alueella Venäjää. Tilastollinen virhe on alle 3,4 %.

Barbarossa I:n muisto

Maailman vapaat kansat ja yksilöt valmistautuvat Voitonpäivään sekavassa maailmantilanteessa, jossa natsit ovat jälleen saaneet tuen operaatioilleen vanhan ideologiansa palauttamiseksi ja Venäjä-vihan voimistamiseksi. Suomessakin jopa demarien pääministeri Erkki Tuomioja on astunut ainakin Väinö Tannerin saappaisiin.  Vallitseva tilanne on ilmeisen härski: poliittinen johto laskee oman toimeentulonsa ja henkilökohtaisen hyödyn turvatuksi, vaikka vihapolitiikan seurauksena työntarjonnan luominen jää täysin laiminlyödyksi ja Suomen Venäjä-kauppasuhteet eivät kehity suomalaisen yrittäjän ja yksityisen ihmisen kannalta suotuisasti. Proletaarin pitkäaikaistyöttömän näkökulmasta on hyvin julmaa, että korkea koulutus ja venäjäntaito eivät mitenkään edistä työllistymistä vallitsevassa korruptoituneessa ”hyvä veli” –verkoston ilmapiirissä Suomessa. Joskus epäonnistuneina Suomen aikoina Erkko, Ryti ja Tanner olivat yhteisellä ristiretkellä ikuista itäistä uhkaa vastaan. Ei le kaukaa sanottuna Suomessa, että uusi poliittinen suuntaus muistuttaa kovasti tuota epäonnistunutta vanhaa politiikkaa.

18. joulukuuta 1940 Führerin päämajassa hyväksyttiin ns. ”Operaatio Barbarossa”. Tämä asiakirja on ensimmäinen virallisesti muotoiltu ohjelma Saksan hyökkäyksestä Neuvostoliittoon ja Neuvostoliiton tuhoamiseksi kansakuntana. Hitler allekirjoitti direktiivin numero 21, joka oli suunnitelma Neuvostoliiton salamatappiosta. Wehrmacht hyväksyi ns. ”Operaatio Barbarossan” (Direktiivi numero 21). Salamannopeasti tuhon piti koskea puna-armeijan tärkeimpiä voimia lännessä sekä Moskova ja Leningrad sekä Donbass, jonka jälkeen olisi pääsy Arkangeliin, Volgalle ja Astrakhaniin. Strategiaa kutsuttiin salamasodaksi ”Blitzkrieg”.

Donbass on nykyään paremmin tunnettu Donetskin kansantasavaltana entisestä Ukrainasta itsenäistyneenä alueena.  Tällä hetkellä länsiliittouman tuella on ukrainalaiset natsit toteuttamassa hyökkäyksiä Donbassia, Donetsin kansantasavaltaa vastaan. Historian muisto on ainakin elpynyt Donetsissa julmassa eurooppalaisessa ilmapiirissä.

Natsisaksan kukistumisen jälkeen monet ovat ihmetelleet, miten Saksa, jossa asuu 80 miljoonaa ihmistä, voi edes harkita 197 miljoonan asukkaan Neuvostoliiton valloittamista. Direktiivin numero 21 teksti kuvaa hyvin tilannetta: ”Sodassa Neuvosto-Venäjää vastaan voimme luotaa Romanian ja Suomen aktiiviseen osallistumiseen. Molempien maiden asevoimien ylijohto on suostunut, että he liittyvät sodassa Saksan komentoon. Romanian tehtävänä on tukea erikoisjoukkojen hyökkäystä eteläisessä suunnassa, jossa Saksan joukot eivät toimia. Suomessa toimii Saksan armeijan Gruppe Nord. Suomen armeija toimii näiden joukkojen kanssa yhdessä…” jne.

Ennen sotaansa Neuvostoliittoa vastaan Hitler vetosi eurooppalaisiin ja vaati ristiretkeä bolshevismia vastaan. Mikä on silmäänpistävää, että Barbarossan oppituntia ei ole vielä lännessä otettu opiksi. Tällä hetkellä Suomen poliittinen johto on monella tavalla korruption, henkilökohtaisen edun ja painostuksen tähden liittoutunut moni-ilmeisen hyökkäykseen Venäjää vastaan: tämä hyökkäys käsittää kulttuuris-hengellisen ulottuvuuden sekä median, sotilaalliset integraatiot ja yhteistyökuviot ja taloudelliset painostuskeinot. Laskelmissa on kuitenkin jälleen suuri virhe: ehkä Venäjän väkimäärä ei ole sellainen kuin Neuvostoliitolla oli, ehkä uuden liittouman potentiaali on laajempi, mutta liittoumalla on pari ratkaisevan heikkoa kohtaan. Ensinnäkin uusi liittouma Venäjää vastaan ei nouse eurooppalaisten ihmisten omista tarpeista, vaan ainoastaan poliittisen eliitin ja sotilasteollisuuden itsekkäistä tavoitteista. Niin kriisitilanteessa rintama ei olisi ainoastaan Venäjän ja Bryssel-Washington välissä, vaan myös EU:n ja USA:n sisällä, kun osa kansasta nousee aseelliseen ja moraaliseen kapinaan Barbarossa II:n infrastruktuuria, vallankäyttöä ja muita keskeisiä tekijöitä vastaan. Toiseksi Hitlerin aikakautena valtiot olivat vähäisemmässä määrin integroitunut globaaliin talouteen ja keskinäiseen riippuvuuteen.

Ihmisoikeuksien, kansalaisvapauksien ja demokratian näkökulmasta on erittäin valitettavaa länsivaltojen avoin tuki Kiovan natsijuntalle, joka avoimesti julistaa kunniaa Adolf Hitlerille ja tämän natsiliittolaisille sekä toteuttaa natsi-ideologian mukaista politiikkaa. Miten demokraattisina voimina esiintyvät poliitikot pohjoisessa Skandinaviassa, ympäri Eurooppaa ja Amerikassa voivat jälleen kerran liittoutua natsipolitiikkojen pyrkimyksiin sekä katsoa läpi sormien natsien pyrkimystä kansanmurhaan (genocide)? Itse asiassa poliitikkojemme ja mediamme poikkeuksellisen aktiivinen ja kokonaisvaltainen vihapropaganda venäläisiä vastaan valheellisilla väitteillä, joiden mukaan venäläiset olisivat uhka, vaikka nämä ovat todellisuudessa mahdollisuus ja suorin tie menestykseen Euroopassa, muistuttaa erittäin läheisesti Adolf Hitlerin ja hänen propagandakoneistonsa hyökkäyksiä juutalaisia vastaan holokaustin aattona ja aikana. Sodan ja kriisin tutkijat voisivat jopa epäillä vallitsevaa länsimaista propagandaa analysoidessaan, että lännen harjoittama vihapropaganda venäläisiä vastaan noudattaa kansanmurhaajien tavanomaista psykologista keinoa halventaa ja vähentää uhrin ihmisarvo, jotta kansanmurha muodostuu ikään kuin enemmän ”hyväksyttäväksi” murhaajien ja heidän liittolaistensa mielissä.


Omasta puolestani voin kunnialla rinta rottingilla ja sormi Pyhän Raamatun päällä vannoa, että en tue missään muodossa Lännen vihakampanjaa ja sanktioita Venäjää vastaan, vaan rukoilen siunausta ja menestystä Venäjän Federaatiolle sekä erityisesti Venäjän poliittiselle, sotilaalliselle ja hengelliselle johdolle, jotka ovat joutuneet tällä hetkellä järjettömän vihan kohteeksi.  


sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Onneksi Erkki Tuomioja on ohimenevä ongelma

Suomen ulkoministerinä puhuva ja esiintyvä Erkki Tuomioja on menettänyt jo parhaan ymmärryksensä ja muistinsa maailman menosta ja lähihistorista. Hän leimaa perin valheellisesti ja loukkaavasti, että Venäjä olisi leimannut Tshetsheenien johdon terroristeiksi - ikäänkuin siis perusteetta - ja tämän jälkeen alistanut alueen. Tuomioja vaikenee tarkoitushakuisesti siitä, että myös Amerikan Yhdysvallat yhtyivät ensin Boris Jeltsinin ja sitten Vladimir Putinin arvioon tuolloisten muutamien tshetsheenien bandiittien rikollisuudesta, joiden yhteys oli merkittävä ja todistettu myös muun muassa rahanväärentämiseen, huumekauppaan, asekauppaan jne. Kyseessä oli maantieroistojen ja mafian yritys kaapata valta Venäjän Tshetsheniassa, siis siinä mielessä jossain määrin analoginen toki Kiovan vallankaappausjuntalle. Tshetsheenien silloinen juntta aloitti nopeasti rodullisen puhdistuksen, jossa uhreiksi joutuivat venäläiset. Venäjä puuttui tilanteeseen. Sittemmin tshetsheenien bandiitteja ja heille keskeisiä yhteistyöhenkilöitä on tullut jopa Suomeen pakolaisiksi. Tuomioja kääntää nyt käsitteet väärinpäin: hänen mukaansa Venäjä leimaa rauhanomaiset ihmiset terroristeiksi. Niin paksua valheellista tarinointia on voinut nähdä toistaiseksi vain terroristien omista äänitorvista. Tuomiojan puhe ja arviointikyvyn pettäminen eivät ole mitenkään eduksi Suomen kansainvälisille suhteille ja asemalle.  Jos Tuomioja ei olisi väistyvä ongelma esiintyessään isänmaani ulkoministerinä, niin voisin "Tuomiojan häpeän" tähden luopua koko Suomen passista. Mutta Tuomioja on vanha mies, jonka poliittinen ura on kääntynyt iltaa kohti. Kohta Suomi saa kuitenkin uuden ulkoministerin, joka on ehkä vastuullisempi.

