lauantai 31. toukokuuta 2014

Igor Rasteryaev, ”Puimurikuskit” ja ”Vainajien röykkiö”

Igor Rasteryaev (Игорь Ячесла́вович Растеряев) on Neuvostoliitossa Leningradissa 19.8.1980 syntynyt laulaja-lauluntekijä. Hän on vuoden 2010 lopun jälkeen noussut erittäin suosituksi vilpittömäksi tulkiksi aidosta venäläisestä isänmaallisuudesta. Suomessa asuvat useat venäläiset ystäväni ovat innoissaan venäläistä isänmaata rakastavasta laulajasta, jota poliittinen peli ja amerikkalainen houkkamainen lumous eivät ole turmelleet.

Igor Rasteryaev  tuli lauluntekijänä tunnetuksi helmikuussa 2010 julkaistusta laulustaan «Про комбайнёров» (Puimurikuskit), jonka ystävä kuvasi matkapuhelimellaan ja latasi YouTubeen. Ensimmäisen reilun puolen vuoden aikana sitä oli katsottu vain 300 kertaa, mutta elokuussa 2010 suosio räjähti, kun Oper.ru näytti videon. Neljässä päivässä videota katsottiin yli 300 000 kertaa.  Lopulta Rasteryaevin lauluja on YouTubessa katsonut ja kuunnellut tammikuun 2014 alkuun mennessä jo yli 25 miljoonaa henkilöä.

Igor Rasteryaevin muita suosittuja lauluja ovat olleet: «Русская дорога», «Казачья песня», «Ромашки», «Раковка». Igorin isän ystävä, runoilija Vasili Mokhov, on kirjoittanut muutamia lauluja: «Раковка», «Про хутор Глинище», «Метель в Раковке», «Медведица», «Прогулка по городу», «За окном зима и ночь».

 Igorin ensimmäinen virallinen konsertti oli 23. syyskuuta 2010 Moskovassa klubilla «Контакт» . Igor Rasteryaev on valmistunut vuonna 2003 Pietarin valtiollisesta teatteritaiteiden akatemiasta, minkä jälkeen hän liittyi Pietarin valtiolliseen musiikki- ja draamateatteriin "Буфф".

Igor Rasteryaevin lauluja hallitsee kunnioitus, rakkaus ja myötätunto tavallista ihmistä kohtaan. Ja juuri tämän tavallisen ihmisen tähden ja tavallisen venäläisen kunnian vuoksi, kuten Igor Rasteryaevin laulaa ensimmäisessä laulussaan «Про комбайнёров», Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleezza Rice ja NATO eivät koskaan voita Venäjää.

Igor Rasteryaevin harmonikkamusiikissa yhdistyvät rehellisyys, rakkaus ja isänmaallisuus. Hänen laulut innostavat tällä hetkellä koko Venäjän maata. Igorin lauluja ja esitystä on luonnehdittu vilpittömiksi, ei keinotekoiseksi paatokseksi. Hänessä tuntuu todellinen, rehellinen ja avoin kaveruus. On sanottu, että Igorin lauluissa on Venäjän nationalismi sen puhtaimmassa muodossaan.

Tämä venäläinen Igor Rasteryaev ei ole ”Euroopan” tai ”Amerikan” houkkamaisessa lumossa. Äskettäin hän kommentoi Ulyanovskin lehdistötilaisuudessa kysymystä Eurovisio-kilpailun ”parrakkaan naisen” voitosta: ”Pidän kielteisenä tapahtunutta. Eurooppa on jälleen kerran vahvistanut moraalista rappeutumistaan. Omasta näkökulmastani katsoen en tykännyt siitä”.





”Kaukana suurista kaupungeista,
siellä missä ei ole kalliita putiikkeja,
siellä toiset ihmiset elävät,
heistä ei ole lauluja.
kukaan ei tee heistä saippuaoopperoita
heitä ei näy suosituilla televisiokanavilla
heistä ei kirjoiteta Internetissä,
he eivät välitä Emo-kulttuurista
He ovat nuoria, mutta eivät opiskelijoita,
eivät tiedä Okei-kauppaketjusta eikä Lentasta,
Sushi-baareissa he eivät käy,
Solariumissa eivät rusketu,
heillä ei ole kalliita kuulokkeita.
he eivät ole VKontaktessa, Somessa,
He tekevät työtä puimurissa.

S2H5OH juovat
Istuvat Rostselmashin puimuriin
DT, Don500, T-150
Ruokkivat porsaat
Menevät kyntämään, puimaan
Tulee heidän pitkän pitkä pitkä työpäivä
He tietävät jokaisen ruuvin traktorin sisältä.
Saavat kuukauden työstä kolme tuhatta
Puimurikuskit!

Jokainen heistä oli kotimaansa armeijassa,
kukaan ei vetäytynyt pois armeijasta sillä paperilla, että hänellä on peräpukamia
Puimurikuskit, traktorikuskit, vesimelonien kuormaajat -
Nämä kaverit eivät elä tyhmän hohdokkaissa unelmissa.
Ja tulkoon kusipäiden raivo Moskovaan,
mutta kun nämä kaverit ovat meillä maassamme,
niin saa vihollinen tietää, kaikki saavat tietää, narttu Condoleezza Rice myös:
ei koskaan NATO voita meitä

S2H5OH juovat
Istuvat Rostselmashin puimuriin
DT, Don500, T-150
Ruokkivat porsaat
Menevät kyntämään, puimaan
Tulee heidän pitkän pitkä pitkä työpäivä
Tämä laulu on omistettu kaikille maaseudun lapsille
Volgogradin puimurikuskeille, traktorikuskeille, paimenille.

S2H5OH juovat
Istuvat Rostselmashin puimuriin
DT, Don500, T-150
Ruokkivat porsaat
Menevät kyntämään, puimaan
Tulee heidän pitkän pitkä pitkä työpäivä
Tämä laulu on omistettu kaikille maaseudun lapsille
Volgogradin puimurikuskeille, traktorikuskeille, paimenille.
Kunnia Teille!

 Yuri Prischernoyn kunnialle (”Про Юру Прищепного”)

26. toukokuuta 2001 Yuri Prischerny (Юрий Прищепный) kuoli ns. Toisessa  Tšetšenian  sodassa,  joka oli tosiasiallisesti terroristien vastainen viranomaisoperaatio.  Yurin kotitalon seinään on laitettu muistolaatta. 


Yuri Prischerny (Юрий Прищепный)

Mutta nyt kymmenen vuotta myöhemmin Igor esittää kunnian tälle kaverille, hän antaa ikuisen muiston Venäjän suojelijoille, jotka unohdetaan liian usein ja liian helposti: "Про Юру Прищепного".





Pyhän Yrjön nauha” («Георгиевская лента»).

Igor Rasteryaevin ohjelmistoon kuuluu hänen laulunsa ”Pyhän Yrjön nauha” («Георгиевская лента»). Tämä laulu on herättänyt ristiriitaisia tunteita. Igor ei pidä sellaisesta teatraalisesta Suuren isänmaallisen sodan ”muistamisesta”, että yhtenä päivänä paitaa koristaisi Pyhän Yrjön nauha, mutta aina muulloin kaikenlaiset korut.



Lehdistötilaisuudessa Ulyanovskissa keväällä 2014  Igor Rasteryaev kertoo, että hän itse ei kanna Pyhän Yrjön nauhaa, mutta syy ei ole siinä, että nauha olisi huono, vaan koska monille on nykyään nauhasta tullut vain ulkoinen tapa osoittaa ikään kuin kunnioitusta esivanhempien voitolle. Mutta Igor uskoo itse, että Pyhän Yrjön nauha olisi ansaittava. 


Игорь Ячесла́вович Растеряев Георгиевская лента

Igor Rasteryaevin kotisivulla on Voitonpäivänä 2014 komea kuva, jossa kunnioitetaan fasisteista saatua voittoa.


Venäjän tie” (Русская дорога)

Igor Rasteryaevin laulu ”Venäjän tie” (Русская дорога) kertoo Venäjän kovista pakkasista, luonnon kovuudesta, elämän ankaruudesta. Se julkaistiin 5. heinäkuuta 2011.





Vainajien röykkiö ("Курган")

Huhtikuussa 2014 ilmestyi Igor Rasteryaevin laulu Vainajien röykkiö ("Курган"). Laulussa tuntuu aito venäläinen kunnioitus neuvostosotilaiden ja koko neuvostokansan selviytymiselle, kun Hitlerin saksalaissotilaat yrittivät tuhota Neuvostoliiton. Venäjän voittaminen on mahdoton tehtävä.