Omasta puolestani rukoilen ja toivotan Jumalan siunausta Donetskin kansantasavallan suurlähetystölle Suomessa. Voitonpäiväksi lähden Venäjälle ja juhlin sitä, että Hitler- Ryti- Tanner eivät kirjoittaneet voittajien historiaa Barbarossa I:n avulla eikä Obama- Tuomioja kirjoita voittajien historiaa Barbarossa II:n avulla. Häpeäksihän se on taas, että Suomella on taas tuollainen äänekkäästi puhuva pää, joka toimii härskisti natsien ja bandiittien asialla. http://www.uusisuomi.fi/ulkomaat/68570-tuomioja-ylelle-ukrainasta-tulee-mieleen-tsetsenia

torstai 24. huhtikuuta 2014

NATO - Drang nach Osten

Venäjä ei alistu toimettomana Anakondan kuristukseen. Vladimir Putin vastasi Russia Todayn –uutistoimiston johtajan Dmitri Kiselevin kysymykseen Naton itälaajentumisesta: ”Me itse kuristamme heidät” ( Мы сами их задушим)[1]


RT:n Dmitri Kiselev tiedusteli, mitä Venäjä tekee, kun Nato kasvaa kuin syöpä. Missä on punainen viiva? Presidentti Putin vastasi leikkisästi: ”Me itse kuristamme heidät”, mutta jatkoi vakavasti: ”Meillä on aihetta pelkoon, mutta meidän on lähdettävä todellisuudesta ja arvioitava tilanne maltillisesti. Meille luvattiin Saksan yhdistymiseen jälkeen, että Nato ei voi laajentua itään. Kun sitten kysyin heiltä, miksi näin on käynyt, he vastaavat: Kansat ja maat valitsevat itse oman kohtalonsa. Mutta on myös totta, että meidän on reagoitava”. [1]

Putin muistutti, että Nato itse selittää ohjuspuolustusjärjestelmästä, että se ei olisi Venäjää vastaan, mutta asiantuntijatasolla kaikki ovat hyvin tietoisia siitä, että ohjuspuolustusjärjestelmään on reagoitava jotenkin. Putin ilmoitti, että Venäjä aikoo olla kärsivällinen ja sinnikäs neuvotteluissa Venäjän kansan turvallisuustakuista[1].

Myös Venäjän presidentti Vladimir Putin on viitannut Saksan yhdistymisneuvotteluissa annettuun lupaukseen niin kuin myös lukuisat venäläiset ovat viitanneet. Naton aggressiivinen politiikka laajentua itään on nimetty –” ei ole enempää eikä vähempää kuin suora sopimusloukkaus sitä sovintoa vastaan, joka saavutettiin helmikuussa 1990 NKP:n pääsihteeri Mihail Gorbatsovin ja Yhdysvaltain ulkoministeri James Addison Bakerin välillä”.[6] 




Kuvassa Moskova 8. helmikuuta 1990, jossa NKP:n keskuskomitean pääsihteeri Mihail Gorbatshov ja Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker solmivat sopimusta. Tämä sopimuksen tosiasiallinen kirjallinen sisältö ja keskinäiset vaikutelmat sekä sopimuksen jälkeinen julkisuus ovat kuitenkin kovasti kiistanalaiset tällä hetkellä. Amerikassa on julistettu jo avoimesti, että tuollainen sopimus oli pelkkä myytti – mitään sopimusta ei ole.[7]



1990-luvun Venäjä eli romanttisessa länsi-fantasiassa


Vladimir Zakharov [7] pitää outona, että Venäjällä monet ovat uskoneet  Gorbatshovin valheellisen väitteeseen, että hän olisi neuvotellut Lännen johtajien kanssa sopimuksen siitä, ettei Nato laajenisi itään. Moskovan Carnegie-säätiön julkaisussa Harvardin yliopiston johtava tutkija Mark Kramer kutsuu ”myytiksi kyseistä lupausta ettei Nato laajenisi”

Anatoli Adamishin – Neuvostoliiton ulkoasiainministeriön entinen varaministeri – antoi myös ymmärtää, että Saksan yhdistymisprosessissa olisi kerrottu venäläisille siten, ettei Nato laajene. Myös Jack Matlock – Yhdysvaltain suurlähettiläs Neuvostoliitossa – vahvisti silloin tuon lausunnon. Matlock sanoi, että Gorbatshov oli vakuuttunut siitä, että jos Saksat yhdistyvät, niin Naton rajat eivät liiku itään. Myös Yhdysvaltain entinen puolustusministeri Robert McNamara väitti, että ”Yhdysvallat on luvannut, että Nato ei koskaan laajene itään, mikäli Moskova suostuu Saksan yhdistymiseen”.   Naton laajentumisen jälkeen amerikkalaisten väitteet muuttuivat: vuonna 1997 Philp Zelikow, Yhdysvaltain kansallisen turvallisuusneuvoston ylitarkastaja, joka käsitteli myös Saksan yhdistymisen ongelmia, paljasti tai ainakin väitti, että Yhdysvallat ei ole koskaan antanut mitään sitoumusta tulevasta Natosta. Zelikowin mukaan Saksasta allekirjoitettu sopimus vuonna 1990 ei sulje mitenkään pois Naton uusia jäseniä tulevaisuudessa. Syyskuussa 2008  Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov uskoi haastattelussa, että 1990-luvulla Yhdysvallat olisi ”sitoutunut siihen, ettei Nato laajene”  mutta seuraavina vuosina ”toistuvasti rikkoi tämän velvollisuuden”. Samanaikaisesti Zelikow ja muut Yhdysvaltain entiset viranomaiset kiistivät kuitenkin ankarasti, että mitään sellaisia vakuutteluja ja lupauksia ei ole koskaan edes annettu. Bakerin ja Gorbatshovin tapaamisen 1990 asiakirjat kumoavat todellakin uskomuksen, että Gorbatshov olisi saanut mitään takuita siitä, että Saksa tai muut valtiot jäisivät Naton ulkopuolelle. Hän sai monenlaisia muita takeita, mutta mikään ei ollut suhteessa Naton laajenemiseen Saksan ulkopuolelle.[7] Onko Gorbatshov ehkä tyytynyt suullisesti lausuttuihin kohteliaisuuksiin, vaikka etenkään kansainvälisessä politiikassa ei Amerikkaan pitäisi koskaan luottaa?


Joukkojensa vetäytyminen entisen Varsovan liiton alueelta ja itse organisaation hylkääminen johtivat siihen, että ”Venäjä maksaa menneiden sukupolvien virheistä: nyt Euroopan asevoiminen tasapaino on pohjimmaltaan rikkoutunut”, kuten venäläinen anti-nato –portaali kuvailee tilannetta.[6]. Venäjällä elettiin ennen vuotta 1993, kuten Venäjän entinen ulkoministeri Andrei Kozyrev on sanonut ”romanttisen länsisuuntautumisen” tilassa.[6] Kaikki luulivat, että vanhan maailman sotilaallinen uhka on jo osa mennyttä historiaa, kylmän sodan ristiriidat voisivat vaipua unohduksiin. Nuori Venäjä suunnitteli rakentavansa yhteyttä, molempia osapuolia hyödyntäviä turvallisia suhteita länsinaapureihinsa. Mutta kaikki muuttui vuonna 1994, pettymyksen vuonna.  Näyttää myös siltä uudemman aineiston varassa, että Gorbatsov petti venäläiset valheellisella tai dokumentoimattomalla tiedolla neuvottelusopimuksesta ja sisällöstä.

Tammikuussa 1994 Brysselin huippukokouksessa Yhdysvallat ”kävi hyökkäykseen”, julkisesti muistutti Pohjois-Atlantin sotilasliiton sopimuksen 10. luvusta, jossa todetaan, että kaikki maat voivat ”edistää alueen turvallisuutta” liittymällä Natoon. Yhdysvaltojen viesti oli selvä: Naton ovi aukesi kaikille entisen sosialistisen leirin valtioille. James Bakerin lupauksesta – niin kuin Gorbatshov oli asian epäluotettavasti esittänyt julkisuudella - oli mennyt vain 4 vuotta.[6]


Naton laajentumisen arkkitehdit ovat aggressiivisia Venäjän vastustajia


Naton laajentumisen aggressiivinen politiikka ei uhkaa ainoastaan Venäjän federaation kansallista turvallisuutta, vaan myös kansainvälistä vakautta yleensä.  Venäläinen anti-Nato –portaali analysoi: ”Järjestäessään Neuvostoliiton entisten liittolaisten alueella ja Venäjän rajoilla laajamittaisia sotaharjoituksia NATO leikkii tulella koko Euroopan mantereella. De facto kyseessä on myös monen Euroopan maan itsemääräämisoikeuden rajoittaminen: Naton valvonnan saapuessa nämä hyväksyvät asevoimien standardointi ehdot ja diplomatia, tiedustelu sekä infrastruktuuri rakentuvat Yhdysvaltojen tarpeita varten”[6]. Eräs syy on siinä, että NATO on innokas partioimaan Kaspianmeren energiaputkistoja.  Naton laajeneminen ei uhkaa pelkästään Eurooppaa, vaan myös Kiinaa ja muita Aasian-Tyynenmeren alueen maita.[6]


Истории России (Venäjän historia) –sivusto [8] toteaa Naton laajentumisesta itään, että Clintonin hallinnon toteuttaessa suunnitelmaansa Naton laajentamiseksi tärkeitä puolestapuhujia olivat entinen ulkoministeri Henry Kissinger ja Carterin hallinnossa kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Zbigniev Brzezinski. Samainen Brezezinski vaati vasta äskettäin 22.2.2014, että Ukrainaa varten pitäisi rakentaa ”Suomen mallia” (the Finnish model as the ideal example for Ukraine), mikä ilmaisuna on melko mystinen ja propagandistinen.

Vuoden 1994 aikana Clintonin hallintoa palveli monet Itä- ja Keski-Euroopan maahanmuuttajat ulkomaisina asiantuntijoina, kun Naton itälaajentumista valmisteltiin. Erityinen tehtävä oli Miheil Saakašvilillä, jonka Yhdysvallat lähetti erityistehtäviin Eurooppaan.[8]

Zbigniew Brzezinskin ideologia ja strategia on ollut hyvin julkinen: hän painotti vuonna 1997 ilmestyneessä kirjassaan “The Grand Chessboard: American Primacy and Its Geogstrategic Imperatives” Euraasian keskeistä merkitystä Yhdysvalloille: USA:n pitäisi säilyttää kontrolli Euraasiassa – maailman suurimpien energiaresurssien, väestöpohjan ja talousaktiviteettien kodissa  Sittemmin Richard L. Morningstarn, Amerikan Yhdysvaltojen suurlähettiläs Azerbaidžanissa, Dick Cheney, Zbigniew Brzezinski ja Caspaar Weinberger (1917-2006) ovat kaikki löytäneet keskeiseksi pyrkimyksekseen puolustaa Yhdysvaltojen pääsyä energialähteille ja rajoittaa nimenomaisesti Venäjän toimintaa. Naton itälaajentuminen on suoraan liitoksissa mainittujen henkilöiden mainittuun ajatteluun.  20. huhtikuuta 2009 suurlähettiläs Morningstar nimettiin Amerikan Yhdysvaltojen erityislähettilääksi Euraasian energiapolitiikan tehtäviin. Morningstar puhui kesäkuun alussa 2011 Yhdysvaltain kongressille [9] ja hänen keskeisin viestinsä oli, että Amerikan Yhdysvaltojen pitäisi säilyttää Euraasian energiastrategia keskeisellä paikalla agendassaan, jotta USA voisi haastaa Venäjän mahdollisuudet käyttää energiavoimaansa siinä että Venäjä kasvaisi suurvallaksi maailman politiikassa. Tämän vuoksi Yhdysvaltain pitäisi voittaa asemia Keski-Aasian ja Kaspianmeren energiamarkkinoilla. Yhdysvallat tahtovat rajoittaa Euraasian ja EU:n yhteyksiä Venäjän energiaan. USA:n intressi on Euraasian energiataktiikassa kannustaa alueen maita politiikkaan, jossa Gaspromin ja Venäjän energiavaltaa tahdotaan heikentää kannustamalla energia-alan yksityistämistä[9].

Naton laajentuminen aiheuttaa selvän epätasapainon ja valtavan riskin

Moskovalaisen kansainvälisen kaupan ja oikeuden instituutissa E.V Efremov, D.Y. Sukhov ja S.N. Beloboka laativat vuonna 2000 opiskelijaraportin Naton laajenemisesta itään (“Расширение НАТО на Восток”;[10]) , jossa he toteavat rehellisesti faktan vallitsevasta kehityksestä: Venäjän joukkojen vetäytymisen, Varsovan liiton päättymisen ja Neuvostoliiton romahtamisen seurauksena ”on lähes varmaa”, että Euroopassa on radikaalisti häiriintynyt tavanomaisten aseiden osalta sotilaallinen tasapaino. He muistuttavat, että ”kuitenkin ydinpelote on viimeisenä keinona puolustaa tämänkin jälkeen”.[10] Vuonna 2000 laaditussa opiskelijatyössä arvioitiin, että tavanomaisten joukkojen suhteessa Nato oli ylivoimainen 5:1 Venäjää vastaan. ”Tällainen selvä epätasapaino aiheuttaa valtavan riskin”, todetaan tutkielmassa[10]. Kirjoittajat vierittävät Naton itälaajentumisesta osan syynsä Venäjällä vallinneeseen ”tiettyyn yhteiseen henkiseen impotenssiin ja puutteeseen”. Kirjoittajien mukaan Naton itälaajentumista perustellaan sillä, että Euroopan ns. ”harmaa vyöhyke” loisi epävarmuutta. 27.5.1997 Pariisissa allekirjoitettu ”perussopimus kahdenvälisistä suhteista, yhteistyöstä ja turvallisuudesta” Venäjän federaation ja Naton välillä jatkoi vuoropuhelun perinnettä. Sopimuksen avulla myös vältettiin Venäjän aggressiivinen eristäminen ja syrjäytyminen Euroopassa – mutta vain toistaiseksi. Venäjällä tietyt kommunistis-isänmaalliset voimat sisäpoliittisista syistä tuomitsivat perussopimuksen allekirjoituksen ikään kuin sopimus olisi ”Venäjän edun vastaista” ja ”avoin tunnustus kylmän sodan tappiolle”. Valtaosa Venäjän ulkopolitiikan eliitistä tuki Venäjän ja Naton perussopimusta myönteisenä askeleena kohti kumppanuuksien luomista ja yhdenvertaisten suhteiden rakentamista eurooppalaisen rauhan ja turvallisuuden tarpeita varten.[10] Länsipuolella allekirjoittamisen jälkeen oli mahdotonta luoda kokonaista eurooppalaista turvallisuusjärjestelmää ilman Venäjää.

Raportissa ”Venäjä-Nato –suhteet” (Отношения России и НАТО)[11] vuodelta 2004 todetaan se kylmä fakta, että Pariisissa 1997 solmittu Venäjän ja Naton perussopimus ei kuitenkaan  tosiasiallisesti onnistunut rajoittaa Naton laajentumisen vahinkoja: ”Balkanin tapahtumat keväällä ja kesällä 1999 osoittivat, että asiantuntijoiden laskelmat eivät olleet perusteltuja” (perussopimuksen kyvystä rajoittaa Naton vahinkoja).[11] ”Tosiasiassa Naton sotilasoperaatio Jugoslaviaa vastaan ja pommitukset rikkoivat useita perusperiaatteita, joista oli perussopimuksessa säädetty – kuten ”kieltoa käyttää tai uhata voimankäytöllä toisiaan tai muita valtioita, niiden suvereniteettia, alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta” sekä sopimuksen pykälään ”konfliktien ja riitojen ratkaisemisesta rauhanomaisin keinoin” [12].