Tammikuu -43. Ilmapommitus, pyry, Stalingrad.
Saksaan menivt kirjeet palelevilta saksalaissotilailta
Ne luettiin kaukaisissa huoneistoissa:
”Lähetä housut ja säärystimet.
Marssimme toisella puolella maailmaa.
Mutta tässä kohtaa ei mennä kilometriä.
Meitä metsästetään kuin susia
Tuskin seisomme jaloillamme
Traktornyi, Krasnoi-kylät, Volgan varrella.
He hakkasivat meitä kellareissa, kaupoissa
He ovat puhtaasti hulluja
Tällaista ei läsnä missään muualla ---”




Juha Molari

kirjoittaja on omiensa keskuudessa rauhanihmisten ja köyhien parissa:



 Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha

perjantai 30. toukokuuta 2014

Juha Molari – kiltti tavallinen suomalaismies, joka kaipaa vain rakkautta ja rauhaa. Lyhyt biografia

En ole ollut koskaan ahne rikkauden ja vallan perään. Ehkä maallisesti katsoen se on ollut virheeni. Olen kiltti – jopa liian kiltti – tavallinen kansalainen, nykyään vähäosainen suomalaismies, joka on aina noudattanut Suomen lakia erityisen kuuliaisesti. Tahdon rakkautta ja rauhaa. Siitä huolimatta ryssävihan tähden saan kokea kovia. Tämä on absurdi tragedia!

Monet ovat sanoneet kaiken kokemani jälkeen, että olen ollut liian kiltti ja liian lainkuuliainen. Suomen todellisuus ei ole sellainen kuin meille on julkisesti kerrottu kauniissa puheissa lapsuudestamme alkaen. Kaunista satua ovat kertoneet hyväuskoiset kotimme, koulumme ja mediamme. Miksi kukaan ei koskaan kertonut, mikä julmuus hallitsee viattomuutta esittävien suomalaiskulissien takana?

Minulla ei ole sellaisia eikä vähäisempiäkään vaikutusvaltaisia suhteita, kuin joillakin ”Kremlin äänitorviksi” leimatuilla suomalaisilla. Minulla ei ole edes varallisuutta, ei rikasta sukua, ei rikkaita sponsoreita. En voi matkustella niin kuin moninaiset suomalaiset ja kansainväliset vaikuttajat.  En voi matkustella edes niin kuin keskiluokkaiset perheet, jotka käyvät joka vuosi "etelässä". 

Minä olen tavallinen pieni suomalaismies, joka kaipaa vain rakkautta ja rauhaa, kun elää vähäistä elämäänsä laitakaupungin vaatimattomissa oloissa. Tietenkin minä yhtäällä ihailen noita enemmän tai lähinnä vähemmän tuntemiani ihmisiä, joilla on elämää suuressa maailmassa. Samanaikaisesti olen myös tyytyväinen tavalliseen suomalaismiehen elämään.

Kun olen jo tullut niin hirvittävän vanhaksi, niin kokoan muutaman muiston siitä, millainen  olen ollut ja millainen olen yhä edelleen.

Kiltti reipas poika

Kuva: Pieni poika Juha Molari ja polkupyörä

Kuva: Juha Molari tahtoo rauhaa ja rakkautta
Kuva: Juha Molari – pieni 12 vuotta vanha hiihtäjä,
joka lopulta voitti reilusti isomman kisakaverinsa

Kuva: Juha Molari – 12 vuotta vanha kapeareisinen poika lähdössä maastojuoksukilpailuihin numerolla 62 vihertävässä asussaan. 
Juoksumenestys alkoi tulla vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Kuva: Juha Molari – 10 vuotta vanha poika ja rekkitanko, jokapäiväinen harrastuspaikka nuoren pojan elämässä

Kouluvuosina kuuntelin opettajaa tunnollisesti. Peruskoulussa sain pelkän kiltteyden ansiosta yli 9 keskiarvot päästötodistukseen: en tarvinnut ahkeruutta tai kotiläksyjä, en oppineita vanhempia tai näiden kuulusteluja, vaan ainoastaan hyvät korvat kuunnella nätisti, mitä opettaja sanoo tunnilla. En suinkaan ollut kiltti siinä mielessä, että olisin saamaton tekemisissäni: olin toimelias erityisesti liikunnassa.

Olin ”hyvä poika”, kuten myös konstaapeli kuvaili minua hovioikeudessa alkuvuodesta 2004. Siinä tuo konstaapeli oli kuitenkin väärässä suorastaan huvittavassa profiloinnissaan, että olisin siis muuttunut tämän jälkeen. Hän oli ottanut yhteyttä oikein sopiviin tahoihin, jotta voisi tietää, millainen olin nuoruuden vuosina. Todellisuudessa olen aina lapsuuden kodin perintönä kunnioittanut kaikkea sellaista työntekoa, josta aidosti maksetaan verot. Opiskeluvuosina ansaitsin opiskelurahoja metsätöissä. Minä en ole kasvanut missään ”rikkaassa kodissa”, jossa suvun perintönä jälkeläiset oppivat joutilaan laiskan narsistisen elämän. Mielestäni miehen ei pidä pelätä hikeä eikä paarmoja, jotka molemmat rasittivat. Uskoin, että hiki ja paarmat ovat vain ihan hyvä juttu, jos hengelliset työt ovat sittemmin kutsumuksena: elämä täytyy nähdä kokonaisuutena, myös hien ja väsymyksen avulla.

Kuva: Juha Molari metsätöissä kesällä 1985

Nuorena poikana menin tunnollisesti kello 20–21 nukkumaan, jotta voin lähteä juoksulenkille ennen lukioon matkaamista. Useamman kerran viikossa heräsin jo kello 5 aamulla ja lukiolaispoikana lähdin juoksulenkille, kun tiet olivat vielä yöllä sataneen lumen peitossa. Edes aura-auto ei ollut ennättänyt siistiä teitä. Juoksin seitsemän kilometriä, parhaimmillaan 15 kilometriä ennen koulutyön alkua. Valitettavasti 200 kilometriä viikossa useamman kuukauden ajan oli kuitenkin niin paljon juoksemista, etteivät jalkani kestäneet ihan riittävän terveinä lumien sulettua ja kesäkelien saavuttua, jolloin olisi pitänyt juosta kilpaa. Kesällä jalkojen luut olivat kipeät talven ja kevään jäljiltä, ja lihakset olivat väsyneet kumisaappaista ja metsätöistä. Kuusi tuntia metsässä raskaassa maastossa kumisaappaissa ja hellesäässä väsyttää myös nuoremman miehen jalat. Ehkä peruskunto nousee, mutta juoksun herkkyys katoaa.

Kun ala-asteella eräs vieraileva tähti kävi luokassamme antamassa valistusta, hän kysyi, mitä teette, jos kaverit vaativat sinua tupakoimaan. Minä vastasin, että en tarvitse sellaisia kavereita. Tämä olisi vierailijan mukaan aivan erikoinen vastaus, jota hän ei ollut koskaan kuullut. Minun valintani oli pienestä pojasta alkaen hyvät raittiit elämäntavat: koskaan en ole tupakkaan enkä alkoholiin koskenut elämäni aikana. Ehtoollisviinin olen jakanut seurakuntalaisille silloisen virkani mukaisesti Kristuksen verenä, mutta pappien omatoimiseen viinin maisteluihin en ole lähtenyt. En edes silloin, kun kirkkoherrojen Tallinnan matkalla ihmettelin ja kummastelin, että Espoon hiippakunnan kirkkoherroilla oli kova intressi valita sopivaa alkoholijuomaa. Ei kiinnosta! Yhden ainoan kerran olen ostanut alkoholijuomaa, mutta en silloinkaan itse juonut sitä: väitöstilaisuuden jälkeisen karonkan etikettiin kuuluu alkoholijuomien tarjoilu. Niin ostin, mutta muut saivat juoda!


Tämän väitöstilaisuuden jälkeen 7. helmikuuta 2009 olen tarjonnut alkoholia sitä haluaville karonkassa,
mutta se on ainoa kerta, kun olen ostanut alkoholia.

Juha Molari väitöstilaisuuden jälkeen helmikuussa 2009

Reipas raitis teologi

Varusmiespalveluksen aikana en lähtenyt iltalomille baareihin toisin kuin useat muut pojat lähtivät, vaan ennen kompanjan herätystä kävin 5-10 kilometrin juoksulenkillä ja illalla kävin usein vielä kolmannella juoksu- tai hiihtolenkilläni. Päiväsaikaan olin jo saanut harjoitteluvapaata urheiluryhmämme erityisoikeuksien perusteella. Pidin jykeviä iltahartauksia varusmiehille, jopa muutama ”kapiainen” (kapiukko) otti punotusta jo krapulaisiin pöhöttyneisiin poskipieliinsä, sillä saarnasin vanhaluterilaisen uskon mukaisesti lakia ja evankeliumia – en pehmeitä iltasatuja pehmopojille.