Nato on pyrkinyt kuitenkin kiistää moitteet, että Naton suorittama Jugoslavian pommitus olisi rikkomus.  12.4.2014 Nato julkaisi verkkosivuillaan suurikokoisen Venäjä-asiakirjan, jossa se tuomitsee sitä vastoin Venäjän toiminnan jyrkkäsanaisesti: ”Venäjän aggressio Ukrainaa vastaan johti Venäjän kansainväliseen eritykseen, mukaan lukien käytännön yhteistyön keskeyttämisen Naton kanssa. Kääntääkseen huomion pois omista teoistaan Venäjä on esittänyt useita syytöksiä Natoa vastaan, mutta syytökset perustuvat tosiasioiden virheelliseen tulkintaan ja unohtaa Naton jatkuvat pyrkimyksen Venäjän kanssa”.[20]

Aineellisesti Naton suorittaman pommituksen ero on merkittävä: Naton pommituksessa kuoli sadat ihmiset ja tuhannet saivat elämänikäisen trauman hirvittävistä kokemuksista, kun syyttömät kuolivat aivan pommien iskeytyessä heidän koteihinsa. Krimin liittyminen Venäjään oli rauhanomainen, väkivallaton tahdonilmaus. 

Venäjä-asiakirjassaan 12.4.2014 Naton johto kiistää myös Venäjän näkemyksen, jonka mukaan Krimin liittäminen Venäjää noudattaisi Kosovon tapausta, mutta Nato ei viittaa edellä kuvattuun erilaisuuteen: Naton pommitusten verisyyteen ja Krimin tapauksen verettömyyteen. Naton mukaan kansainvälinen tuomioistuin teki selväksi, että Kosovo ei ole ennakkotapaus. Naton Venäjä-asiakirja torjuu myös Venäjän näkökulmat erityisesti Naton sotilaallisen infrastruktuurin laajentumisesta itään sekä ohjuspuolustusjärjestelmästä. Nato perustelee, että Lissabonin huippukokouksessa vuonna 2010 Nato päätti kehittää ohjuspuolustusjärjestelmää lisätäkseen valmiutta suojella Naton eurooppalaisten jäsenten suojaa sekä kehotti Venäjää yhteistyöhön Naton kanssa. Tämän näkemyksen Nato toisti toukokuussa 2012 Chicagon huippukokouksessa.

Miksi Venäjä hyväksyi PFP-ohjelman 1994 Brysselissä?


Venäjän näkökulmasta Naton kehitys näyttää vähemmän kauniilta, vähemmän keskinäiseltä kaveruudelta. Venäjällä rauhankumppanuusohjelman (Partnership for Peace, PFP) hyväksyminen tammikuussa 1994 Brysselissä huippukokouksessa  tapahtui juuri sitä tarkoitusta varten, että se ”antoi Venäjälle enemmän aikaa kehittää strategiaansa”: Venäjällä PFP oli ”vaihtoehto Naton laajentumiselle, yhtenä vaiheena”, kuten Venäjällä on tulkittu Jeltsinin aikana silloista tilannetta ja tavoitteita[11]. Lopulta kuitenkin kävi ilmi, että syytä yleiseen euforiaan ei ole, vaan Naton laajentuminen on vasta alkanut [Пушков А. [13])


Boris Jeltsin suostui allekirjoittaa Pariisin asiakirjan ”saadessaan vastineeksi Clintonin lupauksen uudesta IMF lainasta ja Venäjän pääsystä Big Seven –ryhmään, josta tulisi Big Eight –ryhmä”[11][14]. Sittemmin Venäjällä onkin voimakkaasti arvosteltu Venäjän silloisen poliittisen johdon ”täyttä illuusiota kumppanuudesta, jossa ei heti ole ymmärretty amerikkalaisten ideaa ja jopa on hyväksytty elokuussa 1993 Puolan aikomus liittyä Natoon” (полное иллюзий о партнерстве, не сразу осознало суть американских замыслов и даже одобрило в августе 1993 года намерение Польши вступить в НАТО).[11] Myös Big Eight -.ryhmäkin on nyt murentunut, joten Venäjän kaikki saadut lupaukset on petetty Naton ja Lännen toimesta.


Ulko- ja turvallisuuspolitiikan alan tutkielmassa [11] todetaankin vuonna 2004 aivan tyylikkäästi, että Naton laajentuminen on Venäjän näkökulmasta ”todellinen ja strateginen sotilaallinen, poliittinen, kulttuurinen ja sivistyksellinen uhka” (как реальную угрозу и с военно-стратегической, и с политической, и с культурно-цивилизационной точек зрения.). ”On selvää, että Venäjä voi löytää oman paikkansa Euroopan ja länsimaiden elämässä vain, jos sillä on esittää erilaisia vaihtoehtoja Lännen/euroopan identiteetille” (Очевидно, что Россия может найти свое место в жизни Европы и Запада (оставляя при этом за собой право участвовать и в других геополитических конфигурациях) только при условии многообразия вариантов западной/европейской идентичности.).[11]


Pentagonin ex-johtaja, Yhdysvaltojen entinen puolustusministeri Robert M. Gates myönsi vuoden 2014 alussa muistelmateoksessaan ”Duty – Memoirs of a Secretary at War”, että Baltian maiden ottaminen Natoon sekä pyrkimys saada Georgia ja Ukraina Natoon on ollut liioittelua: Valkoisen talon hallinto rakensi väärin suhteita Venäjään vuodesta 1993 alkaen.  Hän kutsuu Ukrainan kutsua Naton ”valtavaksi provokaatioksi” (enormous provocation") ja ”liioitteluksi”.  Itse asiassa hän puhui myös siitä, että Baltian maiden Nato-jäsenyys oli ”virhe” (a mistake hasty reception in NATO of the Baltic States).[15]  Gates liittyi CIA:n palvelukseen 1968 ja on palvellut kuutta presidenttiä alaisenaan 3 miljoonaa työntekijää.  Hän toimi George W. Bushin ja Barach Obaman puolustusministerinä 2006-2011 ja CIA:n johtajana 1991-1993. Gates hyökkää erityisesti Obaman turvallisuusneuvonantajia vastaan. Joe Biden oli hänen mukaan ”väärässä lähes kaikissa suurissa ulkopolitiikan ja kansallisen turvallisuuden kysymyksissä neljän viimeisen vuosikymmenen aikana”, arvostelee Gates. Huolimatta moitteistaan Naton itälaajentumista vastaan on tämä Gates (25.3.2014 ” Putin's Challenge to the West”) kuitenkin itsekin painottanut, että Lännen johtajien strategiaan pitäisi kuulua Venäjän eristäminen taloudellisesti ja sotilaallisesti. Gates vaatii Länneltä ankaria toimia Venäjää vastaan, jotta ”kiistatta osoitetaan venäläisille, että Putinin maailmankuva ja tavoitteet sekä keinot niiden saavuttamiseksi eristävät Venäjän ja dramaattisesti heikentävät sitä”. Näistä sanoista on kuitenkin havaittavissa, että Nato ja USA eivät edes leiki Venäjän kaveria, vaan näkevän Venäjän vastustajaksi, joka tulee kukistaa.

Huhtikuussa 2009 Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen arvioi [16], että Naton laajentuminen entisten sosialistimaiden ja Varsovan liiton maihin olisi positiivinen kehitys. ”Naton avointen ovien politiikka on ollut todellinen menestys. Meillä on historiallinen mahdollisuus ojentaa ystävyyden käsi kaikille maille, poistaa kivulias rajaviiva ja tulla yhä lähemmäksi tavoitetta rauhan ja vapauden mantereena”. Venäjällä Naton nähdään edelleen – tai ainakin jo vihdoin 90-luvun alun virheellisen fantasian jälkeen - viholliseksi: Venäjän presidentti Vladimir Putin on tehnyt toistuvasti selväksi, että hän näkee Naton uhkana. ”Sotaliittouman ilmestyminen rajoillemme on suora uhka. Tiedättekö, kuten Bismarch sanoi: ei ehkä aikomusta, mutta potentiaali”, Putin vastasi vuonna 2008 Bukarestissa huippukokouksessa sotaliittouman laajentumisen merkittävyyteen.[16] Tämän jälkeen sotilasliitto Nato ilmoitti kuitenkin jo pian myös Georgian ja Ukrainan mahdollisuudesta liittyä. Siinä tilanteessa Venäjän ja Naton välisen neuvotteluelimen perustaminen tarjosi Putinille mahdollisuuden osallistua päätöksentekoon ja Putin oli taipuvainen yhteistyöhön ”uuden Naton kanssa”, mutta vuosien mittaan Moskovan tyytymättömyys kasvoi, kun Baltian maat liittyivät Natoon. Ukrainan kriisiä varten Rasmussen lupasi laajentaa sotilaallista yhteistyötä Ukrainan kanssa. [16]
                                                                                                                                         
Pax NATO?

Pietarissa vuonna 2005 valmistuneessa poliittisten tieteitten väitöskirjassaan Anastasia Alekseeva [17] tarkastelee Naton laajentumista globalisaation näkökulmasta. ”Kansainvälisiä suhteita on tarve analysoida myös globaalissa yhteiskunnassa, ei ainoastaan trans- ja ylikansallisena ilmiönä”. Venäjän suhteesta Natoon Alekseeva toteaa, että Venäjän strateginen suhde Natoon ei ole selvä, joskus se on jopa ristiriitainen (laajennusta vastaan, joskus hiljaisuus). Pax NATO ilmaisee uutena järjestelmänä Naton kiinnostusta humanitaarisiin kysymyksiin.


Alekseeva [17] kertaa kehitystä: Pohjois-Atlantin sopimuksen, sotilasliiton Naton, artiklan 10 mukaan unioni on avoin uusille jäsenille. Naton laajentumisprosessi aloitettiin tammikuussa 1994 Brysselin huippukokouksessa. Madridissa hyväksyttiin vuonna 1997 asiakirjasta ”Avointen ovien politiikasta”. Washingtonin huippukokouksessa 1999 valtiopäämiesten tasolla ilmoitettiin toimintasuunnitelma Nato-jäsenyydestä tarkoituksena auttaa uusia ehdokkaita liittymään Natoon ja täyttämään vaaditut standardit.  12.3.1999 Natoon liittyi kolme uutta jäsentä -   Puola, Tšekki ja Unkari. ”Uusien jäsenten uskollisuus testattiin alle kahden viikon kuluttua Jugoslavian pommituksissa, jotka alkoivat 24.3.1999”, toteaa Alekseeva[17].  Istanbulin huippukokous kesäkuussa 2002 keskittyi Afganistanin, Balkanin ja Välimeren operaatioihin sekä asevoimien modernisointiin. 29.3.2004 Naton laajentumiskierroksella sotilasliittoon tuli seitsemän maata: Bulgaria, Latvia, Liettua, Romania, Slovakia, Slovenia ja Viro.

Nato on ottanut käsitteistöönsä ”humanitaarisen intervention”, kun tarkoituksena on pysäyttää laajat ihmisoikeusrikkomukset tietyllä alueella. Humanitaarisen intervention ilmaisi ensimmäisenä kokonaisvaltaisesti Britannian pääministeri Tony Blair huhtikussa 1999 Chicagossa Naton huippukokouksen aattona. Konsepti perustui ajatukseen, jonka mukaan humanitaarista katastrofia ei voi pitää puhtaasti valtion sisäisenä asiana, vaan kansainvälisellä yhteisöllä on myös velvollisuus ”voimakkaasti puuttua” ”operatiivisten oikeussuojakeinojen voimalla” tilanteeseen. Väitöskirjassaan Alekseeva päättelee, että mainitulla käsitteellä Nato yritti perustella laittomia sotatoimiaan Jugoslaviassa, kun Nato-maat kyseenalaistivat nykyaikaisen kansainvälisen oikeuden perusperiaatteet – valtion suvereniteetin ja puuttumattomuuden sisäisiin asioihin. Tietenkään Alekseeva ei voi spekuloida jo etukäteen, mutta kiinnostavaa, ettei Naton ja Lännen johto ole ymmärtänyt Venäjän toimia Krimillä ”humanitaariseksi interventioksi” Kiovan natsijuntan uhkaa torjumassa. Mitä NATO, USA ja EU:n johto ovat tehneet humanitaarisen intervention nimissä rasistis-russofobis-antisemitistä Kiovan natsijuntan saattamisesta oikeusvaltion ja ihmisarvon mukaiseen järjestykseen?


Aleksevan mukaan Venäjän itsetietoisuus ja käsitys ”Lännestä” ovat hyvin moni-ilmeiset. 2000-luvulla on Venäjällä vahvistunut anti-Länsi ja anti-Amerikka –suuntaukset. Niiden sydän on tunteessa kansallisesta nöyryytyksestä siltä ajalta, kun Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjä oli heikko, mutta myös asiasisällössä. 71-75 % venäläisistä vastaajista uskoi vuonna 1999, että Venäjän on omissa päätöksissään ja toimissaan ollut liian riippuvainen länsimaista.

”NATO pyrkii siihen, mistä Hitler olisi voinut haaveilla”

Oleg Larin [18]on eräs tiukimmista kolumnisteista, jotka kirjoittavat Natoa vastaan.  Hänen mukaansa ”Nato hiipii itsepäisesti itään: Nato ei ole suhteessa minkään maan tai ihmisten turvallisuuteen, vaan hyvin todellinen veristen roistojen ja salamurhaajien joukko, ns. ´maailman hallitus´”. Larinin mukaan Naton laajentuminen itään tuo vahvasti mieleen natsien Drang nach Osten –piirteet.[18] Itse asiassa Yhdysvaltain entinen ulkoministeri – 23.1.1997 – 20.1.2001 - Madeleine Albright (os. Korbeloy) on itse kotoisin Tšekkoslovakiasta. Häntä tarvittiin Tšekin, Puolan ja Unkarin myymiseksi Natolle. Naton laajentuminen koskee myös kaukaista itää: Afganistanissa Yhdysvallat kehittivät ”International Security Assistance Force” –rakenteen. Sittemmin toiminta on laajentunut myös Pakistanin alueelle. Naton joukot ovat osallistuneet rauhanturvaoperaatioihin Sudanissa, mikä on laajentanut sotilasliiton tunkeutumista Afrikan mantereelle. Washingtonissa rakennetun uuden sotilasjohdon AFRICOM- haaran vastuulla on Afrikka, mutta toiminta perustuu Naton infrastruktuurin hallintaan Stuttgartista. Naton joukkojen tekniikan ja viestinnän päämaja on Etiopian pääkaupungissa Addis Abebassa.  

Larin toteaa, että ”Nato pyrkii toteuttamaan jotain, josta Saksan Adolf Hilter olisi voinut vain haaveilla: Nato yrittää muuttaa sotilaallispoliittista liittoa koko maailman hallitsemiseksi” (НАТО стремится осуществить то, к чему мог только мечтать привести Германию Адольф Гитлер: она пытается превратиться в военно-политический альянс, властвующий над всем миром.)[18]. ”Länsi on tällä hetkellä eräänlainen natsi-Saksan suunnitelmien ja armeijan strategioiden reinkarnaatio”, toteaa kolumnisti Oleg Larin 23.8.2012 Newsland-julkaisussa.[19]



Venäjällä tunnetaan Jyrki Kataisen NATO-argumentaatio russofobian ilmauksena


Suomen NATO-propagandan aktivisteja ovat ne henkilöt, jotka tunnetaan myös Kreml- ja russofobiasta. Täten on vaikea nähdä, miten Suomen NATO-jäsenyys ei olisi myös Venäjä-vihamielinen, kun jäsenyyden puuhamiehet ja naiset ovat jopa aktiivisen vihamielisiä Venäjää vastaan. Muutamat vähemmän maineikkaat suomalaiset antoivat 29.3.2014 nimensa Nato-jäsenyyden.[29] Heidät tunnetaan myös monista häiriötekijöistä nimenomaan Venäjää vastaan. Tarja Koivumäki kanteli Heidi Hautalan ”hyväksi” Espoon tuomiokapituliin minua – Juha Molari – vastaan, mutta Koivumäki tunnetaan myös homoaktivistina, joka on osallistunut laittomiin aktioihin Venäjällä. Hän on myös tunnettu ateisti, joka kerran keräsi jopa Raamattuja ja lahjoitti tilalle pornolehtiä. Helsingin ateistien puheenjohtaja valehteli kantelukirjeessä Espoon tuomiokapitulille, että hän olisi ”seurakuntalainen”. Antti-Pekka Mustonen, Jukka Mallinen ja Kerkko Paananen kuuluvat siihen ryhmäkuntaan, joka tukee myös julkisesti Mikael Storsjön touhuja. Myös he osallistuivat kanteluhankkeeseen Espoon tuomiokapitulissa ”venäläismielistä kirkkoherraa vastaan”. Storsjö on Nato-listan eräs allekirjoittajista, mutta hänet tunnetaan kansainvälisesti paremmin YK:n turvaneuvoston Al-Qaeda –pakotteiden vastaisesti toimivan Kavkaz-Center –terroristisivuston kustantajana ja suomalaisittain hänet tunnetaan tshetsheenien laittoman maahantulon järjestelyistä sekä siitä rikoksesta johtuvasta vankeusrangaistuksesta. Hänellä on maahantulokielto Venäjälle. Miehen kustantamalla sivustolla natsit ja terroristit mainostavat terrori-iskujaan, joita he tekevät Venäjää vastaan. Nämä ja eräät muut vastaavat henkilöt mainostavat Naton tärkeyttä Suomelle. Nato-hankkeen ystävällismielisyys ja rauhanomaisuus on luonnollisestikin kaikkea muuta kuin uskottava noiden epämääräisten Nato-aktivistien julkisen toiminnan valossa.