Kuva: Nuori varusmiespastori Juha Molari keväällä 1984  

Muistan myös yliopisto-opintojen vuosilta ja pappisvuosien alkuajoilta, että erityisen tunnollisesti varoin ylittämästä jopa suojatietä punaisella värillä, vaikka en olisi nähnyt ketään autoa lähellä. Tätä en ajatellut paperiin kirjoitetun lain kannalta tai peläten jotain mystisesti yllättäen ilmestyvää autoa, vaan erityisesti varoin pahan esimerkin antamista mahdollisesti muille ihmisille ja lapsille, jotka saattaisivat saada mallin laittomuudesta. Venäjällä tämä tapani oli jo hyvin poikkeuksellinen, koska siellä ihmiset hyppäävät tavallisesti punaisen valon palaessa suojatielle. Muistin teologisen tiedekunnan etiikan luentoja ja keskusteluja siitä, että minä yksin en ole suhteessa lakiin, vaan minä olen aina myös muiden ihmisten kanssaihminen, jonka käytöksen muut näkevät. En halunnut antaa lapsille mallia, että tuossa aikuinen menee punaisten liikennevalojen palaessa suojatien yli.

Koskaan en tehnyt enkä ole tehnyt mitään ”Heidi Hautalan hommia”, eli pimeitä töitä, joista ei makseta veroja. Tässä onkin se pieni ero: Heidi on Euroopan parlamentissa, minä työtön. Huijarit johtavat yhteiskuntaa, kiltit ihmiset ovat alistettuja. Heidi Hautalan ajatuksenkulkuun kuuluu, että tällaiset meikäläiset kiltit suomalaiset ovat hänen ”arkkivihollisiaan”.[3][4] Kun 1990-luvun alussa väitöskirjaani varten kutsuin yksityisen englanninkielen tarkastajan avustajaksi, niin tietysti minä ilmoitin nämä suorittamani maksut verottajalle, minkä seurauksena sainkin ylimääräistä maksettavaa vielä tuhansia markkoja.

Muutamat tutut sanoivat vielä 2000-luvullakin, että olin kuin ”mies kuusta tai toiselta planeetalta”, koska olin niin kiltti ja lainkuuliainen kansalainen. Autolla olen ajanut erittäin runsaasti, erityisesti työskennellessäni Pohjassa ajoin liki 300 kilometriä joka päivä (omalla kustannuksella), mutta silti en saanut yhtään ylinopeussakkoa: ajoin aina liikennenopeusrajoitusten mukaisesti ripeästi. Muistan hyvin, miten seurakuntaneuvostomme useampi jäsen kertoi saaneensa yhä uudestaan isoja sakkoja. Minä en sitä vastoin saanut yhtään ylinopeussakkoja, koska noudatan lakia parhaan tunnollisuuden mukaan.

Toukokuussa 1988 kävin Helsingin teologisen tiedekunnan matkalla Neuvostoliitossa Viipurissa, Leningradissa ja Petroskoissa. Kukaan ei ”ryssitellyt” minua matkan jälkeen, matkustaminen oli normaalia ja sopivaa siihen aikaan – ennakkoluuloisuus on syntynyt vasta myöhemmin niitä suomalaisia vastaan, jotka käyvät Venäjällä. Minulla ei ollut mitään ihanteellisia kuvitelmia Neuvostoliitosta tai kommunismista siihenkään aikaan nuorena poikana. Itse asiassa Karl Raimund Popperin teos ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset” oli minun keskeisintä lukemistoa jo lukiolaisvuosina sekä uudestaan teologisen tiedekunnan opintojen aikana: en ole mikään vallankumouksellisen kokonaisvaltaisen äkkimuutoksen kannattaja, vaan tuen osittaisia pieniä korjaavia muutoksia.  Tämän vuoksi on ollut suorastaan loukkaavaa, että Savon Sanomat (14.1.2010)[1] sekä muut tahot ovat täysin vastoin toimintaani, joka on ollut tässä suhteessa johdonmukainen koko elämäni, väittävät minua ”stalinistiksi”, vaikka minä ja perhekuntani ovat olleet aina anti-stalinisteja. Vastasin 24.1.2010 Savon Sanomien pääkirjoitukseen mielestäni erittäin hyvin yleisönosastokirjoituksessani.[2]

Kuva: Juha Molari Otto Wille Kuusisen yliopisto toukokuussa 1988


Hylätty kiltti tavallinen suomalaismies

Naimisiin menin ensimmäisen kerran jo vuonna 1988. Minun kiltiksi opitun käsityksen mukaan miehen ja naisen ei sopinut muuttaa yhteen asumaan, jos ei ollut naimisissa. Niin menin naimisiin ilman että olin kertaakaan edes suudellut tuon naisen kanssa. Vihkitilaisuuteen olin pukeutunut viattomana poikana vaaleaan pukuun: olin täysin sinisilmäisen luottavainen läheisiin ja etäisiin ihmisiin.


Kuva: Juha Molari häät 1988

Yhteinen missio vaikutti ikään kuin yhdistävän, mutta sain kuulla monta kertaa, että minä olisin pahana ihmisenä estänyt lähetyskutsumuksen toteutumisen. Pahimman kohtalon koin toteuttaessani nuoren reippaan miehen haavetta vuonna 1991, kun otin palkattomat kaksi kuukautta virkavapautta urheilua ja tutkimustyötä varten: niskassa olevasta mätäruvesta verenkiertoon pääsi vaarallinen bakteeri, joka aiheutti aivoinfarktin, verenmyrkytysshokin, aivokalvontulehduksen ja hiippaläpän repeämän. Minun kauniissa suunnitelmissani oli juosta kaksi tai kolme kertaa joka päivä juoksuharjoituksissa, mutta makasin Meilahden keskussairaalassa monissa letkuissa ja kamppailin henkiin jäämisestä. Jossain vaiheessa sydän löi 240 kertaa minuutissa useat tunnit, kun verenpaine oli 60/40. Tämä absurdi kamppailu henkiin jäämisestä kääntyi pian myös hengelliseksi puolustuskampailuksi, kun silloinen vaimo moitti, että olen myös huono uskovainen, sillä hänen mukaansa huonot uskovaiset sairastuvat. Olin myös hylätty sairasvuoteen letkuissa. Hän olisi tahtonut kuulustella, miten minä edes rukoilen. En näyttänyt  ja todistellut julkisesti rukoilemista, koska rukoileminen ei ole minun mielestäni esittämistä varten. Hän oli puolestaan tullut Ruotsista piireistä, joista osa väkeä – kuten Carola Häggkvist – oli lähtenyt Livets Ord (Elämän Sana) –nimiseen menestysteologiseen lahkoon. Tulin kuin tulin terveeksi sydänleikkauksen jälkeen ilman noita menestysteologisten ihmeparantajien apua. Kesällä 1991 kävin toipilaana Sisilian helteessä lomamatkalla. Tämä oli kuitenkin normaalia suomalaisen miehen elämää. Vuosi sydänleikkauksen jälkeen hölkkäsin hupivauhtia – ilman väsymystä ja hengästymistä – maratonin 3.04 ajassa.

Niin lupauduin myös nyt, että lähtisin lähetystyöhön mihin tahansa maailmassa. Kun määränä oli lähteä Turkkiin islamilaisen tutkimuskeskuksen rakentamista varten, niin sain kuulla vaimolta, että hänellä oli selvittämättömiä asioita työkaverinsa kanssa Suomessa. Niin katsoin nuo asiat sellaisiksi, että erosin hänestä ja löysin venäläisen vaimon itselleni. Ihmisenä en muuttunut kiltistä tuhmaksi, en epäisänmaalliseksi, en epäsuomalaiseksi ”vaikuttaja-agentiksi” uuden avioliiton myötä, vaikka minua sen jälkeen sellaisena alettiin leimata. Minua työtoveritkin aloittivat varoitella ankarin sanoin vuosituhannen vaihteessa, että Venäjälle olisi muka vaarallista matkustaa, koska ”siellä ydinpommit voivat räjähtää”. Minä olin yhä vain pieni kiltti suomalainen mies, joka kaipasi rakkautta. Sanalla sanoen olin tavallinen ihminen, joka yhä enemmän näki, miten hullua ryssävihaa suomalaiset suosivat.

Kuva: Toimitin isäni äidin hautajaisissa siunauksen: ”Maasta olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman – Jeesus Kristus, meidän Herramme ja Vapahtamme, on sinut viimeisenä päivänä herättävä”
.