Trukhachev kertoo Pravda-kirjoituksessaan 26.6.2006 [21] Jyrki Kataisen selvästä Nato-tunnustuksesta, kun Katainen lausuu: ”Venäjällä on vielä vanhaa ajattelua. He tahtovat olla uudestaan suurvalta. Ja heidän ajattelua värittää tuo pyrkimys. Me haluamme liittyä Natoon, parantaa turvallisuuttamme sekä parantaa kansainvälistä vaikutusvaltaamme”. Turkhachev viittaa siihen, että Suomi oli monta vuotta puolueeton maa, joka sodan jälkeen säilytti itsenäisyyden eikä tullut edes sosialistisen leirin sisälle. Suomi ei kuitenkaan sitoutunut Natoon. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen monet Suomen poliitikot näkivät mahdollisuuden liittyä Natoon. Trukhachevin mukaan Suomen suhteellisen pieni armeija ei lisäisi Naton sotilaallista voimavaraa, mutta Suomen ja Venäjän rajan pituus sekä Suomeen mahdollisesti sijoitettavat Amerikan ja Iso-Britannian yksiköt aiheuttaisivat merkittävän muutoksen. Naton joukot olisivat 200 kilometrin päässä Pietarista, niin lounaasta kuin luoteesta. Oikeustieteiden tohtori, Moskovasta Venäjän valtiollisen humanistisen yliopiston professori , kriminologi Vadim Trukhachev katsoo myös, että kansainvälisen oikeuden periaate ja rajojen loukkaamattomuuden periaate rikkoutuivat suurimmalta osaltaan, kun Eurooppa tunnusti Kosovan itsenäisyyden. [22]


Suomen Nato-yhteistyö ja –optio on voitu Venäjällä tulkita varsin luonnollisesti russofobiseksi ja Venäjä-vihamieliseksi toimeksi yhtä hyvin Suomen johtavien poliitikkojen omien perustelujen johdosta kuin ns. NATO-aktivistien muun julkisen toiminnan valossa.


Ruotsin vastavakoilun johtaja Wilhelm Unge ilmoitti vasta äskettäin, että Skandinavian geopoliittiseen pitäisi saada dramaattinen muutos.[23] Myös Ruotsin hallituksesta Jan Brjörklund pyysi uutta harkntaa Ruotsin kansalliseen puolustusoppiin ja Nato-jäsenyyteen. Hänen mukaansa Suomenkin pitäisi olla osa Natoa, koska Suomessa on myös suuri venäjänkielinen yhteisö. Venäjällä pistettiin merkille Jyrki Kataisen yhtyminen ruotsalaisnäkemykseen ja Kataisen  russofobinen argumentaatio Nato-kysymyksessä: ”Mielestäni Suomen pitäisi olla osa Natoa. Se vahvistaisi Suomen asemaa”. Katainen viittasi siihen, että Suomessa asuu paljon venäjänkielistä väestöä, jota Venäjä voi tietyssä tilanteessa tahtovansa puolustaa. ”Tämä on vakava asia, ja meidän on keskusteltava siitä”.[23]


Miten Venäjä reagoi NATO-anakondan kuristukseen?


Ensimmäinen vastaus on sotilaallinen, puolustuksellinen.

Venäjä asevoimat harjoittelivat Laatokka-2014  («Ладога-2014»)–sotaharjoituksessa Karjalan tasavallassa ja Petroskoin alueella maaliskuun lopulla. Harjoitukseen osallistui yli 50 SU-27, Mig-31 ja Mig-29 sotakonetta. Tverin ja Karjalan tasavallan sotilaslentokentät olivat käytössä. Lentäjien harjoitukset saatiin päätöksiin 28. maaliskuuta 2014.  Sotaharjoituksista oli ilmoitettu asianmukaisesti myös Suomeen jo paljon ennen Ukrainan kriisin alkua eikä siten Laatokka-2014 liity Ukrainan tilanteeseen.

Mutta Laatokka2014 -sotaharjoituksissa tuskin suojellaan Venäjän koskemattomuutta vain Suomen muutaman vanhan lentokoneen uhkaa vastaan, vaan pikemmin sitä uhkaa vastaan, joka syntyy, jos ja kun Nato-joukot käyttävät Suomen aluetta.

Sinänsä ansiokkaassa artikkelissaan 23.4.2014 Janus Putkonen Verkkomediassa mielestäni on epätarkka, kun hän perustelee Venäjän kokemaa ”täyttä yllätystä” Suomen uudesta Nato-sopimuksesta. Lienee kyllä totta ja pöyristyttävää suomalaisen oikeusvaltion, kansalaisyhteiskunnan ja demokratian kannalta, että eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Pertti Salolainen ja hallituksessa kauan istunut ministeri Paavo Arhinmäki eivät olleet edes tietoisia uuden Nato-sopimuksen valmistelusta.[24] Tämä salaperäisyys voi viitata ainoastaan siihen, että sopimus ja sen valmistelu eivät kestä päivänvaloa. Myöskään vuosi sitten Ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko ei sisältänyt mainintaa uudesta syvemmästä sopimuksesta Nato kumppanuuden rakentamisessa. Putkonen kirjoittaa, että ” Venäjän virallinen sanomalehti Rossiiskaya Gazeta uutisoi Suomen NATO-sopimuksesta vasta Etelä-Suomen Sanomien jälkeen, joka viittaisi siihen, että Suomen NATO-askel on tullut myös Venäjälle yllätyksenä. Tämä antaisi osviittaa, että Naapuruussopimuksen hengen vaatimia konsultointeja ei olisi myöskään tapahtunut.”[24] Putkosen viite naapuruussopimuksen hengen vaatimaan konsultaatioon ja sen tarpeeseen on erinomainen. Sitä vastoin luultavasti Rossiiskaya Gazetan toimitus on saanut tiedon kyseisestä sopimuksesta monta eri kautta, itsekin välitin nämä terveiset 18.4.2014 kello 9:32 aamulla lehden toimitukselle. Mainittu lehti kertoi sittemmin kyseisestä sopimuksesta 18.4.2014 illalla kello 23:39.[25] Olisi kuitenkin liioiteltua uskoa, että sanomalehden toimituksella olisi kaikki se sotilastiedustelun tietämys Suomen ja Naton suunnitelmista, mitä Venäjän tiedustelulla on.  Toimittajien ja sanomalehtien tietämyksen perusteella ei pidä olettaa sitä, miten runsas tai vähäinen on sotilastiedustelun tietämys.

Olen kommentoinut Venäjän Laatokka-2014 –sotaharjoitusta itsekin aivan tuoreeltaan jo maaliskuussa – siis jo ennen nykyistä tietämystä Suomen ja Naton uudesta sopimuksesta, että tuossa sotaharjoituksessa kehitetään Venäjän lentäjien kykyä torjua Suomen kautta saapuvia Nato-lentokoneita. Sotaharjoituksen rakenne, sijoittelu ja mittavuus paljastivat, että Etelä-Suomen Sanomat eivät suinkaan olleet ensimmäinen taho, joka tiesi Suomen uudesta Nato-sopimuksesta.




Venäjän ilmavoimien eversti arvioi Suomen Nato-jäsenyyttä

Suomen poliittisen johdon on valheellista välittää mielikuvaa, että Suomen NATO-jäsenyys olisi Venäjälle pikkuseikka, merkityksetön tai vain lievästi merkityksellinen. Itse asiassa venäläiset sotilasasiantuntijat ovat lausuneet, että Georgian ja Ukrainan NATO-seikkailut ovat ”pikkukysymyksiä, mutta Suomen ei” olisi missään tapauksessa. Miksi Georgian tai Ukrainan konflikteista tehdyt intoilut Naton hyväksi ovat Suomelle vaarallisia? 22.8.2008 Pravda-lehdessä   Vladimir Anohin (Владимир Анохин) arvioi rajusti Itävallan ja Suomen Nato-suhteita: НАТО готовит неожиданный "удар" в Европе[26], ”Nato valmistuu yllättävään iskuun Euroopassa”. ”Georgia ja Ukraina eivät ole iso kysymys, mutta sellaiset maat kuin Itävalta ja Suomi ovat”.[26] 