Tavallinen suomalainen mies hymyilee?

Olihan se tietysti kummallista, että suomalainen tavallinen mies hymyilee sittenkin. Hän sai hetken hymyillä, kun oli löytänyt rauhan ja rakkauden. Kaiken lisäksi tämä suomalainen tavallinen mies oli päättänyt ryhtyä äärimmäisen ahkeraksi: tehdä aivan äärimmäisyyteen saakka myös toista työtä, jotta voisi elättää Suomeen muuttaneen venäläisen vaimonsa. Ja vieläpä hän osti itselleen Dolce&Gabbanan valkoisen paidan niin kuin tästä kuvasta näyttää. Se oli todella epäilyttävää! Tässä asussa menin vastaamaan poliisille, joka oli kauhean epäluuloinen, kun suomalainen mies oli avioitunut keväällä 1998 venäläisen naisen kanssa

Kuva: Juha Molari ja Dolce&Gabbana

Tällaisena – rakkautta kaipaavana   –  erityisen kilttinä tavallisena kansalaisena jouduin julman häväistystoiminnan ja suoranaisen vainon kohteeksi, kun keväällä 2000 vaimoni oleskelulupahakemuksen käsittelyssä konstaapeli löysi minusta suuren uhkan suomalaiselle yhteiskunnalle: tuo herra Alanko oli vasta saapunut uutena työntekijänä töihin ulkomaalaispoliisiin ja poliiseille annetun russofobisen turvallisuusopetuksensa tähden hän oli kauhean ennakkoluuloinen avioparin normaalia vaatimusta vastaan, kun hänen olisi pitänyt uusia määräaikainen oleskelulupa. Ennakkoluuloja lisäsi sekin, että olin juuri vaihtanut Fiat Brava –auton Audi A4 –nimiseen käytettyyn autoon, kunnes vaihdoin tämän polemiikin jo alettua Audin taas toiseen autoon: Mercedes 560 SEC –autoon.

Sillä jälkimmäisellä autonvaihtokerralla kiltti mies vähän osoitti vihastumistaan ja vaihtoi tahallaan auton näyttävän näköiseen menopeliin! Poliisi kirjasi autovaihdokset esitutkintapöytäkirjaan ja ilmaisi suurta epäluuloisuutta. Vanhat, velkarahalla ostetut käytetyt autot olisivat olleet ihan tavanomainen juttu, jos olisin ollut suomalaisena miehenä naimisissa suomalaisen vaimon kanssa, mutta heti epäilys virisi, kun vaimoni olikin venäläinen. Sitä paitsi suomalaisen vaimon kanssa eläessäni minun uudehko BMW 535i oli huomattavasti arvokkaampi kuin nämä jo melko vanhat autonreuhkat, jotka sain velkarahalla. Olin tavallinen suomalainen poika, joka halusi vähän enemmän nauttia kuin ajaa vanhalla Fiat Bravalla. Tein kahta kokoaikaista työtä ja tahdoin työstä edes sen levon, että autoa oli mukavampi ohjata kuin pikkuista Fiat Bravaa. Epäilystä lisäsi myös poliisin saama silmämääräinen havainto, että monia venäläisiä naisia kävi viikon aikana kylässä luonamme: suomalaisissa kodeissa ei käydä kylässä.
Kuva: Juha Molarin vanha Mercedes 560 SEC, joka herätti kytän epäluulot

Kuva: Juha Molarin vanha Mercedes 560 SEC, joka herätti kytän epäluulot

Suomalainen konstaapeli pisti epäluuloisesti merkille jo tavanomaisten oleskelulupakuulustelujen aikana, että minulla oli Trussardi-merkkiset italialaiset housut, Fendin italialainen takki ja Dolce&Gabbanan paita. Minä olin ajatellut antaa mahdollisimman hyvän imagon tapaamisessa, mutta venäläinen vaimoni olisi ollut jo ennakkoon viisaampi, kun hän varotti, että suomalaisille pitäisi näyttää mahdollisimman vaatimatonta ja hiljaista. Hän oli oikeassa, minä väärässä. Olisi pitänyt laittaa vanhat kengät, kuluneet farkut sekä Citymarketista ostettava halpa T-paita, niin olisin yhä edelleen säilynyt ”tavallisen suomalaisen” maineessa, - saisin olla siinä maineessa joka olen myös todellisuudessa! Ikinä ei olisi pitänyt pestä käytettyä autoa, kun venäläisen vaimon aviomiehenä saapuu poliisin luo keskusteluihin, vaan olisi parempi tulla mahdollisimman huomaamattomasti vanhalla Toyota Corollalla – tai kävellen. Konstaapeli purki tuntojaan kuulusteluissa, että ”sinun vasta pesty Audi kiiltää”. Silloinen esimiehenikin Malmin kirkkoherra lausui erään kerran pastoraalisen ohjeen, että venäläisen vaimon miehellä ei saisi olla liian näyttävä auto, vaan pitäisi tyytyä yksinkertaisempiin oloihin.

Jokainen vuosikymmen keksitään ryssävihaa varten omat tarinansa

Silloisia ennakkoluuloja olivat jo omiaan luomassa Pietarin pääkonsulaatin poliisiyhdysmiehet Urmas Rinne (Supon kansainvälisen rikollisuuden entinen tutkinnanjohtaja, kuten hän itse määritteli itsensä) ja hänen apulaisensa ja kollegansa Suomen poliisin komennusmies Pietarissa Arvi Peltoniemi. Tätä ennen Arvi Peltoniemi oli tullut tunnetuksi sotavainajien etsintätyön asiantuntijana.  Vainajien jälkeen alkoi siis Suomea uhkaavan venäläisen mafian massiivinen etsintätyö! 2000-luvun aikana ovat nämäkin vanhat fobiat jo unohtuneet, vaikka niille pitäisi nyt nauraa äänekkäästi. Nykyään Jukka Mallinen, Arja Paananen ja Jarmo Mäkelä sekä muut loihtivat noiden jo unohdettujen vanhojen mielikuvituksellisten haamujen tilalle euraasialaisen agenttimaisen stalinistisen viekkaan juonen, joka uhkaisi suomalaisen yhteiskunnan neitseellistä koskemattomuutta ja turvallisuutta. Ryssävihaa varten jokainen vuosikymmen keksii uudet tarinansa.

Suomen poliisi lähetti edustajiaan Venäjän diplomaattiedustustoihin 1992 lähtien. Sekä Moskovan että Pietarin edustustoissa toimi tuohon aikaan 2 poliisimiestä: ylempi ja alempi. Ylempi (Urmas Rinne) oli komisarion arvoinen ja toimi konsulin sekä erityisasiantuntijan nimikkeellä. Alempi (Arvi Peltoniemi) oli konstaapelin arvoinen ja toimi varakonsulin nimikkeellä.  Nämä miehet kehittelivät prostituutio- ja mafiahysterian 1990-luvulla sekä vastasivat mm. hyvin pitkälle mielikuvitukseen perustuvien laittomien ”huoralistojen” kokoamisesta, joiden avulla leimattiin myös samannimisiä viattomia ihmisiä epämääräisten ja väärien ”ilmiantojen” perusteella. Sittemmin kohun tuoman julkisuuden ”ansiosta” kyllä sain tietää Helsingissä minulle tehdyn ilmiannon perusteella, että Pietarin pääkonsulaatin miehiä kävi itse asiassa ostamassa maksullista seksiä, joten suomalaisilla alan tutkijoilla oli hyvin kahdenlainen intressi aihepiiriin: toinen intressi meni haarojen välissä ja toinen mediassa levitetyssä ryssävihassa. Sain tietää nuo viranomaiset aivan nimien kanssa, ketä miehiä tuli Pietarin pääkonsulaatista seksi-asiakkaiksi Suomeen, mutta en kyllä muista enää näitä nimiä yksilöidysti. Olisi pitänyt viedä asia medialle siinä vaiheessa, mutta kilttinä miehenä en vielä edes taistellut ankarasti! Myöhemmin Hautala-julkisuus toi minulle myös edellytykset tietää Heidi Hautalan hämärästä oviremontista jo muutama vuosi ennen median luomaa julkisuutta. Julkisuus antaa edellytykset kaikenlaisiin tietoihin, joita muutoin ei tietyistä tahoista tulisi mahdolliseksi saada. Kiltti mies on yhä vähemmän sinisilmäinen. Yhteiskuntamme tekopyhän kulissin takainen likainen ja kieroileva elämä on alkanut paljastua jopa minulle, joka on tavallinen kiltti suomalainen mies.

Arvi Peltoniemi –nimellä esittäytynyt mies soitteli Pietarista minulle kesällä1999, kun olin Kirkkonummen Sipulin leirikeskuksessa pitämässä rippileiriä, sekä myöhemmin uudempia kertoja – muutaman kerran myös silloin, kun olin Pihlajamäen kirkolla: hän pelotteli avioliittoon perustuvalla oleskeluluvalla, koska sen avulla koko venäläinen suku tuotaisiin Suomeen, sekä varotti minua matkaamasta Pietariin, koska hänen mukaansa siellä mafia voisi paloitella ihmisiä osiin ja myydä ihmisosat elintenkaupassa. Hän suoraan varotti, että minun ”olisi nyt vaarallista matkustaa Pietariin”! Helsingin ulkomaalaispoliisi soitti myös minulle ja esitti vaatimuksen, että minun pitäisi tutkia venäläisen vaimoni kaikki paperit, jos siellä on joitakin ihmisten nimiä ja puhelinnumeroita tai muuta vastaavaa informaatiota sekä toimittaa sellaiset tiedot heille. En tehnyt käskettyä vakoilutehtävää, joten minut määrättiin antamaan kirjallinen selitys, miksi en tehnyt pyydettyä ”tutkimustyötä”. Kirjoitin, että minua pelotteleva ja mielikuvitustensa mukaan toimiva poliisi vaatii nyt ihan kummallisia. Suomalaisen tavallisen kiltin miehen kirje lopulta loukkasi viranomaisia liikaa – ja nämä viranomaiset päättivät kirjata entistä ankaramman epäilynsä tietokoneensa älykkäisiin rekistereihin. 

Itämafiaa koskevassa uhkakuvapolitiikassa erityinen merkitys oli nimenomaisesti Suomen suojelupoliisin ylitarkastajan Urmas Rinteen julkisilla esiintymisillä. Rinne toimi vuosina 1997–2001 Suomen Pietarin pääkonsulinvirastossa (sittemmin pääkonsulaatissa) poliisin erityisasiantuntijana, tehtävänään mm. Pietarin ja Venäjän rikollisuustilanteen seuranta. Rinteen retoriikassa värikkäillä tautimetaforilla oli erityinen rooli, samaten salaliittoteorialla, jonka mukaan piilossa toimiva Venäjän mafia aikoo vallata Suomen talouselämän ja yhteiskunnan. Esimerkiksi toukokuussa 1997 Iltalehti julkaisi Rinteen laajan haastattelun otsikolla: Pietarissa toimiva poliisin erityisasiantuntija Rinne varoittaa piilorikollisuudesta: Venäjän mafia ei valtaa Suomea rynnäköllä, se lonkeroituu kuin syöpä. Haastattelussa Rinne piti turhana pelkoa, että ”Venäjän mafia syöksyisi Suomeen Kala nikovit laulaen”: ”Mitä enemmän kuvaan astuvat kovat konnat, mafia, järjestäytynyt rikollisuus, sitä varmemmin rikollisuus on piilorikollisuutta. Esimerkiksi Suomessa mafiosot pyrkivät luomaan itselleen yrityspeitteen: he saavat bisneksen suojissa jalansijaa ja lonkeroituvat sitä kautta koko yhteiskuntaan. Se tapahtuu pikku hiljaa ja viranomaiset ovat aina yhden loikan jäljessä” (Rinne). Sittemmin Pietarin ilmeisten myönteisten kokemusten avulla Rinne kai jonkin verran ”venäläistyi” ja hän alkoi jo tykätä venäläisistä – ja Venäjästä: minulle antamassaan lehtihaastattelussa hän korosti jopa sitä, että Pietarin Nevski Prospekt on turvallisempi kuin Helsingin Rautatienasema.[5]

Oleskelulupakuulusteluista vastannut konstaapeli Alanko oli täysin kielitaidoton konstaapeli, joka kehitteli russofobisen esiymmärryksensä vallassa mielikuvituksellisen tarinansa fiktiivisestä avioliitosta oleskelulupakuulusteluissa ”löytämiensä” pienien detaljien perusteella: minä vastasin kysymyksiin vaimoni venäläisistä ystävistä ja sukulaisista ”eri nimet” kuin venäläinen vaimoni. Minä vastasin kuullun perusteella venäläiset kutsumanimet (lempinimet), jotka venäjän kielessä poikkeavat tunnetusti virallisista nimistä, jotka vaimoni antoi viranomaisen kysyessä. Tämä vahvisti lopulta konstaapelissa suuren sisäisen kytän heräämistä: hän päätti, ettei epäilyttävän pariskunnan vaimo saa oleskelulupaa normaalissa aikataulussa, ja UM esitti jopa karkottamista, mikä esitys kuitenkin kaatui perusteettomana juridisten vaatimustemme johdosta. Loppujen lopuksi tuo kyttä pyysi lisäresursseja niin että hän sai seurata ympäri vuorokauden kymmenen päivää asuntomme ulkopuolella 1.12–10.12.2000 kaikkea tulemista ja menemistä. Hänen mukaansa en olisi koskaan käynyt asunnossa tämän kymmenen päivän aikana, mikä todistaisi, että avioliitto olisi fiktiivinen. Todellisuudessa kävi ilmi, että konstaapeli manipuloi esittämänsä todistusaineiston ja ignoroi mielikuvituksensa valtuuttamana kaikki kerrat, jolloin olin kotona. Minähän tosiasiassa en voinut olla pääasiallisesti yöllä kotona, koska olin kello 23–07 töissä. Tätä konstaapeli ei kuitenkaan liittänyt osaksi raporttiaan, jolloin hän edelleen vahvisti itsepintaista pinttymäänsä, joka ei olisi kestänyt reaalielämän tapahtumia. Poliisin siviilipukuinen mies saapui yöllä bensa-asemalle häiritsemään ja provosoimaan minua, osti Kauravartaan, ja esitti mielikuvituksellisia väitteitä, joiden mukaan ”nyt Juhaa kohtaa tuomio” ”venäläisen vaimon tähden”. Otin talteen poliisin kassakuitin ja piirsin hänen kuvansa paperille. Sittemmin poliisi kävi noutamassa huoltoaseman valvontanauhan, ei antanut kenenkään katsoa sitä eikä koskaan palauttanut sitä: poliisin mukaan ketään ihmistä ei ole koskaan käynyt provosoimassa! Erittäin työteliäs kiltti suomalainen tavallinen mies oli joutunut ongelmiin, joiden leima ei katoa koskaan enää elämästäni.

Kuva: Siviilipukuinen poliisi, joka kävi häiritsemässä työmaalla. Kuva on kopio piirroksesta, jonka poliisi ja oikeus julistivat salaiseksi yli kymmeneksi vuodeksi.

Lopulta samainen konstaapeli kuulusteli, olisiko minulla ulkomaisia pankkitilejä, koska hänen mukaansa työskentelisin pappisviran ohessa bensa-asemalla vain peitelläkseen tosiasiallista suurta vaurauttani. Ennakkoluuloon käpertyminen oli niin sinnikäs ryssävihaa sairastavassa suomalaisessa virkakunnassa, että konstaapeli selitti kaikki seikat väkivaltaisesti tuon oman ennakkoluulonsa ja vihansa tukemiseksi, vaikka tosiasiat olisivat puhuneet juuri ennakkoluulon purkamista vastaan. Kun tosiasiassa virkapuhelimeeni kirjoitin 115-etuliittymän silloin, kun seurakunta sai laskutukseen puhelun, niin konstaapeli ennakkoluulonsa vallassa selitti, että todellisuudessa tuo oli jokin salainen mafiarengas! Minulla oli näet venäläinen vaimo ja sen ajan mielikuvituksessa venäläinen vaimo tarkoitti mafiaan sekaantumista. Konstaapelin mukaan oli hämärää, että matkustelin niin paljon ulkomailla: olin käynyt yhden kerran vaimoni kanssa Ruotsissa, häämatkalla kerran Kyproksella sekä muutamia kertoja vaimon kotipaikalla Venäjällä. Olin kuullut muutamilta muiltakin suomalaisilta, että ulkomaille tehtävä häämatka, kerran tehty Ruotsin matka ja muutama Venäjän matkaa ovat sellaista "pröystäilevää elämää", ettei vaatimattoman suomalaismiehen sopisi elää niin, jos tahtoo välttää epäluulot suomalaisessa yhteiskunnassa. En ollut suinkaan ainoa russofobian uhri, vaikka olin julkisin: muutamat opiskelutoverit kertoivat sittemmin, että hekin olivat joutuneet venäläisinä samankaltaisen vainon uhreiksi Suomessa. Nyt kuulin kaiken epäluulon suomalaiselta viranomaiselta.