Lisättäköön, että tämä Vladimir Anohin ei ole ihan vain pikkutoimittaja kylälehdessä, vaikka suomalaiset eivät tunne häntä: Вице-президент Академии геополитических проблем полковник Владимир Анохин, eversti Anohin on Geopoliittisia ongelmia käsittelevan akatemian varapuheenjohtaja. Vladimir Petrovits Anohin (Anokhin)[27] on Geopoliittisia ongelmia käsittelevän akatemian varapuheenjohtaja, joka on vuonna 1970 valmistunut Lentosotakorkeakoulusta ja vuonna 1978 Leninin Sotilaspoliittisesta akatemiasta. Hän työskenteli sotatieteen tutkijana vuosikaudet. Vuosina 1970–1974 hän oli Ilmavoimien 339:n rykmentin apulaiskomentaja ja vuodesta 1974 Pihkovassa Komentaja. Vuosina 1974–1975 Laivueen 374 apulaiskomentaja Tulassa. Vuosina 1975–1978 hän suoritti opintoja sotilaspoliittisessa akatemiassa ja toimi 1978–1986 Ilmasotavoimien poliittisen osaston yliopettajana sekä 1986–1995 Ilmavoimien poliittisen osaston ylitarkastajana. Vuonna 1995 hän sai everstin arvon. Vuosina 1970–1975 Anohin toimi tehtävissä Egyptissä, Syyriassa, Irakissa, Guineassa, Angolassa ja Etiopiassa. Hän on toiminut myös 1995–1998 hengellispoliittisessa liikkeessä ”Venäjän kansan neuvosto ("Русский Национальный Собор" "Русский Национальный Собор"), vuodesta 1999 hän on toiminut Geopoliittisten ongelmien akatemian varapuheenjohtajan erikoistuen juuri kansainvälisiin ja alueellisiin ongelmiin. Hän on kirjoittanut myös lukuisia kirjoja ja dokumentteja.

Edellä kerrotun Pravda-artikkelin jälkeen sittemmin kesällä 2010 Itävalta ilmoitti aikeensa hylätä myös niin sanotun Nato-option eli mahdollisuuden liittyä joskus sotilasliiton jäseneksi.  Sittemmin Suomen kehitys on kuitenkin mennyt yhä syvemmälle Natoon. Kesällä 2008 Pravda-jutussa [26] käytiin läpi Georgian ja Ukrainan Nato-tarpeita, mutta viitattiin lopulta TÄRKEIMPÄÄN: Euroopan kohtalo ratkeaa Itävallan ja Suomen kohdalla. Artikkelissa todetaan oikein, että Euroopan Nato-maat eivät ole yhtenäiset. Natolla on monia sisäisiä ongelmia. Tämän kaiken Pravda tietää kertoa analyysissään. Kreikka ja Kypros ovat Venäjälle sympaattisia valtioita, vaikkakin mahdollisia Troijan hevosia. Iso joukko Nato-valtioista tukee strategista kumppanuutta. Sitten on maita, joita luonnehtii ”käytännöllinen kumppanuus” Venäjän kanssa: nämä maat ovat Itävalta, Belgia, Bulgaria, Suomi, Unkari, Luxemburg, Malta, Portugali, Slovenia ja Slovakia. Näillä on lähinnä merkittävää liikekumppanuutta Venäjän kanssa (Австрия, Бельгия, Болгария, Финляндия, Венгрия, Люксембург, Мальта, Португалия, Словения и Словакия - это «дружественно прагматичные» страны, готовые вести бизнес с Россией). Valtioluettelon jälkeen alkoi Pravda-lehdessä ryöpytys Itävallan ja Suomen Nato-intressejä vastaan. ”Ensimmäisen Nato-jäsenyys tuhoaa eurooppalaisen puolueettomuuskäsitteen ja toisen avulla NATO rakentaa 1300 kilometrin linjan Venäjän rajalle” (Первая может разрушить понятие европейского нейтралитета, вторая выведет НАТО на границы России протяженностью 1300 километров).[26] Pravda lopettaa vakavan kuvauksen sanontaan. Venäläinen sanonta päättää uhkakuvan esittelyn kiväärin laukaukseen: ”Kysymys on ajasta. Ensimmäisessä näytöksessä kivääri on seinällä. Viidennessä näytöksessä on välttämättä jo laukaus” (Вопрос времени. Если ружьё висит на сцене в первом акте, то оно обязательно выстрелит в пятом).[26]

Anohin ei arvioi Venäjän operatiivisia toimia Suomen ja Naton lähentymisessä.  Toukokuussa 2014 solmittavassa sopimuksessa Suomi myöntää Natolle oikeuden käyttää maa-, vesi- ja ilmatilaa sekä Suomen lentokenttiä ja energiahuoltoa.  Presidentti Putin on kärsivällinen ja viisas vastauksessaan. Miten suomalaiset ovat kärsivällisiä, kun hallituksen pieni sisäpiiri tekee salassa sopimuksia, joita eivät tiedä sen enempää puoluetoverit, hallituksen muu väki kuin eduskunta tai Suomen suuri kansa median välityksellä?

Kauppaan ja kauttakulkuun liittyvät sopimukset uudelleen arvioitaviksi

Esimerkiksi on aivan perusteltua, että Venäjä kutsuisi Suomen neuvottelupöytään Saimaan kanavan vuokrasopimuksen purkamiseksi sen johdosta, että Suomi myöntää Natolle kauttakulkusopimuksen ja syventää Nato-suhteita muutenkin. Sopimus voidaan purkaa vuoden irtisanomisajalla. Mutta Nato-jäsenyys ei pysäytä uudelleenarviointia vain Saimaan kanava –sopimukseen, vaan koskettaa monien muidenkin yhteistyötoimintojen harkintaa.

Venäjän valtiollisen duuman asialistalla 1.11.2011 numero 14 käsiteltiin Venäjän federaation ja Suomen tasavallan vuokrasopimusta Saimaan kanavasta. Kommunistien Vladimir Fedotkin (Федоткин Владимир Николаевич) muistutti Saimaan kanava-keskustelussa Naton uhkasta, ”Baltian maissa on meidän rajallemme keskittynyt Naton sotakoneisto”. Liberaalidemokraattien Valeri S. Seleznev (Селезнёв Валерий Сергеевич) muistutti, miten suomalaiset ovat käyttäneet Saimaan kanavaa myös sotavälineenä Neuvostoliittoa vastaan. Saimaan kanava rakennettiin Venäjän keisarikunnassa. Sen rakennuskustannukset olivat enemmän kuin Suomen vuosibudjetti. Seleznev vaati nimenomaisesti lisäselvyyksiä Saimaan kanavan vuokrasopimuksen irtisanomisesta tilanteessa, jossa Suomi liittyy Natoon. подумать о том, чтобы внести в договор в качестве условия ускоренной процедуры денонсации договора участие Финляндии в НАТО?[2]


Suomen uudet NATO-sopimukset eivät tule vasta ”Ukrainan jälkeen”, vaan osana Lännen laajempaa hanketta


Vladislav Gulevitsch on arvioinut kriittisesti Ukrainan ja Suomen liittymistä Venäjä-vihamieliseen rintamaan, jollaisena on pidettävä myös sotilasliitto Natoa. Tämä Vladislav Gulevitsch (Владислав Александрович Гулевич) on tunnettu kolumnisti ja kansainvälistä ulkopolitiikkaa käsittelevän julkaisun asiantuntijaryhmän jäsen, Moskovan valtionyliopiston kansainvälisten suhteiden tutkimuskeskuksen analyytikko, erityisesti tunnettu Ukrainan politiikan tutkija, koordinaattori «Западная Русь» -hankkeessa, tututtu kommentaattori myös RT-kanavalla, geopoliittisessa lehdessä Euraasia, Regnum-lehdessä jne. Hän osallistuu säännöllisesti myös Ukrainan venäjänkielisiin televisio-ohjelmiin. 


Vladislav Gulevitsch muistaa myös Suomea: Suomesta on jo tullut turvasatama terroristeille sen rinnalla, että Baltiassa Tšetšenian separatistijohtaja Dudajev muuttui jopa sankariksi ”taistelussa kansallisen vapautuksen puolesta”. Baltian maat myös nopeasti hyväksyivät Naton ja rakensivat geopoliittisen vastakkainasettelun Venäjän kanssa. Näillä Viron aktivisteilla on tiiviit poliittiset ja sotilaalliset suhteet Suomen ja Ruotsin kanssa, Gulevisch varottaa. Gulevitsch viittaa siihenkin, että Suomen viranomaisten ja tšetšeeniseparatistien keskinäiset suhteet ovat harvinaisen ymmärtäväiset. Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja väittää, että Kavkaz-Centerin oikeuksien puolustaminen olis ”demokraattisten vapauksien suojelua” ja ”ihmisoikeuksien suojelua”. Gulevitsch kysyykin, miten kauan Helsingissä saa teeskennellä, kuinka kauan Suomi voi antaa tukea kansainväliselle terrorismille? Juttunsa teksti- ja kuva-aineistossa Gulevitsch muistaa erityisesti Mikael Storsjön ja Heidi Hautalan kiinteää yhteistyötä.