Kuva: Juha Molari matkalla Silja-laivalle kesällä 1999
Kun viisikymppinen isoäiti oli toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa 2000 hukannut avaimensa asuntomme sisälle sekä pyytänyt viranomaisen apua päästä sisälle, sillä minä, vaimoni ja vanhempani olimme Venäjällä, niin kyseinen konstaapeli löysi kollegoidensa kanssa mahdollisuuden todistelulleen: he kirjoittivat uuden tarinan uusiin viranomaispapereihin ikään kuin vaimoni olisi ollut 31.5.–1.6.2000 pidätettynä Helsingissä. He kirjoittivat siis aivan mielikuvituksellisen tapahtuman, jonka todistajaksi pyysivät konstaapeli Hurmeen. Käräjäoikeus jopa nauroi, kun pyysin tarkistaa asioiden tosiasia passitiedoista, mutta vasta hovioikeus oivalsi, että koko väitetty pidätys 31.5.–1.6.2000 oli asiakirjoihin lavastettu fiktio, jota ei ollut edes tapahtunut. Myös itse Hurme todisti, että hän ei ole ollut toimittamassa väitettyä pidätystä, vaikka oli aiemmin todistanut oikeudessa niin.

Rehti ahkeruus on arvokasta ja kunniakasta

Niin minusta kiltistä suomalaisesta miehestä tuli yhtäkkiä epäilty mies, joka olisi sekaantunut kaikenlaisiin hämäriin venäläishommiin. Kun yhtäkkiä menetin myös viranhoitoni, niin menin jo seuraavana päivänä ilmoittautumaan pääsykokeisiin, jotta saan opiskella liiketaloustiedettä ammattikorkeakoulussa. Samalla viikolla kun vastasin käräjäoikeudessa kysymyksiin, vastasin myös ammattikorkeakoulussa pääsykokeisiin. Samalla viikolla kun käräjäoikeuden silloin päätös – joka ei koskaan saanut lainvoimaisuutta – valmistui, aloin ammattikorkeakoulussa opintoni. Suoritin reilussa kahdessa vuodessa 319,5 opintopistettä Bachelor of Business Administration (tradenomi) –tutkintoa varten. Elin parin sadan euron opintorahalla äärimmäisen niukkaa elämää. Silloin minulla ei ollut ennakkoon mitään velkaa sen jälkeen, kun sain luovuttua Mersustani. Pienellä rahalla en voinut ostella enää uusia vaatteita enkä matkustella. Venäläinen vaimoni jatkoi vanhassa pienipalkkaisessa työpaikassaan jo useamman vuoden, mutta toimeentulo oli äärimmäisen raskasta. Minusta ja meistä oli tullut Suomen virallista köyhälistöä.

Kuvassa FINEC - Pietarin valtiolinen finanssi- ja ekonomiyliopisto,
jossa opiskelin lukuvuoden 2003-2004.
Opiskelin hyvin ahkerasti, suoritin opinto-ohjelmien suosittamat vaihto-opinnot Pietarin finanssi- ja ekonomiyliopistossa, suoritin työharjoittelun Venäjällä, tein opinnäytetyöni Venäjällä. Tein kaikki jälleen sen kiltin suomalaisen miehen asenteiden mukaisesti, jollainen olin ollut aina tähänkin saakka. Lapsuuteni koti opetti minut siihen, että rehti työ on elämässä arvokasta ja kunniakasta. Uskoin, että Jumala johtaa parhaan mukaan: tämä hetkellinen ”vapaus” on ”mahdollisuus”, kun itse teen siitä mahdollisuuden. Olin saanut mahdollisuuden opiskella Venäjällä, tutustua Suomen kansantalouden ja liiketoiminnan kannalta upeisiin mahdollisuuksiin.  En ikinä kuvitellut, että Venäjällä suoritettu opiskelu ja kaikki ahkeruus osaamisen lisäämiseksi kääntyvät nekin suomalaisessa ryssävihassa vastakohdakseen, epäluulon mukaisesti todisteeksi ihmisen vaarallisuudesta!

Tietysti julkinen solvaus loukkasi mieltäni jossain määrin, kun samanaikaisesti minun oli luovuttava monista kirkollisista yhteyksistä. Säämingin seurakunnan nykyinen kirkkoherra Sammeli Juntunen oli yksi niistä ani harvoista teologeista, jotka kirjoittivat ystävällisesti ja ymmärtäväisesti minulle. Helsingin hiippakunnasta ei kukaan pitänyt sanallakaan mitään yhteyttä. Sen verran Helsingin tuomiokapitulin merkillinen käytös vaikutti, että kesällä 2003 oli luonnollista antaa poika kastettavaksi Venäjällä ortodoksisessa kirkossa.

Kuva: Kaste kesällä 2003

Kaikesta huolimatta minä olin vielä suhteellisen nuori mies, joka jaksoi ahertaa opinnoissaan. Vuonna 2004 Suomeen saapuminen ja supernopea valmistuminen eivät olleet kuitenkaan pelkkä riemuvoitto: eräs vantaalainen yrittäjä aloitti parjauskampanjan minua vastaan. Hän kirjoitti törkeitä sähköpostiviestejä, joiden mukaan minun pitäisi välittömästi palata takaisin Venäjälle tai minut pitää kyydittää rajan taakse, koska ryssämielistä ihmistä ei suvaita Suomessa. Hän oli myös kopioinut selaimeni tiedot nettisurffailussa käymistä sivustoista. Tietokoneeseeni tehtiin myös onnistunut tietomurto, jonka pietarilainen nettipalvelujen tarjoaja paljasti minulle ja puhdisti koneeni.  Jatkoin kaikesta uhkailusta huolimatta hyvien uutisten kirjoittamista: kerroin, miten hyvä Venäjä on Suomelle! 

Lähdin myös perheeni kanssa Turkkiin lomalle, nautin rauhasta ja rakkaudesta enkä antanut ryssävihan häiritä minua. Nämä kaksi ulkomaanmatkaa olen voinut tehdä kohta kahteenkymmeneen vuotaan: kerran Kyprokselle ja kerran Turkkiin. Sekö on ylellistä elämää? Oliko siis kaikki ohi? Juuri samana aikana kun olin Turkissa perheeni kanssa, terroristit iskivät Beslanin kouluun ja surmasivat yli 300 ihmistä.  Terroristiryhmän jäsenistä muutama sittemmin pakeni Turkkiin. Sittemmin Suomessa jouduin kasvotusten niiden ihmisten kanssa, joilla oli kiinteä suhde Beslanin terrori-iskun toteuttajiin ja suunnittelijoihin. Nämä myös toivottavat uusia vastaavia ja toisenlaisia iskuja venäläisiä vastaan. Niin päätin rukoilla kuuluisaksi tulleen eksorsistisen rauhan ja rakkauden rukouksen, että pahan vallat eivät saisi jatkaa tuota perkelemäistä vihantyötä ihmisyyttä vastaan. Sellaisesta rukouksestahan ei Suomen evankelisluterilainen kirkko tykännyt, koska Suomen luterilainen kirkko on ollut aina ryssävihan puolesta, ei sitä vastaan.

Kuva: Juha Molari Kypros-häämatkalla
Juha Molari Turkin matkalla vuonna 2004

Jatkoin myös teologian väitöskirjan kirjoittamista sekä aloitin taas uudet opinnot, nyt informaatioteknologian ammattikorkeakouluopinnot. Olin energiaa täynnä, vaikka kiltin suomalaisen miehen uskoa yhteiskunnan kulissien takaiseen viattomuuteen oli jo loukattu. Sinisilmäinen en enää ollut. Venäjällä en mennyt opiskelutovereiden kanssa mihinkään yökerhoon ja klubiin, vaan menin kuntosalille ja kotiin: kävin yliopiston virallisesti järjestämissä tapahtumissa, toisin kuin valtaosa suomalaisista opiskelijoista jotka viettivät aikaansa pikemmin villissä Pietarissa.  Joka aamu ja joka ilta kävin urheilemassa: juoksemassa, kuntosalilla ja uimassa. Raittiin miehen rehti elämä näkyi myös kaikessa, kun olin Venäjällä. Pääasiallisesti juoksin kuntosalin juoksumatolla ja pidin hyvää iloista mieltä.

Kuva: Juha Molari kuntosalilla kesällä 2007

Tavallinen kiltti suomalaismies isien pyhän uskon hoitajaksi

Kirkkoherraksi valinta oli lopulta kauhistus kaikille niille, joilla on syvä russofobinen psykiatrinen sairaus. Nämä kokivat, että nyt oli pyhien salaisuuksien ja palvelujen hoitajaksi valittu mies, joka ei enää vihaa Venäjää, vaan viihtyy jopa hyvin venäläisten parissa Suomessa ja Venäjällä. Yksi toisensa jälkeen nuo russofobit tulivat itse esille ympäri Suomea ja Baltiaa. Kirkon kulissien takainen russofobinen kypäräpääpappi-traditio oli se isien pyhä usko, jota minunkin olisi edellytetty hoitavan uskollisesti. Eihän se sopinut, että Venäjän hajottamista kannattavat ja venäläisiä tappavat terroristit tulevat paljastetuksi, kun minun olisi pitänyt kirkkoherrana suojella näiden taistelua Venäjää vastaan: minun olisi pitänyt olla siinä samassa hengessä kuin Virkkunen, Kares, Päivänsalo, Simojoki, Alanen, Ala-Kulju, Gyllenberg, Puukko, Lauha, Leinonen, Tapaninen sekä muut olivat opettaneet ”ikuista vihollista Venäjää vastaan. Samanlaisia kehotuksia ja ihanteita sain myös suoraan kasvotusten Espoon tuomiokapitulin pappisjäseniltä. Elokuussa 1938 Rafael Gyllenberg meni Saksaan natsistiseen Luther-Akatemiaan, jossa sitemmin Gyllenberg eräänä päivänä saarnasi ja piti fasistien rakkauden virittäneen rukouksen: "Herra - siunaa Saksan kansaa ja sen Johtajaa! Herra, Sinä olet varjellut Saksaa sen jälleenrakentamisessa ja Adolf Hitleriä hänen poliittisessa taistelussaan ja haluat antaa sille armosi. Amen.” Gyllenberg ylisti Saksan valtakunnankansleria. Hänestä tuli sopiva kirkonmies, joka sai tehdä päätöksiä, ketkä pääsivät Luther-akatemian opintoihin. Antti Puukko sai opinto-oikeuden Luther-akatemiassa: professori Puukon johdolla Aarre Lauha – Luther-akatemian opiskelija – valmisti opinnäytetyönsä siitä, miten Raamatusta löytyy ennustus pohjoisesta herrakansasta (Annales Academiae Scientiarum Fennicae, B XLIX,2 Aarre Lauha: "Zaphon. Der Norden und die Nordvölker im Alten Testament." Helsinki 1943). Aarre Lauha toimi Helsingin hiippakunnan piispana 1964-1972. Hän toimi tätä ennen mm. Kotimaa-lehden päätoimittajana 1958-1964 ja Helsingin yliopistolla professorina. Piispa Lauha kuoli 3.5.1988.

Minä olin kilttinä suomalaisena miehenä myös sinisilmäinen, joka uskoi suomalaisen valheen viattomuudesta, rehellisyydestä ja ahkeruudesta. Olen ollut aina epäpoliittinen väritön henkilö, mutta uskoin epäpoliittisena kirkkoherrana omaantuntoon ja moraalin: että jo vihdoin Suomessa ja Suomen kirkossa olisi totuuden ja muistamisen aika. Tein työni erittäin ahkerasti, jopa vapaapäiviä laskematta saavuin työtehtäviin. Minä uskoin viattomuuden ja rehellisyyden pyhäksi suomalaiseksi arvoksi niin että totuus pitää lausua rauhan puolesta pahantekijöitä vastaan. Minulla oli poliisin paperit maahantulohaastatteluista jengille, joka oli kiinteässä yhteydessä Doku Umarovin ja Shamil Basajevin (molemmat jo kuolleita terroristeja) taisteluihin ja perheväkeen, mutta suomalainen yhteiskunta halusi pikemmin suojella ja tukea tuota taistelua kuin estää taistelut rehellisen informaation avulla.

Juha Molari on epäpoliittinen omantunnon ihminen, joka
kunnioittaa historian totuutta ja muistamista.
Minua on leimattu erilaisten poliittisten ryhmäkuntien mukaan, mutta
olen todellisuudessa ollut aina polittisesti väritön.

Minun ihanteeni olivat kuitenkin täysin vastakkaiset, mitä Helena Hyöty, Veikko Saksi, Kari Silvennoinen, Mikael Storsjö, Jukka Mallinen, Ville Ropponen, Pauli Saarinen, Antti-Pekka Mustonen, Tarja Koivumäki, Heidi Hautala tai Eva Biadet edustivat.  Nämä kaikki iskivät minua vastaan moninaisin kantelukirjelmin ja valituksin. Suomalaisen yhteiskunnan perusdogmi oli jäänyt minulle kertomatta: sen dogmin mukaan suomalaista julkista kulissia pitää esittää viattomaksi, rehelliseksi ja ahkeraksi, mutta kulissien takainen elämä on täysin verkostojen ja kähminnän sekä russafobian – ryssävihan  – vallassa. Tarja Koivumäki oli pari viikkoa aiemmin Kolmensepän patsaalla jakanut pornolehtiä niille, jotka luovuttavat Raamattunsa, virsikirjansa tai Koraaninsa, mutta sitten hän kirjoittaa Espoon tuomiokapitulille valheellisella tittelillä ”seurakuntalainen” tarinaa, joka ei perustunut mihinkään tosiasian kuvaukseen. Vihan siskot ja veljet olivat löytäneet tavallisesta suomalaisesta kiltistä miehestä uhkan, jonka nämä tahtoivat raivata pois vaarallisesta työpaikasta, suomalaisten pyhyyksien varjelijan paikalta. Näiden kampanja onnistui hyvin, kun piispa Mikko Heikka oli jo valmiiksi heikäläisiä. Suomen piispoilla on merkittävät henkilösuhteet revansistiseen Pro Karelia –viharyhmään eikä siis ihme, että olin heille täysin sopimaton ihminen, kun lausuin vilpittömästi ja viattomasti kaiken sen, minkä oikea kristitty olisi lausunut näitä lahkoja ja viharyhmiä vastaan. Tietysti oli virheellistä, että jätin lauseet ja sanat sillä tavalla monitulkintaisiksi kuin tein, jolloin niitä voitiin käyttää sopivalla teksti- ja video-manipulaatiolla (yhdistelmällä, muuttamalla ja katkaisemalla) sellaisiin pitkälle vietäviin johtopäätöksiin, ajatusrakennelmiin ja hurjiin merkityksiin, mitä itse en olisi tahtonut ilmaista. Olen ollut kiltti tavallinen suomalainen mies, joka on uskonut liian paljon suomalaisiin!

Tavallisena työttömänä miehenä olen ihmeellisesti joutunut tilanteeseen, jossa mikään työnantaja ei vastaa mihinkään työhakemukseen miltään toimialalta, vaikka moninaiset opintoni ja työni olen hoitanut aina erinomaisesti. Matti Vesimäki, Torsti Sirén, Kerkko Paananen sekä vastaavat eräät muut henkilöt ovat levittäneet julkisuuteen pahantahtoista tarinaa minua vastaan. Vesimäki on monissa perustamissaan blogeissa, joista osa on suljettu viranomaisten määräyksestä, levittänyt äärimmäisen vihamielistä ja valheellista tarinaa minua vastaan. Niissä hän nimeää minut mielenterveyssairaaksi, työkyvyttömyyseläkeläiseksi, alkoholistiksi, pedofiiliksi, homoksi, huumekauppiaaksi, sutenööriksi, terroristiksi, agentiksi, ja niin edelleen. Kaikki mainitut leimat ovat täysin sairaan mielikuvituksen tuottamia rikollisia väitteitä toisen ihmisen kunniaa ja elämää vastaan. Torsti Sirén korkeassa asemassaan on levittänyt julkisuuteen Matti Vesimäen blogia sekä luvannut, että Molari ei ikinä saisi työtä Suomessa. Samanaikaisesti korkea-arvoisa upseeri parjaa Venäjää ja kaikkia Venäjään mahdollisesti maltillisesti liittyviä ihmisiä, koska hän tahtoo Suomeen Nato-vallan. Kiltti ihminen olen yhä edelleen, mutta sinisilmäinen en voi enää olla: hämmästelen aidosti, että Maanpuolustuskorkeakoulun Strategialaitoksen johtajan Facebook-profiilissa yhdistyvät kuta kuinkin kaikki nuo minua vastaan hyökänneet oudot tyypit ikään kuin parhaimpina kavereina keskenään sen lisäksi että korkea upseeri käyttää virka-aikaansa ja virkakoneitaan minusta ja ystävistäni kertovien parjaustekstien kirjoittamiseen ja levittämiseen sekä meidän blogiemme lukemiseen. Miksi ihmeessä tavallinen suomalainen kiltti mies, joka kaipaa vain rakkautta ja rauhaa, joutuu tuollaisen massiivisen operaation objektiksi, upseerin tähtäimeen?