Vladislav Gulevitsch on kiinnittänyt huomiota Ukrainan ja Naton keskinäiseen lähentymiseen jo vuosien aikana. Melkein kolme vuotta sitten - 25. heinäkuuta 2011 – alkoivat Naton ”Partnership for Peace” –puitteissa Ukrainan ja Yhdysvaltojen silloinen sotaharjoitus Rapid Trident-2011. Ukrainan ja Yhdysvaltojen joukkojen lisäksi sotaharjoituksiin osallistui Naton johtokeskuksesta viisi henkilöä ja yli 1000 sotilasta Britanniasta, Kanadasta, Valko-Venäjältä, Virosta, Georgiasta, Latviasta, Liettuasta, Moldovasta, Puolasta, Serbiasta ja Sloveniasta. 19.heinäkuuta 2011 Naton amiraali, Naton joukkojen komentaja James G. Stavridis vieraili Ukrainassa. Hän keskusteli Ukrainan Nato-yhteistyön kehittämisestä. Kesäkuun alussa 2011 US Navy ja Ukrainan sotavoimat järjestivät Mustanmeren alueella ”Sea Breeze 2011” harjoitukset, joissa keskityttiin kauppasaarron organisointiin, vihollisen tukikohtien tuhoamiseen sekä tiedusteluun. 


Gulevitsch huomauttaa, että lisäksi on ollut monia muitakin Naton ja Ukrainan sotaharjoituksia, mutta näistä yhteisistä harjoituksista Ukrainan media ei kerro. Tässä tilanteessa Naton atlantistit ovat levittäytyneet kaikkialle Ukrainan yhteiskuntaan, mutta integroinnin taktiikka on kehittynyt: yhteistyö tapahtuu korkeammalla tasolla ilman julkista tiedotusta, yleisen mielipiteen ärsyttämistä on varottu. Tilanne on melko vastaava myös Suomessa, jossa kansaa ei haluta ärsyttää tosiasioilla, jotka ovat vetäneet Suomen vastoin kansalaismielipidettä syvenevään Nato-suhteeseen.


Gulevitsch havaitsee, että Brysselissä ja Kiovassa on työstetty taktiikka vahvistaakseen Lännen vaikutusvaltaa hallituksessa. Jopa Naton Informaatio ja Dokumentaatio Keskus (Information and Documentation Centre NATO) sekä monet muut organisaatiot toimivat Ukrainassa jo monen vuoden ajan. Gulevitsch viittaa siihen, että Ukraina on saanut rahoitusta monenlaisten sateenvarjo-organisaatioiden avulla, kuten Euro-atlantic Youth Centerin avulla. National Endowment for Democracy (USA) on kanavoinut runsaasti rahoja Ukrainaan, mutta propagandatyöstä vain 13 % tapahtui ”uskollisen” Länsi-Ukrainan alueella, 59 % propagandasta toteutettiin Etelä-Ukrainassa. Gulevitsch analysoi, että mainitut organisaatiot työskentelevät Naton tietorakenteiden kehittämiseksi Ukrainassa, nämä organisaatiot huolehtivat Lännen sotilaallisista tarpeista Ukrainassa ja Mustallamerellä. Toisessa yhteydessä arvioidessaan Naton strategioita Gulevitsch vertaa niitä ”Anakondan puristukseen”, jota NATO kehittää Venäjää vastaan niin Itämerellä kuin myös Mustallamerellä. 


Venäjällä on verrattu Naton ja Yhdysvaltojen ohjuspuolustusjärjestelmää Anakondan silmukkaan Venäjän ympärillä. Ohjuspuolustusjärjestelmänrakentaminen ja sijoittelu osoittavat Konstantin Sivkovin – Geopoliittisia kysymyksiä tutkivan akatemian sotilasasiantuntijan – mukaan, että amerikkalaiset pitävät Venäjää edelleen tärkeimpänä strategisena vastustajanaan. He eivät tee mitään edes salassa, kun tahtovat neutralisoida Venäjän voiman ja eristää Venäjä maailman valtamerien keskeisiltä alueilta.[5]  Venäjä aiheellisesti kritisoi Naton laajentumista: tuo laajentuminen on  Venäjä-vihamielinen hanke. 




Viitteet:

[1] Путин про расширение НАТО на Восток: Мы сами их задушим. Newsbalt. 17.4.2014. http://www.newsbalt.ru/detail/?ID=26775


[2] Заседание № 259 - ХРОНИКА - заседания Государственной Думы (1 ноября 2011 года) 

[3] Владислав Александрович Гулевич 3.5.2013. Финская гавань для террористов.http://www.fondsk.ru/news/2013/05/03/finskaya-gavan-dlja-terroristov-20320.html 

[4] Владислав Александрович Гулевич 1.8.2011. Нато - Украина: новые неафишируемые реалии
http://newsland.com/news/detail/id/750646/ 


[5] Vadim Trukhachev, Pravda 15.9.2011. USA and NATO tighten Anaconda loop around Russia.

[6] Расширение НАТО на Восток:


[7] Владимир ЗАХАРОВ 2012. Расширение НАТО на восток и ситуация в Иране (II) http://bs-kavkaz.org/2012/04/rasshirenie-nato-na-vostok-i-situacia-v-irane-ii/

[8] Истории России 15.12.2012, Расширение НАТО на Восток  http://istoriirossii.ru/zarubezhye/209-rasshirenie-nato-na-vostok.html

[9] James J. Coyle. US Policy for Russia and Central Asia. 24.6.2012. http://eurasianenergyanalysis.blogspot.com/2011/06/us-policy-for-russia-and-central-asia.html   

[10] E.V Efremov, D.Y. Sukhov & S.N. Beloboka 2000, “Расширение НАТО на Восток”; http://guga-g.narod.ru/txt/Others/NATO.htm)

[11] Отношения России и НАТО, 2004. http://xreferat.ru/59/288-1-otnosheniya-rossii-i-nato.html

[12] Основополагающий акт о взаимных отношениях, сотрудничестве и безопасности между Организацией Североатлантического Договора и Российской Федерацией. // Российская газета - 1997. - 28 мая. - Раздел I. «Принципы».

[13] Пушков А. Россия и НАТО: что дальше? // Московские новости. - 1994. - 16-23 янв.

[14] Ротфельд А. Европа: переход к безопасности нового типа ("inclusive security") // Ежегодник СИПРИ 1998: вооружения, разоружение и международная безопасность. - М., 1999. - C. 175, 189.

[15] Robert Gates: The invitation in Nato of Ukraine was enormous provocation. http://ru-facts.com/news/view/30351.html

[16] Бернд Ригерт, Александр Варкентин 29.3.2014: Расширение НАТО на Восток: как это было ("Deutsche Welle", Германия)  (InoCMI) http://www.inosmi.ru/world/20140329/219084771.html

[17] Алексеева Анастасия Викторовна, 2005. Расширение НАТО на восток: региональный и глобальный аспекты. СПб


[19] Олег Ларин 23.8.2012, "Умная оборона" НАТО – новые вызовы и угрозы для России” http://newsland.com/news/detail/id/1021615/

[20] НАТО "расставляет точки" в отношениях с Россией: была агрессия, будет изоляция и расширение на восток. 12 апреля 2014. Newsru. http://www.newsru.com/world/12apr2014/natosays.html

[21] Вадим Трухачев 26.6.2006. Расширение НАТО: подвох от Австрии и Финляндии

[22](Анастасия НОВИКОВА 16.1.2014, Вадим Трухачев: Действия западных соседей Украины – Польши, Румынии и Венгрии прямо угрожают ее целостности http://www.kp.ru/online/news/1634586/

[23] Швеция и Финляндия готовы присоединиться к НАТО. http://www.dailysmi.net/news/465784/  Daily SMI 24.4.2014.


[24] Janus Putkonen. 23.4.2014. Uusi NATO-sopimus paljastaa salaliiton: Kuka Suomen turvallisuuspolitiikkaa johtaa?

 

[25]  Надежда Ермолаева, Российская газета18.4.2014. Финляндия и НАТО заключат секретный договор. http://rg.ru/2014/04/18/finlandia-site-anons.html

 

[26]Владимир Анохин, Pravda 22.8.2008: НАТО готовит неожиданный "удар" в Европе.

 

[27] Анохин Владимир Петрович http://viperson.ru/wind.php?ID=216667


[28] On aika ratkaista Nato-kysymys. 29.3.2014. http://natonaika.fi/post/81033614000/on-aika-ratkaista-nato-kysymys


Writer:


Juha Molari, unemployed, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
СМИ и Юха Молaри коллекция, Molari in Russian media): http://juhamolari.blogspot.com/2010/01/blog-post_23.html



[valokuvaaja: Petri Krohn]