Kiltti suomalaispoika tahtoo yhä rauhaa ja rakkautta

Minä en vieläkään ole muuttunut tosiasiallisesti miksikään siitä, mitä olin nuorena kilttinä suomalaisena poikana, joka kaipaa rakkautta ja rauhaa: nyt on ikää tullut muutama vuosikymmen lisää ja juoksuaskel painaa huomattavasti enemmän, mutta edelleen kuljen lain mukaisesti suojatiet yli vihreän valon palaessa, paitsi kokemuksen ja viisauden myötä uskallan juoksulenkillä astua myös punaisen valon palaessa, mikäli ei ketään nuorta ihmistä näy missään eikä mitään liikennettä ole kadulla. Yhä edelleen kuitenkin tuen lainmukaisen kunniakkaan elämän tavan mallia ja käytäntöjä.  Minulla on nykyään toki yhteiskunnallisesti ja kansainvälisesti kiinnostavaksi koettuja Facebook-ystäviä, millaisia minulla ei olisi voinut olla 1980- ja 1990-luvuilla: Anna Chapman, Aleksandr Dugin ja Ramzan Kadyrov yms. Nämä edellä mainitut sekä muut ihmiset tunnen ja koen rauhan ja rakkauden ihmisiksi: he tekevät kiltin suomalaisen miehen elämän hauskaksi, koska minulla ei ole mitään suuria suhteita pienen itähelsinkiläisen köyhälistön elämässä!

Yhä edelleen ajan liikennerajoitusten mukaisesti enkä saa ylinopeussakkoja. Yhä edelleen olen täysin absoluuttisen raitis ja savuton mies, niin kuin olin jo pienestä pojasta alkaen terveyden elämänasenteiden ja raittiiden tapojen puollella. Yhä edelleen olen suomalainen isänmaallinen mies, joka kunnioittaa ahkeraa työntekoa, hyviä tapoja ja maamme puolueettomuutta. Venäjä ei ole muuttanut minua mitenkään näissä kodista saaduissa arvoissa. Vain kaipuu kauniimpiin vaatteisiin on Venäjän perintöä, mutta niitä kauniita vaatteita en voi varattomana ostaa ja tyydyn sielun kauneuteen.

Elämä on vain vähän muuttanut minua: en kuulu enää Suomen evankelisluterilaiseen kirkkoon, koska luterilainen kirkko on paljastanut vanhan fasistisen russofobisen historiansa, joka edelleen vaikuttaa kauniiden kulissien takana aidosti ja perkelemäisesti. Olin teologina liikaa vilpittömyyteen luottava sinisilmäinen mies ja uskoin, että pahat aatteet ja tavat olisivat kadonneet suomalaisesta kirkosta, mutta kulissien edessä esitetty puhe paljastui hyvin erilaiseksi kuin todellinen paha tahto kabineteissa ja kirkollisissa hyvä aseveli -verkostoissa. Olen nähnyt evankelisluterilaisen kirkon kulissien takaisen kähveltämisen ja kirotun eetoksen. Siksi olen Venäjän ortodoksisen kirkon hiljainen seurakuntalainen, joka hyvin harvoin pääsee liturgiaan. Silti säilytän kristillisen uskoni, joka on lausuttu kristillisen tradition mukaisesti Pyhässä Raamatussa. Nämä nykyiset oppikehitelmät tai niistä luopumiset eivät saa minun tukeani. Uskon yhdessä uskovan seurakunnan kanssa profeettojen ja apostolien mukaan.

Kilttinä suomalaisena miehenä en enää usko yhdenvertaisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa tosiasiassa kulissien takaiset hyvät aseveli- ja lotta-verkostot ratkaisevat, kenet nostetaan ja kenet lasketaan pienimmistä työtehtävistä alkaen korkeammille paikoille. Venäläisten ja venäläissidonnaisten lasten ja aikuisten täytyy olla huomattavasti menestyksellisempiä kuin puhdasrotuisten suomalaisten lajitovereiden, jotta he voisivat saavuttaa edes tavanomaisen paikan ja aseman. Tai venäläisten on oltava kuin Adolf Hitlerin rakastajat Eeva Braun Hitlerin huorana ja Karita Mattila. He antoivat itsensä aseveljien käyttöön, fyysiseen tai propagandistiseen – tai molempiin. Suurta näköalattomuutta on kuitenkin kuvitella, että Euroopan Unioni tai Suomi olisi ikuisia nykyisessä menossaan. Siksi ei pidä antautua hetkellisen voitontoivon tähden itseään tuohon keinotteluun ”oman aikamme huoriksi”. Epärehellinen voitto pahan liittolaisina ei saa olla mikään käytettävissä oleva mahdollisuus silloin, kun tunnustamme uskomme Jeesukseen Kristukseen.

Miten köyhä ihmisreppana kestää elämänsä?

Miten minä kestän kilttinä suomalaisena köyhänä ihmisreppana kaikki minuun kohdistuvat vastoinkäymiset? Ensinnäkin tiedän, että en ole suinkaan ainutlaatuinen tässä, vaan tällaista on ollut aina, monet muut ihmiset ovat samassa tilanteessa. Toiseksi tiedän hyvän omantuntoni tähden, että voin olla aivan ylpeä elämästäni ja kaikesta tekemisestäni sekä tekemättä jättämisestä. Kolmanneksi en elätä turhia kuvitelmia menestyksestä vaan tyydyn köyhään asemaani: Suomen valtio elättäköön minun vapauteni pitkäaikaistyöttömänä nämä pari kymmentä vuotta, kunnes pääsen vanhuuseläkkeelle. En nykyään enää opiskele vimmatusti uusia tutkintoja, sillä sellaiseen opiskeluun ei enää ole varaa köyhyyden tähden. Neljännet opinnot eivät enää tuo mitään lisää kolmannen jälkeen. Neljänneksi, mikä tärkeintä, olen kristitty: uskon Jeesukseen Kristukseen, elävään Jumalan Poikaan.

Sakariaan kiitosvirressä lausutaan väkevästi pelastus, jonka Jumala on valmistanut ihmisille: ”Hän on pelastanut meidät vihollistemme vallasta, kaikkien vihamiestemme käsistä” (Luuk. 1:71). Sakariaan kiitosvirren kohta pohjautuu Psalmiin 106:10–11: ”Hän pelasti heidät vainoojien käsistä, vapautti heidät vihollisen vallasta. Vedet peittivät heidän ahdistajansa, ainoakaan ei jäänyt henkiin”.

Mikä siis neuvoksi, jos kohtaloksemme on tullut kärsiä väärämielisistä ihmisistä? Ei ole mitään muuta neuvoa kuin että rauhoitamme sydämemme ja jätämme asiamme Jumalan haltuun, mikäli valtiovallan viranomaiset eivät seuraa velvollisuuksiaan ja auta sekä estä vääryyttä. Olen jättänyt kymmeniä rikosilmoituksia Matti Vesimäen kirjoitusten johdosta, mutta poliisi ei ole edennyt tutkimuksiin. Olen jättänyt rikosilmoituksen Mikael Storsjön ja Islam Matzievin hallinnoiman Kavkaz-Centerin yli kahdesta sadasta valheellisesta artikkelista minua vastaan, mutta poliisitutkimukset tulokset yhä viipyvät.

Elleivät tehtävään asetetut viranomaiset ja oikeuslaitos rankaise, niin jääköön rankaisemattomaksi, kunnes Jumala itse näihin asioihin katsoo. Yksittäisellä ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin vain säilyttää rauhallinen omatunto ja lempeä sydän, jotta perkeleen ja pahojen ihmisten vuoksi hän ei suostu luovuttamaan tätä rauhallista sydäntä ja Jumalalta saamaa siunausta. On hyvin tärkeää pysyä kaukana kaikesta vihasta ja kiukusta ja katkeruudesta!

Rakas kristitty, älä anna jumalattomien ihmisten mikään viekkaan tai vilpillisen häväistyskirjoituksen tai toimenpiteen yllyttää itseäsi vuorostasi myös tulemaan ilkeäksi, kiroilemaan, häpäisemään ja soimaamaan!






[5] http://www.kauppatie.com/2007/06-2007/2f.htm

Kirjoittajaa on leimattu ihan aiheetta "putinistiksi", vaikka todellisuudessa olen vain suomalaismies, joka tahtoo rakkautta ja rauhaa Suomen ja Venäjän välille:


 Juha Molari, D.Th, BBA.
GSM+358 40 684 1172, +358 44 238 1165
EMAIL juhamolari-ÄT-gmail.com (-at-= @)
Twitter: https://twitter.com/molarijuha